Eräs profiili: The Ricky Gervais Show

| ARTIKKELI

Varhainen The Ricky Gervais Show on Ricky Gervaisin, Stephen Merchantin ja Karl Pilkingtonin taiteellinen lakipiste.

julkaistu 2012-11-26 / päivitetty 08.12. klo 03:03

KUVA 2

Karl Pilkington
Karl Pilkington 

KUVA 1

Animaatiosovitus. Vasemmalta oikealle: Stephen Merchant, Ricky Gervais, Karl Pilkington
Animaatiosovitus. Vasemmalta oikealle: Stephen Merchant, Ricky Gervais, Karl Pilkington 

Olen seurannut Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin tekemisiä aika paljon, oikeastaan ihan liian paljon. Vähemmän viime vuosina, mutta silti.

Olen nähnyt lähes kaiken mitä he ovat tehneet, mutta näistä edes Konttori, se traditionaalisin vaihtoehto, tai Extras, se yleisempi vaihtoehto, ei ole suosikkini. Suosikkini on radio-ohjelma The Ricky Gervais Show, jota esitettiin lontoolaisella radiokanavalla XFM vuosina 2001-2005.

Se on malja, johon koomikot ovat itsensä vuodattaneet melkein tyhjiksi asti: myöhemmissä töissä toistuvia anekdootteja ja kommentteja kulttuurista; ohjelmanumeroita, joiden hauskuus piilee niiden puolivillaisuudessa; juontajien välistä piikittelyä.

Kuunneltuani ohjelmaa seitsemisen vuotta olen päätynyt siihen tulokseen, että se on parempi kuin mitään, mitä he ovat tehneet televisioon tai valkokankaalle. Sen ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Tuntematon muuttuja on Karl Pilkington, ohjelman tuottaja, jonka monivuotinen ja monipolvinen esittely ohjelma tavallaan on.

The Ricky Gervais Show’n podcastit ja äänikirjat, jotka syntyivät kokeiluna 2005 ja joita on tehty tähän päivään saakka, eivät ole sama asia kuin radio-ohjelma, vaikka niillä sama nimi ja konsepti onkin.

Kutsun XFM:n ohjelmia ”varhaiskauden tuotannoksi”, podcasteja ja äänikirjoja ”myöhäiskauden tuotannoksi”; varhaiskausi tarkoittaa ajanjaksoa loppuvuodesta 2001 kesään 2005, myöhäiskausi joulukuusta 2005 nykyhetkeen.

Teen selvän erotuksen ja lukkiudun erotuksen hiomiseen. Useimmille, jotka asiasta jo jotain tietävät, The Ricky Gervais Show on sarja podcasteja ja äänikirjoja. Tai mahdollisesti vain HBO:lla esitetty animaatiosarja, joka kuvittaa myöhäistuotantoa uusvanhasti Hanna Barbera –animaatioiden tyyliin.

He ehkä tietävät varhaiskaudesta, mutta eivät ole tutustuneet asiaan sen tarkemmin. Sekin on ymmärrettävää. Podcasteista ja äänikirjoista on helppo aloittaa, sillä ne on tehty uusille kuuntelijoille.

Niitä vasten alkuperäiset radio-ohjelmat ovat sekavia. Oppimiskäyrä on suomalaiselle korkeampi, sillä keskustelut käsittelevät myös kulttuuri- ja aikasidonnaisia asioita.

Myöhäiskausi ei ole aihepiiriltään ”älyllinen” ryhtiliike. Samoja aiheita kuten tiedettä, historiaa ja taidetta on ”käsitelty” ja vielä paremmin varhaiskaudella, mutta myöhemmin aihevalikoima tarkentuu juuri näihin kokonaisuuksiin, jotka ovat yleismaailmallisia.

Otetaan esimerkki.

Varhaiskauden ensimmäinen lähetys, 2001: Gervais ”arvioi” Viidakkokirja-elokuvan vuosia sen ilmestymisen jälkeen; Merchant ihmettelee, onko Schindler-hissinvalmistajalla ja Schindlerin listalla jotain tekemistä; Gervais kertoo, kuinka hänet on sekoitettu Johnny Vegasiin, englantilaiseen koomikkoon jne.

Ensimmäinen podcast, 2005: apinan avaruusmatka, pari kummitusjuttua, luolamiehet ja dinosaurukset maan päällä jne.

Sen lisäksi, että sisältö alkaa käsitellä ”suurempia linjoja”, nykyisyyteen saavuttaessa sisältö muuttuu korostetummin Pilkingtonin materiaaliksi. Apinan avaruusmatka, pari kummitusjuttuja, luolamiehet ja dinot — kaikki Pilkingtonilta.

