Elefanttimies

Ohjaus David Lynch
Näyttelijät John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, John Gielgud, Freddie Jones, Hannah Gordon
Maa Yhdysvallat
Pituus 118 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Brooksfilms

Hanki omaksi

• Kuva 2
• Ääni 2
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p1-5">1</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

Ennen kuin David Lynch (Blue Velvet, Lost Highway, Mullholland Dr.) tuli kuuluisaksi fantasian ja todellisuuden rajamailla liikkuvan elokuvan mestarina, kokeili ohjaaja, kuten monet modernin ajan suuret taiteilijat uransa alkupuolella myös klassisempaa tyyliä. Elefanttimiehellä (1980) Lynch osoitti yhden suunnan johon hänen uransa olisi voinut viedä. Lynchin myöhemmistä teoksille ominaisia piirteitä voidaan silti löytää myös tässä tositapahtumien inspiroimassa tragedisessa kertomuksessa, jonka Oscar-akatemia nimitti kahdeksalla ehdokkuudella, mutta ei palkinnut yhdelläkään.

Fiktiota omituisemman todellisuuden oikusta jo syntyessään vakavasti epämuodostuneen John Merrickin (John Hurt) kohtaloksi tuli päätyä sirkuksen friikkinäytösten ihmishirviöksi Elefanttimieheksi, läpimädän dickensiläisen orjuuttajaomistajan (Freddie Jones) hoteisiin. Menestyvä kirurgi Frederick Treeves (Anthony Hopkins) kiinnostuu Merrickin tapauksesta ensin lääketieteellisen anomalian näkökulmasta, mutta tulee pian tietoiseksi, että idioottina pidetty Elefanttimies onkin herkkäsieluinen nuori mies. Treeves ottaa Merrickin hoitoonsa sairaalan suljetulle osastolle ja hänen sopeutumisensa sivistyksen pariin, tai pikemmin sairaala- ja ulkomaailman suhtautuminen Elefanttimieheen muodostaa elokuvan draamallisen keskiön.

1800-luvun lopun englantilaissairaala on vielä siitä maailmasta, jossa taikuuden, rituaalin ja lääketieteen rajat ovat aikakauden savupiipputeollisuuden saastuttamien katujen tavoin osin hämärän peitossa. Kaasulamppujen kohina on sairaalan käytävien jatkuva aavemainen, epätodellinen lisä. Merrickin elämä sairaalassa jakautuu kahtia, yhtäältä hän on Treevesin ja muutaman hoitajan sekä Merrickin elämästä kiinnostuvan teatteritähden inhimillisen kumppanuuden kautta saavuttamassa ihmisyytensä, toisaalta hän on uteliaan eliitin ja rahanahneen vahtimestarin yleisavaimien avulla paikalle johdattaman maksuhaluisen roskaväen perverssin kauhistelun nautinnon ja vieläpä lääketieteellisen yhteisön esineellistävän mielenkiinnon kohde. Sama skitsofreenisyys ilmenee Hopkinsin tiukasti ja vähäeleisesti näyttelemän Treevesin hahmon suhteessa Merrickiin. Hopkinsin Treeves tuntuu koputettuaan ensin ryntäävän Merrickin huoneeseen lähes maanisesti, kuin yrittäen yllättää tämän jostain.

Lynchin ote klassiseen Hollywood-kerrontaan on persoonallinen, pelkistyksen kautta päästään jo vaivaannuttaviin, ahdistaviin tai hengästyttäviin tunnelmiin, jotka ovat ohjaajan tyylille tärkeitä. Elefanttimiehessä kohtaukset loppuvat juuri kun kaikki dramaattisesti oleellinen on nähty, loppuen toistuvasti mustaan häivytykseen, muodostaen kuin otokset mykkäelokuvan montaasissa tarkasti rakennellun dialektisen kudelman. Hopkinsin kirurgin istuessa keskellä yötä haudanvakavana olohuoneessaan, ja kysyessä alas tulleelta vaimoltaan: ”Olenko hyvä ihminen, vai paha?”, leikataan lähes välittömästi takaisin sairaalaan ja seuraavaan päivään. Kyse ei ole niinkään sentimentaalisuuden välttämisestä, sitä on hetkin suunnattomasti, vaan pikemmin tavasta kuljettaa katsojan tunnelatauksia kohtauksesta toiseen. Ei synny sellaisia tyhjiä hetkiä, jolloin tulisi punnita lopullinen totuus hahmojen motiiveista, vältetään helppoa emotionaalista tyydytystä ja tunteissa vellomista. Sanottakoon, että ohjakset ovat todella tiukasti ohjaajan käsissä.

Romanttinen ja melodramaattinen orkesterimusiikki korostaa sitä tunteikasta puolta Lynchin repertoaarissa, joka hänen myöhempien töidensä psykoanalyyttisessä oveluudessa on jäänyt taka-alalle. Hienoilla ja hienovaraisilla näyttelijäsuorituksilla on aivan keskeinen merkitys siinä, kuinka varsin kammottavaksi maskeerattu John Hurtin Merrick tehdään katsojalle läheiseksi. Tärkeitä sivurooleja on lukuisia, John Gielgudin sairaalanjohtaja häilyy selvimmin välineellisen ja lääkärillisesti välittävän mailla, Anne Bankcroft erityisen pienessä ja tärkeässä äidillisessä perustarpeista välittäjän roolissa, Hannah Gordon Treevesin vaimona, jonka sydämen särkyminen nuoren Merrickin kertoessa rakastavasti äidistään pidellessään tämän kuvaa käsissään, ei voi olla välittymättä kankaan toiselle puolen. John Hurt pääosassa onnistuu valtavan maskeerauksensa takaa välittämään runnoutuneen ulkokuoren alla piilevän mielen ja inhimillisyyden, muodostaen metatason viittauksen oikeaan John Merrickiin.

Lineaarista kerrontaa rikotaan fantasia- ja kauhujaksoilla, joissa vuorottelevat petomaiset elefantit ja Merrickin kauniin äidin kuva. Tällä välillä elokuva tavoittelee hienostuneesti sitä inhimillisen olemassaolon todellisuutta, joka sijaitsee sirkuselefantin katseilla kahlehditun ja lapsuuden äidillisen rakkauden kohteena olon välillä; minää kahtaalta uhkaavien voimien ollessa korostetusti läsnä Merrickin traagisessa hahmossa. Samaa kaksiintumisen tematiikkaa ilmentyy tarinassa vielä petomaisen alkuorjuuttajan ja talonmiehen hahmoissa sekä Merrickin äidissä ja hänestä kiinnostuvassa teatteritähdessä. Näissä toistuvissa ja romanttisen äärimmäisissä, ensin irvokkaassa isähahmossa ja sitten rakastavassa äidissä on ehkä voimakkaimmin läsnä se Lynch, joka Blue Velvetissä (1986) on täysin vangitseva.

Elefanttimies jää sille hyvin hedelmälliselle ja hämmentävälle alueelle, jossa elokuva ei täysin etene myyttisiin mittasuhteisiin, muttei liioin jää kuvaukseksi yksittäisestä elämästä. Se lienee ohjaajansa helpoimmin lähestyttävimpiä elokuvia ja ensimmäinen mestariteos.

DVD: Universalin levyllä on still-kuvia elokuvasta ja teatteritraileri. Anamorfinen 2.35:1 laajakuva on yllättävänkin heikkolaatuinen; kohiseva, usein ylipalava ja astigmaattinen kuva näyttää vieläpä olevan kopioitu melko heikkolaatuisesta alkuperäiskopiosta. 2.0 Dolby Digital -ääniraita jatkaa julkaisun vaatimatonta teknistä linjaa taustakohinaa ja kaikuvan diskanttista äänimaailmaa myöten.

Teksti: © 2009 Aleksi Salonen