Agentti yrittää paeta avovankilasta. Paratiisi meren rannalla on säilyttämisen arvoisten mutta vaarallisten erikoistapausten loppusijoituspaikka ja kulttuurien naiivi tilkkutäkki. Se on arkemme globalisaation pienentämässä maailmassa, kameroiden valvovan silmän alla, tuhlailevan laveasti esitettynä.

Jotenkin näin voisi tiivistää englantilaisen kulttisarjan The Prisoner (1967–1968). Tieteisfiktiivinen agenttiseikkailu käyttää 60-luvun (vasta)kulttuurin merkkikuvastoa ja luo satiiria kylmän sodan perustilanteesta. Paranoidissa psykodraamassa on vahva vertauskuvallinen lataus, ehkä se on jopa sen oleellisin osa.

Poikkeuksellinen on myös sarjan syntyhistoria. Romanttisesti ajateltuna The Prisoner on yhden tekijän kokonaisvaltainen näkemys, mikä tuona aikana oli harvinaista televisiossa. Tarkemmin katsottuna ollaan lähempänä komiteatyötä kuin yksinäistä neroa.

Projektin isä Patrick McGoohan omisti sarjan tuotantoyhtiön, esitti pääosaa sekä käsikirjoitti ja ohjasi muutaman jakson. Osan tiimistä McGoohan oli värvännyt perinteisemmästä agenttisarjasta Danger Man (1960–1962), jota pidetään The Prisonerin perustana ja jossa niin ikään McGoohan esitti samankaltaista pääosaa.

Tapahtumat lähtevät rullaamaan jo aloitusteksteissä. Kotiin päästyään palveluksesta eronnut agentti (McGoohan) tainnutetaan. Hänet pyyhkäistään virastojen rekistereistä. Sitten hän herää söpöstä rantakylästä, jossa kaikki ovat niin pirun ystävällisiä.

Kylään siirretyt tunnetaan numeroittain. Agenttimme on Numero 6, arkkivihollinen Numero 2, mutta missä on Numero 1, marionettimestari? Prosessissa ihmiset muuttuvat varaosiksi. Heidät laitetaan esittämään roolia. Välillä numeroiden kantajat vaihtuvat, mutta numerot eivät koskaan.

Kafkalainen neuroottisuus sekoittuu orwellilaisiin huomioihin todellisuuden korruptoituneesta ja skitsofreenisesta laadusta. Aika ajoin pahuus verhon takaa ilmestyy ohjelmoimaan järkähtämätöntä Numero 6:sta rakastamaan lyövää kättä kuin Winston Smithia konsanaan.

Painajaismainen ehdottomuus toistuu jaksojen rakenteessa. Aloitustekstit summaavat sähkekirjemäisesti kylään joutumisen. Sitten herätään ja yritetään paeta. Kerta toisensa jälkeen. Mitä kummallisimmin eri tavoin.

Taistelukenttänä on mieli salaisuuksien kammiona ja maailma on pelien keinomaailmaa. Vapaa mies vastassaan autoritäärinen järjestelmä muodostaa dialektisen kudelman.

Koko koneiston päämääränä on selvittää, miksi Numero 6 erosi. Eletään kylmää sotaa. Ennen agentin kaiketikin lopullista neutralisointia on selvitettävä, onko hän välittänyt tietoja viholliselle ja jos on, niin millaisen uhan hän muodostaa imperiumille. Mutta Numero 6 ei luovuta.

Manipuloidussa, virtuaalisessa todellisuudessa ei ole suojapaikkoja. Psykologiset pulmapelit pommittavat Numero 6:sta herkeämättä, unissa ja raadollisemmin ihmissuhteiden tasolla. Eräässä behavioristisessa leikissä ilmaantuva kaksoisolento saa kyseenalaistamaan jopa oman olemassaolon.

Kurinpitäjien komentokeskuksesta näkee ja kuulee kaikkialle, sillä kylä on vakoilijoiden kulissi. Poikkeustilanteessa saalistamaan lähetetään valtava valkoinen pallo, joka taltuttaa pakenemista yrittävät niin maalla kuin merellä.

Rover-niminen olio on tarkka kuin lämpöohjautuva ohjus, kasvottoman byrokratian miekka ja psykoanalyyttisessa luennassa kuin jokin superego, joka pistää stopin yrityksille rikkoa yhteisön pyhintä.

Kommenttina yhteiskunnan tilalle The Prisoner leviää säälimättömästi inhimillisen toiminnan alueille kuin virus ja paljastaa niistä jotain yleispätevää. Esimerkiksi politiikka on vain hyvin koordinoitua nukketeatteria huipennuksenaan vaalit, jotka pitävät pystyssä illuusiota kansanvallasta.

Televisiosarjojen muoto on tarkoituksella rikottu. Tilalle kehitetty poikkeaa totutusta jopa siinä määrin, ettei tarinallista sulkeumaa nähdä. Lopetusjakson jälkeen vihaiset fanit kävivät McGoohanin kimppuun, kun edes lopussa ei kerrota, mistä The Prisonerissa on pohjimmiltaan kyse.

DVD: Tv-sarjan suomalaisen laitoksen on julkaissut Atlantic Film. Kuva on erittäin hyvä digitaalisesti restauroitu 1.33:1, ääniraitana 5.1 englanti. Lisämateriaalina on taustoja valottava dokumentti Don’t knock yourself out (94 min) sekä Arrival comparence, joka näyttää digitaalisen restauraation merkityksen kuvalle. Ei sisällä tekstitystä eikä luvattuja kommenttiraitoja.

Teksti: © 2011 Jaakko Kuitunen