julkaistu 2012-09-24 / päivitetty 01.10. klo 23:11

Komedia

Netissä on kiertänyt jo vuosia pilaversio Lassista ja Leevistä. Siinä teini-ikäinen Lassi syö mielialalääkkeitä eikä Leevikään ole enää puhuva tiikeri vaan mykkä pehmolelu. Uudessa luennassa lapsuuden leikit ovat olleet vain taudinkuvaa, ”Leevi” pelkkä keskittymistä haittaava psykoosin alku, joka nitistyy oikealla pillerillä.

Kyse on aikuiseksi kasvamisesta nostalgiahakuisessa kulttuurissa. Se on vaikeaa.

Pilaversiota usein seuraava reaktio paljastaa sen henkisen maaperän, jonka myötä My Little Ponysta on tullut kultti-ilmiö aikuisten miesten keskuudessa. Kommentoijat ovat niin järkyttyneitä ”meidän Lassin” kohtalosta, että itkua ilmaisevat hymiöt eivät riitä, pitää mennä pidemmälle. Kuvan luoja on totisesti ”raiskannut heidän lapsuutensa”.

En pystynyt olemaan ajattelematta tätä pientä sarjakuvaa katsoessani Harveyta, joka on kuin Lassin ja Leevin kaverisuhteen siirto filmille. Se, että elokuva edeltää sarjakuvaa kolmella vuosikymmenellä, on sivuseikka.

James Stewart esittää keski-ikäistä Elwoodia. Hän uskoo, että hänellä on ystävänään lähes kaksimetrinen Harvey-jänis, joka seuraa häntä kaikkialle. Jänistä eivät muut näe – paitsi että jotkut, lopulta. Tässä komediassa jäniksen näkeminen leviää ihmisten keskuudessa kuin huonosti tarttuva meemi. Tai kuin sokeus José Saramagon romaanissa Kertomus sokeudesta.

Molemmissa yliluonnollisen muuttujan (sokeus, jänis) tarkoitus on paljastaa jotain todellista ihmisistä ja heidän maailmastaan, meistä ja meidän maailmastamme. Otan tarinat vertauskuvallisina, vaikka mielenkiintoisia ne ovat sellaisinaankin.

Niin kuin Saramagon romaanissa, Harveyssakin on kyse näkemisen ongelmallisuudesta. Teoskohtaisemmin ja siirappisemmin muotoiltuna Harveyssa ihmisen sydän näkee pidemmälle kuin järki ja poimii lisäksi asioita, jotka ovat järjelle näkymättömiä. William Blaken sanoin: ”Ihmisen havaintoja eivät rajoita hänen havaintoelimensä; hän havaitsee enemmän kuin järki (niin terävä kuin onkin) voi huomata.”

Alussa on outoa, kun Elwood puhuu tyhjälle tilalle, jonka hän uskoo jäniksen täyttävän. Lopussa sitä itsekin ”näkee” eli mieltää tyhjän tilan Harveyna. Hänen olemassaolonsa on elokuvan koossa pitävä voima. Harvey on kuin avaruuden pimeää ainetta. Hän näkyy suhteessa havaittavaan.

James Stewart on parhaimmillaan tällaisissa rooleissa. Stewart on näyttelijänä auteur, jonka maneerit toistuvat. Hän on aina ”Stewart”, intensiteetti vain vaihtelee. Itseään vähättelevät retoriset temput, korni läpinäkyvä sentimentaalisuus ja lispaava puheenparsi hieman ärsyttävät Takaikkunassa, mutta Harveyssa ne tuntuvat mittatilaustyöltä.

Ystävämme Freud

En tiedä paljoakaan Freudista ja psykoanalyysista. Mutta ajatus siitä, että ihmisen tekemä virhe ei ole pelkkä virhe, mutta jokin syvältä pintaan pulpahtava osatotuus ihmisestä, näkyy myös Harveyssa, jossa Elwoodin ”jänisongelmaa” yritetään ratkoa modernin sielutieteen keinoin.

Elwoodin isosisko Veta haluaa veljensä hoitoon. Sen on määrä palauttaa hänet takaisin meidän tavallisten ihmisten tavallisten asioiden maailmaan, niin kuin on käynyt pilakuvan Lassille, jonka lapsen mielikuvitus on vaihtunut lääkehorkaksi.

H-hetkellä Veta ei jostain syystä tule löytäneeksi — toisin sanoen tule nähneeksi — lompakkoaan, minkä hän myöhemmin tulkitsee Harveyn kepposeksi. Hän joutuu pyytämään taksirahaa Elwoodilta. Hoito, ruiskeen anto, keskeytyy.

Tauolla todellisuus jymähtää päähän. Hän on uskonut Elwoodin olevan hoidon tarpeessa, mutta uskomus on muiden. Elwoodin ”sairaus” näkyy näet siinä, että hän on uhrautuvan ystävällinen ja uskoo kaikista aina parasta.

Vetan seurapiiriystävät eivät sulata Elwoodin poikkeavaa käytöstä, ystävyyttä ”roskaväen” kanssa, mielikuvitusjänistä. Toisin kuin rento alaluokka, joka osaa arvostaa Elwoodin heihin kohdistamaa inhimillistä huomiota, neuroottinen yläluokka pelkää kaikkea vierasta.

Alun perin Veta on mennyt viemään Elwoodia lepokotiin, mutta päätyykin sinne itse. Asiantuntijoiden osumatarkkuus on niin heikko, että käytännössä kuka tahansa voi saada hullun paperit.

Lepokodista (hourula) ja terapiasta (persoonan murha) annetaan kuva, jonka voi nähdä kahdella tapaa. Se on kreisikomedian näyttämö, hyvä sellainen. Pelkkä miljöö ja laitoksen henkilökunta herättävät yhä voimakkaita tunteita. Farssi hoitolassa voi olla myös empivä mutta pelokas aikalaiskommentti siitä, mihin johtaa tautiluokituksen antaminen vähänkin erikoisille ihmisille.

Veta tuntuu traumatisoituneen kohtelustaan. Pohjalla on jo valmiina komediahahmon hysteerisyys, hän on tunneihminen, vanhemman naisen arkkityyppi.

Toisin sanoen hän on ylemmän luokan ”hysteerinen nainen”, jollaisten henkisiä takalukkoja Freud työkseen availi ja joiden ”hysteerisyys” taudinkuvana on sittemmin viipaloitu historialliseksi ilmiöksi, sukupuolen tietoisen marginalisoinnin välineeksi.

Vetan käytös painuu mieleen, sillä hän käyttäytyy kuin häntä olisi käytetty seksuaalisesti hyväksi. Mutta jälleen: mikäpä olisi vanhempi vitsi kuin se, että freudilaista sielunhoitoa leimaa pakkomielteinen suhde ”siihen”.

Ystävämme Capra

Mikäli Harvey sisältäisi enemmän jokamiehen moraalisaarnaa, joka haastaa aikalaisyhteiskunnan epäkohtia, kapitalismin levittämää ahneutta ja kylmyyttä, voisi Harveyn sekoittaa Frank Capran tuotantoon muutenkin kuin pääosan Stewartin vuoksi.

Harvey tuntuu jatko-osalta Capran Komedialle meistä ihmisistä. Se on turhan tyytyväinen ”kansanviisas” komedia, jossa keljun rikkaan miehen poika (Stewart) rakastuu varattoman eksentrisen perheen tyttäreen. Lopussa ymmärretään, että aina ei tarvitse olla kuin rautakangen niellyt, ei raha tee onnelliseksi, jos sen haaliminen tarkoittaa ihmisyytensä uhraamista.

Capra oli henkeen ja vereen patriootti, mitä vasten hänen näkemyksensä Yhdysvalloista on kieltämättä ristiriitainen. Samaan aikaan kun hän itse oli savustamassa ulos kommunisteiksi ja luopioiksi haukuttuja elokuvatyöläisiä, hänen omat elokuvansa tuntuvat ohjelmallisesti käyvän amerikkalaisen kapitalismin ja yhteiskunnan modernisaation kimppuun. Niissä ollaan pienen ihmisen puolella vanhaa rahaa vastaan.

Mutta kai teoksia voi tulkita liittoutumaksi omistavan luokan kanssa. Näissä tarinoissa vanha raha ymmärtää, että ahneus on pahasta ja ihmiselle tärkeintä on olla olemassa muita varten. Neuvona, josta pitäisi ottaa vaariin, se on kuin Paavalin lamaannuttava käsky olla muuttamatta mitään. Messias saapuu pian. Älkää sammutelko väärin.

Maailmassa, jossa pankkeja yritetään pelastaa veronmaksajien rahoilla kuin Sunshinessa sammuvaa aurinkoa kamikazella, syntymästään naiivi capralainen näkemys on muuttunut pähkähulluksi.

Komediassa meistä ihmisistä riistokapitalisti ymmärtää, että hänen ei enää tarvitse riistää, vaikka mieli tekisi ja vaikka se kuinka määrittäisi hänet ihmisenä. Hän voi relata, istuskella ja soitella vaikkapa huuliharppua eksentrisen perheen ukon kanssa.

Tämä ukko on kuin Harveyn Elwood vanhempana. Hän on yhtä viisas kuin talouselämässä edennyt riistäjä, vastakohtansa, mutta hän ymmärsi jo varhain, kuinka rahaa ei kannata jahdata, kannattaa tehdä mitä huvittaa. Opetuksen hän laittaa onnistuneesti kiertoon, niin kuin Elwood omiaan.

Elwood oli nuorena vain viisas. Mutta kuten hänen edesmennyt äitinsä opetti, maailmassa pärjää olemalla myös miellyttävä, ehkä paremmin näin. Kertyneen omaisuutensa turvin Elwood voi istua kapakoissa mielikuvituskaverinsa kanssa. Hän voi vipata muille, kuunnella heidän tarinoitaan ja kutsua heitä illallisille.

Komedian meistä ihmisistä muistamisen arvoinen kohtaus on vakiintuneen asetelman kääntäminen päälaelleen. Alaluokaksi leimatun perheen tytär suuttuu. Hän päättää, että heidän ei enää tarvitse miellyttää kosijan rikasta perhettä. Hehän tässä ovat parempia ihmisiä.

Ajatus keskisormen näyttämisestä yhdenmukaisuuden pakkopaidalle toistuu Harveynkin lopussa. Veta päättää, että niin kutsutut paremmat ihmiset saavat puhua sydämensä kyllyydestä, mutta Elwoodiin ei kosketa.

Häntä ei paranneta tästä ”sairaudesta”, joka sairauden sijaan taitaakin olla maailmaan asennoituminen, joka kuuluu suurille uskonnollisille opettajille.

Että sellaista makiaa hattaraa.

Blu-ray: Universalin Blu-ray-julkaisu. 1.33:1 1080p, 2.0 ääniraitoja. Lisämateriaalina pientä tilkettä kuten elokuvan traileri.

Teksti 2012: Jaakko Kuitunen