Fedor Dostojevskin klassikko on tässä vuoden -35 filmatisoinnissa filosofisesti puutteellinen, mutta toimii tunnetasolla.
On oikeastaan merkillistä, että Fedor Dostojevskin tuotannosta juuri Rikos ja Rangaistus on saanut niin suuren määrän filmatisointeja, televisiointeja ja teatteriversioita. Psykologisen kuvauksen mestari Dostojevski erottelee klassikossaan parhaaseen venäläiseen tapaan päähenkilönsä, kriminologian opiskelija Raskolnikovin sielunliikkeitä tarkkuudella, joka uhmaa jopa todellisuutta itseään. Miksi siis muuntaa niin ominaislaatuisesti kirjallinen teos toiseen muotoon? Syynä on osin varmasti juuri haaste, yhä uudet tekijät ovat halunneet osoittaa että taidemuodon rajat eivät pidättele todellisia taitureita. Moni yritys on epäonnistunut yhdistämään päähenkilön ajatukset ja kirjan filosofiset ulottuvuudet kertovaan ja sujuvasti etenevään kuvalliseen muotoon.
Josef von Sternbergin varsin teatterillinen tulkinta vuodelta 1935 siirtää tapahtumat melko huomaamattomasti Suuren Laman Yhdysvaltoihin, mutta pysyttelee keskeisiltä linjauksiltaan uskollisena lähdeteokselle, kenties tarpeettomasti aina joitakin translitteroituja venäläisnimiä myöten, jotka eivät tahdo istua englanninkieliseen puheeseen. Alun perin anakronistisesti, nietzscheläisiä herramoraalin kudelmia hahmotellut Raskolnikov (Peter Lorre) on köyhä, palavasieluinen vastavalmistunut oikeustieteen maisteri – kirjassa opinnot keskeytyivät – jonka älyllisiä lahjoja pidetään ylivertaisina. Elokuvassa alityöstetty näkökulma on Rodjan perheen ja tämän hyvän ystävän palvova asenne piinattuun ja sarkastiseen mieheen. Kun rakas sisko on naimaisillaan rikkaan typeryksen elättääkseen äitinsä ja itsensä, ja panttilainaamolla tavattu nuori hyväsydäminen perheestään huolehtiva Sonya (kirjassa Sofia, Marian Marsh) harras uskovainen ja prostituoitu pakon edessä, kärsii kurjuudessa, päätyy Raskolnikov äärimmäiseen tekoon.
Kirjassa huomattavasti kehittelyä vaatinut rikos, säälimättömän panttilainaajaeukon murha, osaksi rahan, osaksi yli-ihmisteorian testaamiseksi, tulee elokuvassa vastaan nopeasti. Vaikka elokuvan tarinankerronnan ekonomisuus on huomattavaa, ja Sonyan ja Raskolnikovin ensikohtaaminen hyvinkin liikuttava, ei tarvittavaa jännitettä yksinkertaisesti ehditä kehittämään murhaan mennessä. Sternberg on päättänyt välttää sisäisiä monologeja ja on täten vaikeuksissa motiivin kunnollisessa esittelyssä. Psykologisen tutkielman terävin kärki on poissa ja Dostojevskin osuva analyysi ajan – 1800-luvun jälkipuolen Venäjän – hengestä, Jumalan filosofisesta kuolemasta ei pääse oikeuksiinsa. Jäljelle jää toki vahva moraliteetti ja itsenäisenä teoksena pienen budjetin elokuva toimii tällä vaatimattomammalla tasolla.
Voimakkailla kontrasteilla valaistu, kolkoilla tiloilla lavastettu Crime and Punishment lepää Peter Lorren varassa, ja tämän ahdistuneet kasvot, täynnä epätoivoa ja epäuskoa maailmaa kohtaan kantavat. Lorren valinta Raskolnikoviksi on erinomainen osuma. Saavutettuaan ensimmäisen henkisen voittonsa, ollessaan kerrankin rahoissaan, Raskolnikov esittelee pilkallisen älynsä voimaa elokuvan ehkä parhaissa kohtauksissa; ajaessaan siskonsa moukkamaisen kosijan tiehensä ja mitellessään poliisipäällikkö Porfiryn (Edward Arnold) kanssa. Kun Porfiry iskee silmäänsä osoittaakseen olevansa jäljillä nuoren maisterin teosta, Lorren Raskolnikov vastaa jäänkylmästi: ”Is there something the matter with your eye?”
Edward Arnoldin Porfiry on pieni pettymys, eikä hahmon voimistuva läsnäolo Raskolnikovin vainoharhaisessa tietoisuudessa lopulta välity riittävästi suorituksessa. Ajan säästämiseksi kirjan hahmogalleriaa on karsittu rajusti ja monet merkittävät kehityslinjat jäävät elokuvassa viittauksenomaisiksi tai kokonaan pois. Henkilösuhteiden välisten jännitteiden rakentaminen on virtaviivaistettu vähäiseksi, eivätkä muut hahmot Raskolnikovista poiketen muodostu psykologisesti kokonaisiksi. Myös Sonyan ja Raskolnikovin rakkaus kehittyy liian kiireellä, vaikka Marian Marshin roolisuoritus onkin onnistunut. Joitakin kenties liian synkiksi koettuja tapahtumia kirjasta on liuotettu käsikirjoituksessa, esimerkiksi Svidrigailovin itsemurha muuttuu elokuvassa toiseen muotoon. Myös kirjallisuustutkijoiden huomion kiinnittänyt rakenteellinen symmetrisyys on elokuvassa hävitetty yksinkertaisemman tragedian tieltä.
Puutteistaan huolimatta Sternbergin versio ottaa yhden tason Dostojevskin merkkiteoksesta, sen klassisen tragedian, ja tiivistää siitä emotionaalisesti vaikuttavan kokonaisuuden. Käsikirjoitus osoittaa lopussaan draamantajua, paljon kiistelty epilogi on poistettu yksinkertaisen, jopa vähäeleisen lopun tieltä. Dostojevskin uskonnollista sanomaa ei ole ylikorostettu ja tarina saa elokuvassa inhimillisen, konkreettisemman tulkinnan.
DVD: Sonyn 1.33:1 mustavalkokuva on ymmärrettävästi erittäin kohiseva, mutta muuten alkuperäiskopio vaikuttaa hyvälaatuiselta. Monoäänessä alkuperäisnauhoitteen soundi on oletettavan purkitettu. Levyllä ei ole lisämateriaalia.
Teksti: © 2009 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA