Drag Me to Hell

Ohjaus Sam Raimi
Näyttelijät Alison Lohman, Justin Long, Lorna Raver
Maa Yhdysvallat
Pituus 100 min
Lisätietoja IMDb
Kuvat © 2009 Buckaroo Entertainment, Ghost House Pictures ja Mandate Pictures

Hanki omaksi

• Kuva 5
• Ääni 5
<li><span class="arvot">Ekstrat</span> <span class="pisteet p3-5">3</span></li> <li><a href="#levytiedot">Lisää alla</a></li>

DVD

“Here kitty, kitty, kitty…”

Sam Raimi teki uransa tärkeimmän elokuvan alle 400,000 dollarin budjetilla vuonna 1981. Kuusi vuotta myöhemmin hän hioi sen kymmenkertaisella budjetilla mestariteokseksi. Evil Dead ja Evil Dead II ovat kulttiklassikoita ja vaikean kauhukomediagenren uranuurtajia, jotka ovat jääneet elokuvahistoriaan ainutlaatuisina yhdistelminä verta, demoneita ja slapstick-huumoria. Unohtaa ei myöskään sovi Pimeyden armeijaa (Army of Darkness), trilogian täydentänyttä kolmososaa joka heitti elokuvien kovaonnisen protagonistin, Ashin (Bruce Campbell), keskiajalle.

Evil Dead -trilogian jälkeen Raimi ohjasi pari heikkoa kauhupätkää ja yhden ovelan trillerin (Joka leikkiin ryhtyy), kunnes miestä kohtasi jättipotti: 2000-luvun Raimi on uhrannut punatrikoiselle seittisankarille megabudjetin Spider-Man -spektaakkeleissa. Vietettyään liki vuosikymmenen yhä suuremmaksi paisuneen hämähäkkimiehen parissa, kaipasi Raimi kuitenkin vaihtelua. Drag Me to Hell, joka on Samin ja Ivan-veljen laatimana käsikirjoituksena odottanut pöytälaatikossa vuoroaan jo Pimeyden armeijan ajoista asti, tarjosi miehelle juuri tätä.

Christine Brown (Alison Lohman) on sievä, nuoren ja älykkään yliopistoproffan (Justin Long) kanssa seurusteleva blondi, joka työskentelee lainavirkailijana pankissa. Viaton seinäruusu näkee tilaisuutensa tulleen, kun pomo pohtii, antaako tuleva ylennys Christinelle vai tämän lipevälle kollegalle, Stulle (Reggie Lee). Joten kun pankkiin saapuu vanha ja raihnainen täti (Lorna Raver) pyytämään maksuaikaa erääntyvälle asuntolainalleen, päättää tyttö tehdä johtajan tyytyväiseksi ja katkaisee rahahanat.

Tästä mummo kuitenkin tulistuu ja kiroaa tytön alimpaan helvettiin – kirjaimellisesti. Nainen langettaa Christinen ylle vahvan mustalaiskirouksen, jonka on määrä kutsua paholaishenkiä tytön luo kolmen päivän ajan, ja lopulta syöstä tämä suoraan manalaan.

Jo ensimmäisenä iltana pahat henget saapuvat Christinen luo paukuttamaan ovia ja ikkunoita. Äkillinen ja voimakas verenvuoto, seinillä kulkevat beelsebubin varjostumat, kuivakakusta tuijottavat silmät ja työkaluvajasta hyökkäävät vanhukset saavat tytön hakemaan apua henkien maailmasta, ja meedio Rham Jas (Dileep Rao) johdattaa tämän lopulta Shaun San Dena -nimisen naisen (Adriana Barraza) luo. Elokuvan alussa on katsojille näytetty, kuinka San Dena on itse kohdannut Lamia-nimisen kirouksen 30 vuotta aiemmin.

Kolmen blockbusterin jälkeen Drag Me to Hell on yllättävän pienimuotoinen kuvaus siitä, kuinka hyvään pyrkivä ihminen joutuu kantamaan yhden kyseenalaisen valinnan hirvittävät seuraukset. Elokuva pyörii täysin sen päähenkilön ympärillä, eikä turhia sivujuonia rakennella. Raimi onnistuu kuitenkin koostamaan yksinkertaisesta ja jo moneen kertaan nähdystä tarinasta omalaatuisen ja vaivatta etenevän kauhusadun, joka on tyyliltään ja tunnelmaltaan kuin paraskin lapsuusvuosien kummitusjuna: hahmot ovat hölmöjä ja juonenkäänteet hassuja, mutta silti pelottaa ja meno on hurjaa. Raimi leikittelee kuvakulmilla pirullisen tehokkaasti, äänisuunnittelu poraa jokaisen kolahduksen suoraan katsojan selkäytimeen ja Christopher Youngin komea ja leikkisä ääniraita siivittää tarinaa tyylillä.

Pääosassa vauvankasvoinen, tosiasiassa jo lähemmäs kolmekymppinen Alison Lohman on uskottava paholaishahmojen terrorisoimana päähenkilönä. Maaseudulta kotoisin oleva entinen punkero on hahmona traaginen, eikä Raimi totisesti päästä sinisilmäistä, väärän valinnan kiusaamaa maajussiaan vähällä. Vaikka järjen nimeen vannova poikaystäväkin hylkää uskomuksensa auttaakseen tyttöä, tuntuu kirouksen voima sittenkin olevan liian vahva. Vaan eipä ole tyttökään lopulta ihan munaton.

Ja sitten on se lopetus. Jos Spider-Manit olivatkin paikoin pastellivärein kuorrutettua siirappia, kääntää Drag Me to Hell asetelman ylösalaisin. Ohjaajalla on yhä pilkettä silmäkulmassa ja uskallusta sukeltaa campin maailmaan. Vaikka tuotantoarvot ovatkin moninkertaiset, on Raimin uutuus silti läheistä sukua miehen ensimmäiselle elokuvalle. Lopetus on muistutus siitä, että ohjaaja taitaa yhä sen pikimustan huumorin joka teki Evil Deadeista niin nautittavia. Kun Drag Me to Hell -teksti lävähtää elokuvan loputtua valkokankaalle, ei katsoja voi olla virnuilematta silkasta nautinnosta – juuri tätä on pölhö kummitustarina parhaimmillaan!

Niin, ja ohjaajan faneille tiedoksi: vanha kunnon Oldsmobile Delta 88 nähdään elokuvassa mustalaiseukon ajopelinä. Bruce Campbell sen sijaan kieltäytyi Raimin tarjoamasta roolista kiireisiin vedoten. Saa nähdä, piipahtaako mies tulevassa Evil Dead -remakessa, jonka Raimi on näillä näkymin itse ohjaamassa.

DVD: Scanboxin julkaiseman DVD:n kuvaformaatti on anamorfinen 2.35:1-laajakuva, ja ääniraitana toimii DD 5.1. Kuva on tarkka ja virheetön alusta loppuun, ja selkeä ääniraita pursuaa dynamiikkaa. Laadultaan julkaisu on kiitettävä.

Drag Me to Hellin DVD-versio on kansitekstien mukaan “leikkaamaton”, mutta itse asiassa se on muutamia sekunteja lyhyempi kuin teatteriversio. Erot näkyvät lisääntyneessä veren määrässä ja parissa “tylymmäksi” viedyssä kohtauksessa. Muutokset nostavat ehkä inhokerrointa, mutta paikoin jopa heikentävät kohtausten tehoa. Erot teatteriversioon ovat kuitenkin pieniä, joten tuskinpa kenenkään katselunautinto DVD-version kohdalla latistuu.

Lisämateriaalia on pintapuolisesti niukalti: Production Diaries ja muiden elokuvien trailereita. Tuotantopäiväkirja paljastuu kuitenkin kattavaksi puolituntiseksi, joka valottaa hyvin elokuvan tekemistä. Ääneen pääsevät luonnollisesti maskeeraus- ja tehostevelhot, sekä näyttelijät ja ohjaaja itse. Dokkari näyttää mm. Raimin ihailtavan tendenssin preferoida aitoja, fyysisiä efektejä. Alison Lohman (joka muuten teki ilmeisesti kaikki stunttinsa itse) saa mm. multaa ja matoja suuhunsa, letkun kautta tekoverta sieraimiinsa ja kylpee kurassa – kyse ei ole halvasta CGI:stä.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa