Ohjaaja Francis Ford Coppolan 70-luvun tuotanto hakee vertaistaan. Jokainen neljästä elokuvasta on instituution asemassa, ne ovat populaarin elokuvakulttuurin aluskasvillisuutta. Niiden kulttuuria indeksoiva merkitys on niin ikään suuri.

Kummisedissä (1972, 1974) ammattirikolliset muuttuvat kapitalisteiksi, osaksi yhteiskunnan arvostettua kehityskertomusta, niin kuin perustuslain laatijat hyötyivät suorasti orjateollisuudesta ja naisten marginalisoinnista, niin kuin uuden maailman löytäminen on vakiintunut kiertoilmaisu alkuperäiskansojen joukkotuholle.

Keskustelu (1974) sekoittaa kylmän sodan kaksinapaisen konseptin, eletäänhän aikaa Watergaten ja poliittisten salamurhien jälkeen. Kaikkea pahuutta ei voi enää ulkoistaa Neuvostoliittoon. Hämärämiehiä löytyy tiedustelupalvelusta, valkoisesta talostakin, ei pelkästään Kremlistä.

Ja sitten on Ilmestyskirja. Nyt (1979), Coppolan viimeinen suuri elokuva, jossa Yhdysvaltain ulkopoliittisen strategian kehyksessä jahdataan filosofista utopianrakentajaa Kambodžan viidakossa. Taustalla soi Hendrix, The Doors, Wagner; kuvissa näkyvät Danten, Conradin ja Herzogin kosketus ja henki.

It’s like a jungle sometimes

Ilmestyskirja. Nyt sijoittuu Vietnamin sodan kontekstiin, mutta olennaisen kannalta sodan käänteet, päivämäärät tai armeijajargon on toissijaisessa asemassa. Siksi on syytä pelkistää.

Mies herää Saigonissa kauheassa kanuunassa, itselääkinnällinen putki on kestänyt ties kuinka kauan. Hänet revitään ylös ja eteen annetaan tehtävä, luokitukseltaan salainen. Willard (Martin Sheen) on asevoimien palkkatappaja. Uusi kohde on poikkeuksellisesti amerikkalainen ammattisotilas.

Hän lähtee pienen miehistön kanssa veneellä matkaan, joka leikkaa läpi Vietnamin sodan. Coppolan ja John Miliuksen käsikirjoituksen “temaattinen idea” on sama kuin Conradin Pimeyden sydämessä tai Danten Infernossa. Mitä syvemmälle he etenevät ja mitä lähemmäksi he pääsevät kohdettaan, sitä hullummaksi meno muuttuu. Sielukin tummuu.

Sodan ja sen luonteen keskeisiä näyttämöitä on muutama. Wagnerin soidessa eräskin komentaja kiinnittää enemmän huomiota surffausaaltoihin kuin taisteluun. Playboy-tyttöjen viihdytysshow loppuu satapäisen miesjoukon rynnätessä esiintymislavalle. Kaikkein aavemaisin on tulitaistelu näkymätöntä vihollista vastaan, mikä tuo mieleen lännenelokuvien rajaseutuasemien kahakat. Pelko, jännitys ja turhautuneisuus johtavat ongelmiin.

Matkan aikana Willard syventyy saamiinsa asiakirjoihin. Kohde, Kurtz (Marlon Brando), paljastuu hulluksi neroksi. Hän on erkaantunut asevoimien käskyjärjestyksestä ja operoi omatoimisesti omalla armeijallaan. Viidakon valkoinen yli-ihminen lukee modernia runoutta ja käy sotaa kaikkia vastaan.

Hän myös imee itseensä heikkoja kuin vampyyriruhtinas. Willard ei ole ensimmäinen matkaan lähetetty. Aiempi liittyi Kurtzin joukkoon. Elokuva onkin Kurtzin raamien valtavaa kasvatusta. Hän on läsnä kaikkialla jumalhahmona, vaikka hänet fyysisesti tavataan vasta lopussa.

Utopia. Nyt.

60-luvun kulttuuriradikalismi oli vanhan systemaattista kieltämistä ja uudelleen arvioimista. Vaihtoehtoliikkeet ja vaihtoehtoiset elämäntavat saivat hetkeksi jalansijan. Suoritettiin symbolisia isänmurhia asettumalla 50-lukulaista tiukkapipoisuutta vastaan.

Purppurat savupommit luovat elokuvassa kuumeista, happoista tunnelmaa, mutta ne ovat myös selkeitä viitteitä Jimi Hendrixin Purple Hazeen, aikakautta määrittävään rock-kappaleeseen. Sotaa käy rockin ja psykedelian sukupolvi.

Kuvaavasti matkaajat lukevat sanomalehteä, jossa uutisoidaan kulttijohtaja Charles Mansonin klaanin murhista, ”rakkauden vuosikymmenen” pimeistä hetkistä. Ei kai Kurtzistakaan voi muuta sanoa, kuin että hän johtaa karismansa turvin vaihtoehtoyhteisöä.

Syytä Kurtzin hulluudelle (jos hänet haluaa tulkita hulluksi) ei koskaan paljasteta, ehkä sen takana on viidakon alkukantaisuus, ehkä mielen nyrjäyttäneet teot sodassa. Elokuva nojaa dualistiseen käsitykseen ihmisestä hyvän ja pahan jännitekenttänä, molempiin löytyy potentiaalia.

Brandon pitkälti improvisoimat monologit esimerkiksi sodan luonteesta ovat sopivalla tavalla merkityksiltään kelluvia. On oikeastaan sama mitä hän sanoo tai tekee. Brandon vahva läsnäolo riittää, varsinkin kun koko elokuvallinen koneisto laitetaan tukemaan Kurtzin myyttisyyttä. Ja myyttisyys katoaa aina, jos se palautetaan johonkin olemassa olevaan, eksaktiin.

Yhtä hienoa valon ja varjojen käyttöä harvoin näkee kuin kohtauksissa, joissa Kurtz viimein näyttäytyy. Osaltaan se on konkreettisesti naamioimassa Brandoa, joka saapui kuvauspaikalle aika tukevassa kunnossa, ison palkkashekin perässä projektiin sen kummemmin tutustumatta.

Toinen tärkeä tekijä on Kurtzin hypemies (Dennis Hopper), amerikkalainen kuvajournalisti, joka yrittää artikuloida Kurtzin asemaa jumalana maan päällä. Lopputulos on fanikulttuurille tyypillistä sössötystä. Yhtä hyvin hän voisi vaahdota Mick Jaggerista.

Post-Nam

Onko Ilmestyskirja. Nyt definitiivisin Vietnam-elokuva, kuten välillä väitetään? Kysymys on kompa. On ylipäätänsä vaikea sanoa, onko se edes elokuva Vietnamista, vai onko Vietnamin sota pelkkä heitetty keihäs, joka kärkeensä kerää merkittäviä kaunokirjallisia teoksia, havainnoitua kulttuurin tilaa ja teoriaa ihmisyyden rakennuspuista. Oli miten oli, elokuvan asema on yhä ikoninen.

Blu-ray: Universal on julkaissut elokuvasta kahden levyn blu-ray-laitoksen 25/2011. Se sisältää elokuvasta sekä alkuperäisen että pidennetyn redux-version. Julkaisu on teknisesti paras olemassa oleva, uusi teräväpiirtosiirto ja masterointi (1080p, 2.35:1 kuva; 5.1 dts ääniraita).

Lisämateriaalia on omalla levyllä yli yhdeksän tuntia. Sitä on laidasta laitaan kuin arkistosta suoraan kaadettuna: haastatteluita, Coppolan kommenttiraita, lisäkohtauksia, Brando lukemassa Eliotia, uutta teräväpiirtoversiota teknisesti (äänimiksaus jne.) tarkastelevia settejä, originaalin ja Reduxin vertailua jne.

Kaikkein tärkein kuitenkin puuttuu: kokopitkä dokumentti Hearts of Darkness: A Filmmaker’s Apocalypse (1991) elokuvan vaikeasta tuotannosta. Tämä dokumentti, joka on melkein yhtä mielenkiintoinen kuin käsittelemänsä elokuva, löytyy Ilmestyskirja. Nytin erikoisjulkaisusta, kolmen levyn laitoksesta ”Collector’s Edition”.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen