Yhdysvalloissa tavattoman suosittu Nicholas Sparks kirjoittaa sisäsiistejä rakkausromaaneja nuorille. Sellaisia, joissa keskeinen romanssi virittyy puhtaiden periamerikkalaisten arvojen varaan – siis uskon, toivon, anteeksiannon ja muiden vastaavien. Taustalla jylläävät kristinuskon moraliteetit, jotka nostavat päätään kiusallisen usein.

Sparks suututti taannoin monet, kun hän haastattelussa nosti itsensä Cormac McCarthyn yläpuolelle jenkkikirjailijoiden kaanonissa. Roger Ebert, jälkimmäisen suuri fani, älähti tästä Viimeinen laulu -elokuvan arviossa. Ja palkitsi roskasankion 2,5 tähdellä neljästä.

The Last Song saa Suomen ensi-iltansa viikon päästä. Sitä ennen valkokankaille tuodaan toinen Sparks-filmatisointi, Haikein terveisin (Dear John, 2010), jonka ohjauksesta vastaa sentimentaalisen Hollywood-siirapin kiistaton mestari Lasse Hallström. Kysyä sopii, miksi meiltä halutaan löytää yleisöä näin periamerikkalaisille elokuville.

Vuoteen 2001 sijoittuva juoni seuraa kahden nuoren orastavaa rakkaussuhdetta, ja se kerrotaan suurelta osin kirjeiden kautta. Savannah (Amanda Seyfried) on hyväntahtoinen ja epäilyttävän konservatiivinen lukiolaistyttö, joka rakastuu rannalla kohtaamaansa surffariin, Johniin (Channing Tatum). Mies on lomalla armeijasta, ja parin viikon kuhertelun jälkeen tämä joutuu palaamaan palvelukseen.

Parisuhteen keskeinen probleemi on pyrkimyksessä sovittaa yhteen Savannahin rakkaudenkaipuu ja Johnin ylevä patriotismi. WTC-iskujen jälkeen mies päättää jatkaa palvelustaan, ja suhde joutuu koetukselle. Afganistanissa John ottaa luodin rintaan ja tilanne pakottaa tämän reflektoimaan valintojaan. Kotona odottaisi tytön ohella autistinen isä (Richard Jenkins), jota Savannah yrittää hyväsydämisenä kristittynä auttaa.

Channing Tatumin roolisuoritus tarjoaa pähkinän purtavaksi. Mies näyttää olevan alati pilvessä, mutta olisiko kyseessä pyrkimys imitoida amerikkalaisen sotilaan prototyyppiä? Siis: hiljainen, tyyni ja lihaksikas vatipää, jonka aivosolut eivät työstä turhan monimutkaisia ajatuksia. Tai esimerkiksi koskaan kyseenalaista sotimisen mielekkyyttä. Ilmerepertuaariin riittää se yksi ilme, sillä kontekstista voidaan päätellä onko John nyt surullinen, rakastunut vai hyvin, hyvin vihainen.

Amanda Seyfried on altruistisena vapaaehtoistyöläisenä ihanan unohdettava. Katsojalle ei koskaan aukene, miksi ilmeisen välkky tyttö rakastuu aivottomaan solttuun, jolla on vielä väkivaltainen historia. Ehkä siksi, että molemmat ovat hahmoina yhtä tylsiä.

Jamie Lindenin juosten kustu käsikirjoitus pallottelee pahvisia hahmojaan juonenkäänteestä toiseen, katsojalle ei jää sotkusta käteen paljoakaan. Deborah Lurien imelä ääniraita korostaa keskeisiä kohtauksia fanfaarein, Terry Stacey operoi kameran varressa yllätyksettömästi. Idyllinen rantakaupunki on miljöönä jo nähty.

Parituntisen infernon jälkeen olo on kuin aiemmin mainitun McCarthyn romaanista: “You forget what you want to remember, and you remember what you want to forget.” Muistikuvat haalistuvat turhan hitaasti, ja Tatumin alaston torso mielessä olo on häväisty.

DVD: Arvio levittäjän toimituksen saapuessa.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa