Graham Greenen romaanin sovitus on sijoitettu 60-luvun Brightoniin. Naiivi rakastaa tappajaa.
Brighton Rock on sovitus Graham Greenen samannimisestä romaanista. Aikakausi on vaihtunut 30-luvulta 60-luvun satamakaupunki Brightoniin. Taustalla kilpailevat nuorisojengit jo mobilisoivat joukkojaan ja äityvät elokuvassakin mellakoimaan — tässä kai aikakauden oikeutus.
Siirtymä alamaailmaan. Konnakoplan pomo tapetaan. Pinkie (Sam Riley) kostaa ja surmaa pomonsa tappajan, vaikka niin pitkälle ei olisi pitänyt mennä. Hän on näet koplan nuorin, vaikka onkin kylmäverisin, ja siksi pelkkä käskytettävä.
Ongelmaksi muodostuu valokuva. Siihen on tallentunut tapetun miehen viimeiset hetket. Todistusaineisto on saatava haltuun, mikä tarkoittaa rantakahvilan tarjoilijattaren hurmaamista. Ja kahvilan emännän (Helen Mirren) pitämistä erossa.
Pinkie alkaa pyörittää nuorta Rosea (Andrea Riseboroughin). Laskelmoivan Pinkien suhde Roseen on kaksinainen, ehkä hän välittää hänestä oikeasti, ehkä hän vain yrittää köyttää hänet tiukasti itseensä, ettei tyttö viserrä. Koplan vanhimmat ovat todenneet, ettei naisiin pitäisi sekaantua — eikä luottaa. Kohta soivat kirkonkellot parillakin tapaa.
Brighton Rockin uutta ja vanhaa syntetisoiva estetiikka puree tummassa leikkisyydessään, mutta aikamoista vatkaamista se on muuten. Käytännössä siinä kehitetään paria tilannetta, parissa eri kulississa, yli puolisentoista tuntia ja aika häiritsevästi itseään toistaen, paikallaan junnaten.
Jutun idea on kuvata yhtäältä, kuinka pitkälle Pinkie on valmis menemään pitääkseen itsensä vapaalla jalalla ja konnakoplan huipulla ja toisaalta, kuinka pitkälle naiivi Rose on valmis menemään uskossaan sokeaan rakkauteen.
Parisuhteen voimatasapaino onkin ihanteellisen kallellaan psykopaatin saadessa vierelleen tytönhupakon, joka sinisilmäisyyttään syleilee uhrin roolia. Psykoseksuaalinen kela olisi vaatinut kovempaa otetta, systemaattista illuusioiden riisumista.
Lopetus on pateettinen, vaikka se yrittääkin olla jämäkkä potku vahvistaessaan juuri sitä osaa Rosesta, joka elää vaurioittavista hattaraunelmista.
Elokuvan kaava alamaailman menosta on tuttu esimerkiksi 30-luvun yhteiskunnallisesti kantaaottavista gangsterielokuvista. Aika on kypsä nostaa esiin sellaisia temaattisia painotuksia, joita ei enää tarvitse kätkeä, vaikka ne tässä tapauksessa alkuperäisestä romaanista löytyvätkin.
Esimerkiksi Pinkie on seksuaalisuuden suhteen lukossa, kaiketikin katolilaisuus on jättänyt jäljen. Ehkä hän juuri siksi on konna? Usko helvettiin selittää Pinkien käytöstä: sinne hän on menossa, sama se, mitä hän tekee.
Riley ei ole yhtä kovassa vedossa kuin Controlissa Joy Divisionin nokkamiehenä. Pinkie on arkaainen hahmo ja siksi täysin keinotekoinen. Andrea Riseboroughin kohdalla kaunottaresta tehdään ”ujo” antamalla tälle isot silmälasit — ja ”rumasta ankanpoikasesta” kasvaa joutsen, kun hän hakee päällensä viettelevämpää asustetta. Näyttelijät toimivat yhteen siinä määrin, kuin se on näiden hahmojen tasolla mahdollista.
Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA