Unorthodox - harvinaislaatuinen hasididraama erilaisesta nuoresta huomioi hienosti historian

Unorthodox (2020)

Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin. 

julkaistu 2020-06-09 / päivitetty 03.12. klo 16:04

KUVA 3

Shira Haas
Shira Haas 

KUVA 2

Amit Rahav ja Shira Haas
Amit Rahav ja Shira Haas 

KUVA 1

Amit Rahav ja Shira Haas
Amit Rahav ja Shira Haas 

Lahko: eristynyt, jopa suljettu yhteisö, jonka jäsenet nöyrinä noudattavat ankaraa uskonnollista normistoa ja etikettiä pelastuksen takeena. Perin pejoratiiviseksi värittynyt näkemys opillisen puun perhekeskeisen tulkintahaaran hienosyisestä hiussuonistosta, mutta monelle varmasti ensimmäinen mielikuva niin Marimekon Unikko-kuosissa ja Aarikan puuhelmissä seuviseuroihin marssivista vanhoillislestadiolaisista kuin hevosvankkureilla latotalkoisiin ajavista amisseista.

Toisaalta, kuten köyhä maitokauppias Tevje sydämellisessä musikaalissa toteaa, "ilman perinteitä elämämme olisi kiikkerää kuin viulunsoittajan katolla." Kieltämättä brisketit sekä dreidel-hyrrät saavat synkkänä ja jäykkänä lakiuskontona laajasti pidetyn juutalaisuuden vaikuttamaan houkuttelevalta vaihtoehdolta, vaikka rumalta kääntöpuolelta paljastuu loputonta syyllistämistä sekä refluksia.

Hasidi tarkoittaa hepreaksi sananmukaisesti hurskasta, oikeamielistä. Talmudiaanisten ultraortodoksien eli haredien alaryhmäksi tätä nykyä sulautunutta suuntausta ei silti pidä sotkea Itä-Euroopassa 1700-luvulla syntyneeseen mystiseen, jumalyhteyden iloa innokkaalla laululla ja tanssilla varauksettomasti ilmentäneeseen herätys- ja uudistusliikkeeseen. Elokuvissa ja televisiossa hasidijuutalaisia kohtaa yhä harvoin, koska historian traagiset sensibiliteetit Egyptin orjuudesta inkvisition kautta pogromehinin ja holokaustiin ovat pakottaneet konservatiiviset kannattajat visusti varjelemaan vuosituhantista elämänjärjestystä seremonioineen väkivaltaiselta maailmalta luoksepääsemättömyyden ja salaperäisyyden verhon suojissa.

Tilanne on kuitenkin vähitellen korjaantumassa, kiitos kansainvälisiä yleisöjä kosiskelevan striimijätti Netflixin, joka ei velkaisenakaan horju kumouksellisessa linjassaan kunnioittaa ohjaajien ja käsikirjoittajien luovaa vapautta sekä antaa aliedustettujen ihmisryhmien itse kertoa moninaisista kokemuksistaan. Covid-19-pandemia on vain vahvistanut jokaisen markkinoijan märän päiväunen ketjutetuista, keskustelua herättävistä kulttuurituotteista, kun hasidismi on koronaviruksen lailla nopeasti levinnyt mediahuomion katveesta globaaliksi puheenaiheeksi.

Ensinnäkin New Yorkin monissa hasidiyhteisöissä on kirjattu poikkeuksellisen korkeita kuolin- ja tartuntalukuja. Vainojen muistoon vedoten kurittomat asukkaat uhmaavat säännöllisesti kokoontumisrajoituksia viettääkseen häitä, hautajaisia ja synagogapalveluksia jo valmiiksi ahtaassa ympäristössä. Ja toisekseen, kuka olisi arvannut, että ahmattien suoratoistosuosikiksi kriisikevään 2020 karanteenipesissä ja -poteroissa kohoaa jiddishinkielinen kasvu- ja selviytymistarina Unorthodox, amerikkalaisen Anna Wingerin ja saksalaisen Alexa Karolinskin luoma neliosainen minisarja nuoresta hasidinaisesta, joka pakenee yltiövaativaa, tukahduttavaa doktriinia Atlantin yli mahdollisuuksien maailmaan, kohti autenttista minää, totuutta, emetiä.

Kuvadraamaan juutalaiset tulivat jäädäkseen jo Jazzlaulajassa (1927), ensimmäisessä puhutussa äänielokuvassa. Ortodoksijuutalaisen yhteisön jättäminen kirjallisena aihelmana ulottuu vieläkin kauemmas. Hannah Arendtin mukaan vuosina 1792-93 omaelämäkertansa julkaissut puolanliettualainen valistusfilosofi Salomon Maimon oli "ensimmäinen nykyaikainen juutalaisintellektuelli, joka omaksui tietoisen paarian roolin". Viime vuosien trendille varsinaisen oven avasivat aikanaan amerikkalaisen Chaim Potokin esikoisromaani The Chosen (1967) sekä Jeremy Kaganin samanniminen elokuvasovitus vuodelta 1981.

Unorthodox liittyy aaltoon, josta fiktioelokuvan puolelta mainittakoon Rachel Weiszin kielletty rakkaus Rachel McAdamsiin Sebastián Lelion hillityssä ja hallitussa Tottelemattomuudessa sekä leskimiehen huoltajuustaistelu pojastaan Joshua Z. Weinsteinin kokonaan jiddishiksi näytellyssä Menashessa samalta vuodelta 2017; dokumentin saralta Code of Silence (2014) ja Netflixin katalogista löytyvä Yksi meistä (2017). Jatkumossa epätodennäköisimmäksi menestyjäksi kaikista on räjähtänyt Ori Elonin ja Yehonatan Indurskyn vetämä israelilainen Shtisel, vuonna 2013 yes Oh-kaapelikanavalla startannut ja 2018 Netflix-jakeluun siirtynyt laatudraaman mestarisaavutus.

Miksi superkapea nissi sitten koukuttaa valkokankailla ja tv-ruuduilla tällä hetkellä? Emme ehkä elä kuten hasidit, mutta epävarmoina aikoina voimme ihaillen samaistua vahvoihin perhearvoihin. Jo ennen kuin eläinperäinen kulkutauti pakotti ottamaan etäisyyttä, maailmanpolitiikan pitkittynyt telenovela ja makrotalouden turbulenssi ravisuttivat totuttuja arvoasetelmia. Evoluutiossa tiiviistä ryhmätyöstä on puhtaasti etua kalpealle ja pehmeälle ihmislajille.

Ollaan Brooklynissa, Williamsburgin hiljaisessa ja vaatimattomassa juutalaisnaapurustossa, jonne natsien keskitys- ja tuhoamisleireiltä selvinneet unkarilaistaustaiset Satmar-hasidit asettuivat toisen maailmansodan jälkeen aikeenaan kansoittaa uudelleen shoahissa surmansa saaneiden polttouhrien kuuden miljoonan populaatio. Tiukkarajaiselta uskonyhteisöltä löytyy omat koulunsa, poliisinsa sekä vapaaehtoiset Hatzalah-ambulanssinsa. Modernit turhakkeet ja muotihullutukset torjutaan. Ei-juutalaisiin suhtaudutaan erityisen suurella epäluulolla. Fundamentalistisessa enklaavissa kaikkea ruokailutavoista ja pukeutumisesta aina avioitumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen määrittävät messiaanisesti tulkitun Tooran käskyt, kiellot ynnä ohjeet.

Mafioso Tony Sopranon terapiaistunnot, kemianopettaja Walter Whiten syöpädiagnoosi, Talvivaaran lordi Ned Starkin teloitus, hauturipatriarkka Nathaniel Fisherin kuolonkolari uudenkarhealla ruumisautolla, alttarilta karanneen Rachel Greenin pölähtäminen Central Perk-kahvilaan... Oli alateksti sitten yhteiskunnallinen tai kulttuurinen, käänteentekevät huippusarjat shakespearelaisesta rikosdraamasta eeppiseen fantasiaan, makaaberin bisneksen viistoista ihmissuhteista urbaaniin tilannekomediaan käynnistyvät usein kaaoksella, niin myös Unorthodox.

Sarjan päähenkilö, 19-vuotias Esther Shapiro (Shira Haas) katselee kerrostalon ikkunasta katkennutta eruv-lankaa, kodin yksityistä piiriä julkiseen tilaan laajentavaa symbolista ja konkreettista rajalinjaa, jonka sisällä saa sapattina halakhan mukaan esimerkiksi kantaa tavaroita sekä työntää lastenvaunuja. Nyt tuuli on kuitenkin tempaissut ohkaisen, liki näkymättömän metallivaijerin taivaalta, ja nuoret äidit jumittavat vauvoineen alakerran aulassa voimatta liikkua.

Mitä enemmän asiat muuttuvat ympäröivässä maailmassa, sitä julmemmin ne säilyvät ennallaan jyrkkien sukupuoliroolien muuttumattomaksi kivettyneessä miljöössä: miehet tutkivat pyhiä tekstejä ja käyvät töissä, kun taas synnytyskoneiksi alistetut naiset keskittyvät lisääntymään, kokkaamaan ja siivoamaan. Pian epätoivo eskaloituu. Kulaus vettä, hameen alle mukaan ainoastaan aivan välttämätön: rahakuori, toilettilaukku, valokuva isoäidistä. Kuin kidnappaajiltaan karanneen kauhu kasvoillaan levoton Esty säntää ystävien ja sukulaisten valvovilta silmäpareilta ensimmäistä kertaa elämässään taksiin. Suuret silmät kostuttavat herkät piirteet kyynelillä.

Vain viitisen minuuttia riittää virittämään tärkeät teemat, keskeiset jännitteet, ahdistavan ja kohottavan tasapainon, odotuksen onnellisesta lopusta. Mutta motiivi myllerrykselle, sille, että raskaana oleva Esty rohkenee mobilisoida resurssit, hylätä sortavat juurensa, lentää Berliiniin etsimään lesboäitiään ja aloittaa yksin täysin tyhjästä tuntemattomassa kaupungissa pelkästään passi ja hammasharja taskussa, valottuu vasta vähitellen kolmella aikajanalla jakso kerrallaan.

Ritolat ottaneen Leah-äidin (Alex Reid) ostrakismi seuraa bubben (Dina Doron) ja vanhapiikatäti Malkan (Ronit Asheri) luona varttunutta lasta, eikä mielisairas alkoholisti-isä Mordecai (Gera Sandler) auta asemaa. Rikkinäisen kodin "orpotyttönä" Esty on koko ikänsä tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, sopeutumattomaksi hylkiöksi yhteisössään. Lisäksi erilaisella teinillä on salainen intohimo: musiikki.

"En ole kuin muut tytöt", Esty valittaa shidduch-deiteillä arvostetusta suvusta valitulle sulhaselleen. "Erilaisuus on hyvä", vastaa arka ja kiusaantunut Yanky (Amit Rahav) naiivin ymmärtäväisesti, vaikkei tiedä naisista tai avioliiton dynamiikasta muuta kuin kontrolloivan äidin esimerkin sekä Talmudista tankkaamansa.

Hetken Esty näyttää järjestetyssä avioliitossaan aidosti nauttivan kirkkaasta tulevaisuudesta yhteisön hyväksymänä, kunnes koittaa hääyö. Lapsia pitäisi siittää pikapuoliin, mutta musertavan voimakkaat emätinkouristukset tekevät raiskausta lähentelevän seksin harrastamisesta Estylle mahdotonta. Mikä kamalinta, Yanky reagoi raivostumalla ja kertoo koettelemuksesta äidilleen, jolloin anoppi Miriam (Delia Mayer) päättää tungettelevaan tapaansa puuttua jo valmiiksi paineiseen prosessiin tuputtamalla Estylle nöyryyttäviä neuvoja ja uhkauksia.

Juorut kelvottomasta vaimosta lähtevät liikkeelle. Liukuvoiteen tai lääkärin sijaan onnettomalle naiselle suositellaan sietämättömiin yhdyntäkipuihin hengitys- ja vaginaharjoituksia. Häväisty Esty yrittää vuoden verran täyttää velvollisuutensa Jumalalle kaikin keinoin, on jopa valmis luopumaan rakastamastaan pianonsoitosta, mutta liian myöhään. Ennen kuin Esty ennättää kertoa raskaudestaan, Yanky vaatii eroa lapsettomuuteen vedoten.

Sijoittamalla tapahtumat valtaosin sekulaarin Berliinin kosmopoliitteihin hipsteripiireihin Unorthodox letittää kollektiivisen trauman klassisen Bildungsromanin rakenteeseen. Maantieteellinen ironia tihkuu sarjan avausjaksossa, kun uudet ystävät konservatoriolta vievät Estyn aurinkoisena iltapäivänä Wannsee-järven rannalle.

Varoen mutta määrätietoisesti Esty kuorii kengät, sukkahousut sekä pitkähihaisen paidan; kahlaa poolopuserossa ja nilkkaan asti ulottuvassa villahameessa vyötäisiä myöten veteen; riisuu protestin merkiksi juutalaisvaimojen perinteisen sheitel-peruukin; sulkee silmänsä; painuu uppeluksiin. Paikalla, jonne natsijohto kokoontui tammikuussa 1942 keskustelemaan Adolf Eichmannin organisoimasta "ratkaisusta juutalaiskysymykseen", aalloista nousee muuttunut, uudestisyntynyt Esty.

Tavallisesti kastautumiskohtaus väsyttäisi kliseisessä vertauskuvallisuudessaan, mutta kontekstissaan juutalaisten rituaalikylpyjen rauhaan rinnastuva metaforinen mikve salpaa hengityksen. Vain hetkeä aiemmin Esty on kevyin kantamuksin mutta raskas taakka harteillaan laskeutunut Saksaan. Kansanmurhan muisto kummittelee, kuolleiden esivanhempien miljoonat sielut seuraavat kaikkialle. Kortteleita täplittävät melankoliset kompastuskivet, kyltit, monumentit ja museot.

Ristiriita repeää, kun israelilaisopiskelija Yael (Tamar Amit-Joseph) irvailee löperösti hasidien päähänpinttymälle holokaustista. "Puoli Israelia menetti perheensä leireillä, mutta nykyisyyden puolustamiselta emme ehdi olla sentimentaalisia menneisyydestämme." Vaikka Yael ei koskaan tarkoita tahallaan loukata Estyä, varomaton verbaliikka satuttaa ja sähköistää kaksikon jokaisen kohtauksen. Kipua käytetään muualla myös aseena Estyn manipuloimiseksi: eräskin ex-yhteisön jäsen yrittää uskotella, että Estyn itsenäistymispyrkimykset tahraavat toisessa maailmansodassa tapettujen juutalaisten muiston.

Historian pimeää painolastia unohtamatta Esty ui monikulttuuriseen, uusliberaaliin utopiaan, jossa juutalaiset ja muslimit, etniset sekä seksuaaliset vähemmistöt sopuisasti törmäilevät klubeilla ja kahviloissa. Berliinissä anonyymi, utelias nuori nainen voi vapaasti jahdata unelmiaan. Esty sanoittaa oivalluksensa rabbi Hillelin lempeällä viisaudella toisen temppelin ajalta: "Jos en minä, niin kuka? Jos ei nyt, niin koska?"

Kuinka sitten kannustaa kunnianhimoista Estyä emansipaation esteradalla kuitenkaan tuomitsematta arkaaista uskonlahkoa, jonka paternalistiset perinteet tuovat monille turvaa, vakautta ja lohtua? Tietenkään yhteisönsä jättäneen näkökulma ei voi koskaan olla viileän neutraali, saati kovin positiivinen. Pahimmillaan julistautuminen "ensimmäiseksi realistiseksi kuvaukseksi Satmar-hasidien elämästä 2000-luvulla" lisää vettä antisemitismin myllyyn.

Toistaiseksi kaksi kautta esitetyn Shtiselin suunnattoman suosion osasalaisuus piilee sarjassa ortodoksijuutalaisuuden rajoja Geulan ja Mea Shearimin lähiöissä Jerusalemissa koettelevien hahmojen sanomassa, että kahlitsevaa yhteisöä täytyisi pyrkiä uudistamaan sisältäpäin. Yhteisön tarpeet ylittävät yksilön oikeudet. Unorthodox viestii vastakkaista: vain moisesta muotista murtautumalla ihminen voi toteuttaa täydellisintä ja onnellisinta versiota itsestään. Ehdottomalle elämäntavalleen vahvistusta hakevat hasidit ajatusta tuskin sulattavat.

Vaikka Unorthodoxin pohjalla virtaakin universaali tarina "polulta harhautuneen" eksistentialistisesta etsinnästä, on virhe kuvitella, että kuka tahansa kykenisi näyttelemään juutalaisia hahmoja ja tarttumaan misogyynisen indoktrinaation kaltaisiin epäkohtiin Satmar-yhteisöissä. Mazel tov, Netflix!

Itsekin juutalaisina taiteentekijöinä Unorthodoxin käsikirjoittajat ja näyttelijät käsittävät omakohtaisesti kulttuuri-identiteetin kompleksisuuden, eivätkä lankea ahneiden vuokraisäntien sekä ressukoiden aisankannattajien kaltaisten kaksiulotteisten karikatyyrien ansakuoppaan. Pitää muistaa, että sarjan keskiössä on yhden naisen kertomus; hengellinen henkilötutkielma perustuu löyhästi Deborah Feldmanin muistelmateokseen Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots (2012).

Oikeastaan sarjan nimen perään kuuluisi kysymysmerkki. Temaattinen täyspotti ei kutista tai kavenna kooltaan 65-75 000 hasidin antisionistista Satmar-dynastiaa "toiseksi", vaan muistuttaa nyanssien myriadista. Naiset, jotka peittävät päänsä sekä feminiiniset muotonsa, voivat ohimennen jutustella joviaalisti sekä halia ja huvitella häissä. Eikä pidettävistä mammanpojista pahoiksi demoneiksi ole. Dogmaattinen uskonto näyttäytyy kognitiivisena pakettina, jonka soveltamiseksi reaalimaailmassa miehille ei vain ole suotu sanottavia valmiuksia, mikä vaikeuttaa vuorovaikutusta aikuisten välisissä ihmissuhteissa.

En kuulu tänne, mutta en myöskään kykene irrottamaan katsettani. En siksi, että syke hakkaisi ja suonissani virtaisi adrenaliini, itse asiassa trilleritaso kiinnostaa vähiten, vaan koska vieras pääsee harvoin kurkistamaan hasidien hartaaseen ja hauraaseen maailmaan uskonnollisten univormujen takana. Unorthodox ei varsinaisesti riko neljättä seinää, mutta selittävät huomautukset monista säännöistä sekä hommien oikeanlaisesta hoidosta tuntuvat suunnatun niin tottelemattomalle Estylle kuin kummeksuen tirkistelevälle katsojalle.

Oli kyse sitten Estyn ja Yankyn hermostuneista hymyistä makuuhuoneessa, hasidimiesten pyöreähköjen shtreimel-turkishattujen harjatusta soopelinkarvasta tai rebben hyväksymästä kosher-puhelimesta, Winger ja Karolinski todella tietävät mistä kirjoittavat. Piru piilee yksityiskohdissa, joten Unorthodoxin tekijät ovat menneet äärimmäisyyksiin tapojen ja tilanteiden uskottavuuden varmistamiseksi.

Jo sinänsä melkoinen tunnustus tuotannolle, että hidasta dialogia hallitseva jiddish ei suinkaan hankaloita sarjan seuraamista, vaan saa jopa pysähtymään ja selvittämään sanakirjan kanssa säännöllisesti vilisevää, kokemusta rikastavaa terminologiaa. Unorthodox on paitsi kiehtovimpia, koskettavimpia ja kunnioittavimpia esityksiä aiheestaan, myös loistava tilaisuus oppia.

Lavastuksen ja puvustuksen epookkimainen pikkutarkkuus ja runsaus ei silti vie huomiota tarinalta, päinvastoin. Estyn henkilökaari esimerkiksi on kiteytetysti nähtävissä hiuksissa: ensin kauniit kutrit kynitään avioliiton myötä itku kurkussa pois, myöhemmin Esty seisoo kirkossa siilitukassaan kuin Jeanne d'Arc kuuntelemassa juutalaisesta luterilaiseksi kääntyneen Felix Mendelssohnin sävellystä.

Musiikilla onkin merkittävä sijansa konkreettisena pääsylippuna irti patriarkaatin ikeestä, sillä stipendi "poikkeusoloista tuleville lahjakkuuksille" pönkittäisi epävarman city-Estyn rohkean individualistisia tulevaisuudenhaaveita pianistina sekä yh-äitinä enemmän kuin mikään muu. Koska hakijoista ainoastaan kahdeksan prosenttia hyväksytään ohjelmaan opiskelijoiksi, täytyy Estyn todistaa taitonsa.

Valitettavasti vertaispalaute tyrmää tylyydellään. Hatara fasadi huojuu entisestään, kun katuva Yanky ilmestyy moukkamaisen serkkunsa, peliriippuvaisen himotupakoitsija Moishen (Jeff Wilbusch) kanssa maisemiin jahtaamaan kadonnutta Estyä.

Yllätys on siis kaikille melkoinen, kun Esty finaalijakson ratkaisevassa koe-esiintymisessä kertookin vaihtaneensa instrumenttiaan viime tipassa ja aikovansa julkisesti laulaa perinteisesti miehille varatun juutalaissävelmän. Jokainen kohtaus, keskustelu ja kamppailu on johtanut tähän hetkeen, jota toverit, hiljattain sovinnon tehnyt äiti ja jopa payot-pulisonkinsa kerivä Yanky nyt yleisössä todistavat.

Esty ja Feldman ovat molemmat onnekkaita. Feldman tosin hivuttautui yhteisöstä asteittain ulos akateemiselle uralle, ei radikaalilla kertarysäyksellä kuten Esty. Sarja näkee seksistisen systeemin lävitse ja aidosti uskoo Estyn autonomiaan. Katarttisen, joskin täyttymykseltään aavistuksen siirappisen kokonaisuuden ankkuroi pystyyn kehutun Shira Haasin inspiroiva roolityö. Shtiselissä loistanut Haas näyttelee paljon ilmeikkäillä kasvoillaan; sielukkaat kauriinsilmät välittävät valtavan tunneskaalan.

Paljon kysymyksiä jää avoimeksi. Vaikka Yanky viimeisessä välienselvittelyssä hotellihuoneessa anelee loppuun asti, Esty pitää pintansa. Äitiyden arvostus säilyy, mutta maallista elämää maistaneella Estyllä ei enää ole paluuta entiseen. Soitonopettajalta lahjaksi saatu kompassi vahvistaa päätöksen oikeaksi: nuoli osoittaa kohti kahvilassa lähestyviä ystäviä.

Teksti: 2020 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost

| Blu-ray | 01.12.

Kamdeshin ihme syntyi Afganistanin sodan absurdin verinäytelmän amerikkalaisista selviytyjistä, ei sankareista.

Lue lisää »
Amit Rahav ja Shira Haas

Unorthodox - harvinaislaatuinen hasididraama erilaisesta nuoresta huomioi hienosti historian

| 09.06.

Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…

Lue lisää »
Elisabeth Moss

The Invisible Man

| 12.03.

Näkymättömän miehen morsian saa kannoilleen hypermaskuliinisen teknokapitalismin hirviöluomuksen.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Caleb Landry Jones ja Henry Hughes

The Outpost

| Blu-ray | 01.12.

Kamdeshin ihme syntyi Afganistanin sodan absurdin verinäytelmän amerikkalaisista selviytyjistä, ei sankareista.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2020
ISSN 1798-7202