XFM:n alkutaipaleella hän on tuottaja, jonka tarkoitus ei ole puhua, vaan niin sanotusti painella nappeja eli hoitaa tekninen puoli. Gervais ja Merchant huomaavat hänen hauskuutensa, kummalliset mielipiteet, hänen manchesterilaisuutensa, joka naljailuissa kasvaa merkittäväksikin kulttuurieroksi.

Pilkingtonia aletaan houkutella esiin. Lopulta hän on ohjelman tärkein syy sitä kuunteleville.

The Ricky Gervais Show on kuin valtava Werner Herzogin projekti.

*

Myöhäiskauden tuotanto on kuin mixtape, alkuperäisestä yhteydestä irrotettuja kappaleita.

Hienointa varhaiskauden tuotannossa on ulkomaailman ja ajan olemassaolo. Radio-ohjelmat ovat suoria lähetyksiä, ne ammutaan lonkalta ja lähtevät sellaisina kiertoon. Podcasteja on helpompi kätilöidä, mutta ne syntyvät kuolleina.

Aika näkyy tässäkin: miten ihmiset muuttuvat, miten menestys on naamio, joka syöpyy kasvoille. Kun varhaiskauden tuotanto alkaa 2001, Konttori on hetki sitten ilmestynyt. Kun varhaiskauden tuotanto loppuu 2005, Konttori on ”moderni klassikko”, Extrasia on tehty jo ensimmäinen kausi, Gervais ja Merchant ovat hyvin palkittuja ja palkattuja tekijöitä.

He ovat huipulla. Vielä ei ole tullut ohilyöntejä. Gervais on tehnyt kaksi hienoa stand up -spesiaalia. Extrasia on tulossa vielä toinen parempi kausi ja sarjan viimeistelevä erikoisjakso. Mikään ei voi mennä pieleen, Hollywood häämöttää. Kyllä tämä kaikki näkyy ja kuuluu.

Suorassa lähetyksessä on kova paine käyttäytyä kunnolla. Tekniset häiriöt, laitteista johtuvat ongelmat ja laitteiden osaamaton käyttö, heijastuvat jäännöksettä lopputulokseen. Rakenteet näkyvät, ja se jos mikä on hauskaa, kun vasaroiden varsissa ovat Larry, Moe ja Curly.

*

Aikanaan varhaiskausi ei ollut iso tapaus. XFM on suurkaupungin kanava mutta pieni. Puolustelevasti sitä kutsutaan alternativeksi, vaihtoehtoiseksi. Se tarkoittaa pientä.

Myöhäiskauden tuotannolla oli heti miljoonayleisö. Ensimmäisen kuukauden aikana, joulukuussa 2005, yksittäistä jaksoa oli ladattu yli neljännesmiljoona kertaa; kaikkien latauskertojen määrä oli yli miljoona. Maaliskuussa 2011 latauskertoja kaikkinensa oli jo yli 300 miljoonaa.

Pitää panna parasta, kun ihmiset kerta kuuntelevat. Jakson täytyy olla oikea show, pitää olla mitoitettua sisältöä. Siksi Pilkingtonista pumpataan jo kuultuja anekdootteja – liian hyvää materiaalia, jotta kaiken voisi antaa hautautua vaihtoehtoisen XFM:n mukana.

Myöhäiskauden tuotannosta on poistettu häiriötekijät. Lopputulos on kliininen ja sairaalloisen itsetietoinen kuuntelijoiden määrästä. Ihan eri luokkaa kuin vanhalla XFM:llä, jota he eivät tainneet ohjelmallaan edes määrittää.

Enää Gervais ei ole äänessä pahassa krapulassa, kun häntä ei oikein kiinnosta tämä juttu, tämä pubikeskustelun vastine, joka tekee vain loven lauantain iltapäivään.

Kesken lähetyksen paikalle ei saavu Jonathan Ross housun vetoketju auki, muna tuulettumassa.

Merchant ei poikkea McDonaldsiin, jotta Pilkington saisi hampurilaisia, joita sulloa suuhunsa yrityksessään lyödä Guinnesin ennätystenkirjan silloinen luku: neljä.

Pilkington ei unohda vastausta sanaleikkiin, jonka hän itse on keksinyt.

Rakennuksen palohälytin ei ala soida eikä Merchant hauku hätääntynyttä Gervaisia jänishousuksi. Pelkää tulipaloa? Pelkuri!

*

Rentous ja välinpitämättömyys loivat hauskoja tilanteita. Keskustelijoiden tarkoituksena ei ollut vain tauotta hauskuuttaa, vaan täyttää tauotta kahden tunnin lähetysaika.

Dead air, hiljaisuus, on radiossa rikos huolimatta siitä, onko mitään sanottavaa. Se pistää panikoimaan ja vetämään välillä vapaan assosiaation kautta.

Juuri tarve olla äänessä loi Pilkingtonin. Hän on juomapoika, jonka toivonsa menettänyt valmentaja lähettää kentälle vain huomatakseen, kuinka hän pelastaa joukkueen. Jos tämä olisi amerikkalainen urheilutarina, peli olisi baseball ja ihmeen takana enkeli, joka treenasi salaa isänsä menettäneen pojan kanssa.

Vapaus on vaihtunut pakotetuksi toiminnaksi. Mutta niin kuin foucault’lainen huomauttaisi, pakko ei tule ulkoa. He eivät yksinkertaisesti malta pitää aisoissa sisäistä sähköjänistään.

He tietävät, että heillä on varasto lyömättömiä juttuja. He tietävät, että heillä on kuulijoita, jotka pitävät niistä. Enää kyse on siitä, missä järjestyksessä ja millaisella tehokkuudella toimitaan.

Noidankehää vahvistaa podcastin rajoittamaton luonne. Kaiken voi aina nauhoittaa uusiksi, nauhoitetusta materiaalista voi kuoria parhaat päältä.

Heitä ei aja ahtaalle radiokanavan todellisuus, mainoskatkot, soittolistat, ohjelman jakautuminen osioihin, kuuntelijoiden kanssa käytävä keskustelu, kielenkäyttöä säätelevät standardit, levyhyllystä varastetut levyt, natisevat tuolit.

Kitkakynnys laskee. Tunteen palot eivät ole aitoja, ymmärrettäviä. Kuulija häviää.

*

Tulee mieleen Haavikko. Mutta mistä ei tulisi?

Hän ei vaihtanut kirjoituskonetta tietokoneeseen. Paperille kirjoittaessa näkee jokaisen version. Ensimmäinen lause, usein paras, ei katoa.

Haavikko puhui luovasta työstä ja ihmismielen luontaisesta toiminnasta, jonka tietokone mahdollisesti turmelee.

Mikä olisi luontaisempaa kuin tarve käsittää ajan kuluminen?

Podcastissa ei ole aikaa. On äänellisiä fragmentteja, joiden syntyprosessi ja syntyjärjestys eivät välity kuulijalle.

Radio-ohjelmat ovat laattoja. Niillä on alku, keskikohta ja loppu siinä järjestyksessä, kuin ne ovat syntyneet.

Läsnäolo ja äänessä pysyminen ovat kasvavaa rasitusta. Kulutus näkyy keskustelijoiden suhteessa ohjelman dramaturgiaan, aikaan, toisiinsa.

”Ensimmäinen tunti oli loistava, sitten meni harakoille.” ”Äsken keskusteltiin ihan järkeviä ja nyt jauhetaan taas roskaa.” Ei tällaisiakaan lauseita kuule podcastissa – ja ennen kaikkea ei kuule seuraavaa ripitystä, metakeskustelua, löysää itseruoskintaa.

”Te kuulijat ette voi arvata, mistä he [Merchant, Pilkington] musiikkitauolla riitelivät. He riitelivät, kuka meistä on syyllinen siihen, että tämä ohjelma on niin huono”, sanoo Gervais ja nauraa kuin hyeena.

Teksti 2012: Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

Mahershala Ali ja Viggo Mortensen

Green Book

| 18.01.

Hassu, siirappinen tie-elokuva rasismin voittamisesta ei ole erityisen hyvä konsepti, mutta Oscar-voittaja se on.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »
Annihilation, Natalie Portman

Vuoden parhaat 2018

| ELOKUVAVUOSI | 22.02.

Oscareiden aikaan on kätevää muistella viime vuoden parhaita elokuvia ja sarjoja.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan

Kaksi kuningatarta

| 31.01.

Kaksi kuningatarta, yksi saari, sama viesti: pää poikki, faktoista viis! Robbie ja Ronan ylevöittävät tunkkaista periodidraamaa.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

| DVD | 01.02.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »
Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
John David Washington ja Adam Driver

BlacKKKlansman

| Blu-ray | 01.02.

Spike Leen Oscar-ehdokkaaksi nostettu musta komedia kommentoi rasistisen vihan nykytilaa.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202