Honey

Ohjaus Semih Kaplanoglu
Näyttelijät Bora Altas, Erdal Besikçioglu, Tülin Özen
Maa Turkki / Saksa
Pituus 100 min
Ikäraja Sallittu kaikenikäisille
Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Hanki omaksi

• Kuva 4
• Ääni 4
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p00-5">00</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Kai turkkilaisen Honeyn — humanistisen, alitajunnassa marinoituvan festivaalivoittajan — voisi lukita taide-elokuvan geton slow cinema -parakkiin niillä ehdoin, että verkkaisella ja perin ajelehtivalla tyylillä on katsojaa haastavan elliptisyyden lisäksi haettu pikkulapsen tapaa nähdä vähän kaikki maagisessa valossa.

Haparoivia ensiaskelia otetaan yhtäaikaisesti (ja kuten tragedialta sopii odottaa: myös epäoikeudenmukaisesti pakotettuna) monella sektorilla ja aina vieraalla maalla: lukeminen eli nousu ideoiden maailmaan, pettymys suhteessa vanhempien kuviteltuun kaikkivaltiuteen, oman roolin hakeminen vertaistensa joukossa, ihastuksen aiheuttaman tilan sanoinkuvaamattomuus.

Pohjimmiltaan surullisen jutun ”arjen meditoiva rekisteröinti” saa välillä gagimaisia käänteitä, ne ovat äkillisyydessään kuin viiltoja muutoin rauhallisen rytmin pintaan. Etenkin aloituksessa, jossa isä (Erdal Besikçioglu), hunajankerääjä, on hevosensa kanssa metsässä varmasti samoin varustein ja menetelmin kuin useat menneet sukupolvet. Kiipeäminen puuhun meinaa oksan katkettua päätyä äkkikuolemaan, pelastuminen on hiuksenhieno ja kuin animaatiossa.

Elokuvan aivan keskellä on pojan (Bora Altas) ja isän suhde. Pahoin jopa omalle äidillensä änkyttävälle pikkupojalle isä on turvan ja tuen lisäksi välittäjä suhteessa maailmaan, siihen, mitä auttamattomasti hallitsee sana ja ilmaisu, vastakohtana luonnon puhtaalle olemassaololle, jossa ei ole artikuloinnin sijaa tai tarvetta. Siellä aikamuoto on preesens.

Arjen maagisuus herkistää myös katsojan näkemään ja ehkä myös ylitulkitsemaan kuvallista sisältöä, jolle ei ole annettu keinotekoista ääniraitaa. Enteellisyydessään vihlova on jukstapositio, jossa kaiketikin epilepsiakohtauksen saava isä tuupertuu keskellä metsää, ja kun poika hakee virvoittavaa vettä purosta, näkee hän auringon säteiden kultaiseksi maalaaman, pysähtyneen kauriin. Siinä on jonkinlaista lohduttavaa, outoa panteistista voimaa.

Kun isä matkaa kauemmaksi hunajan perässä (elämme nykyaikaa eli mehiläisten joukkokatoa) ja katoaa päiviksi, tippuu elämältä pohja. Ehkä syyllisyyskin nostaa päätään, sillä katoamista on edeltänyt pojan suutahtaminen isällensä. Se on pinnalle päästettyjen, arvaamattomien ”toiveiden” mahdollinen realisoituminen, joskin dogmaattisuudessaan epäreilu sellainen.

DVD: Elokuvan pätevän suomalaisen laitoksen on julkaissut Sandrew Metronome. Kuva 1.78:1, ääniraitana 5.1 DTS/dolby digital turkki. Lisämateriaalina elokuvan traileri.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen