Studiojärjestelmän romahdus

(2009)

Filmgoer jatkaa elokuvahistoriallisten artikkeleiden sarjaansa perehtymällä studiojärjestelmän romahdukseen 40- ja 50-luvuilla.

julkaistu 2009-10-20 / päivitetty 20.06. klo 20:08
3292

KUVA 4

Lady and the Tramp (1955)
Lady and the Tramp (1955) 

KUVA 3

Around The World in 80 Days (1956)
Around The World in 80 Days (1956) 

KUVA 2

The Best Years of Our Lives (1946)
The Best Years of Our Lives (1946) 

KUVA 1

Bambi (1942)
Bambi (1942) 

Artikkelisarjassa ilmestynyt aiemmin osat:

- Elokuvan syntyVarhainen elokuvaAmerikkalaisen elokuvan riitaisa alkutaivalSuuret amerikkalaiset elokuvayhtiötHirviöt marssivat Hollywoodiin

Hollywoodin kultakaudeksi kutsutaan usein aikajaksoa noin 1927-1948, vaikka itse studiojärjestelmä kehittyikin jo 1910-luvulla. Kultakauden alkupää – monien mukaan vuosi 1927 – määräytyy äänen tullessa mukaan elokuviin (Warner Bros:in The Jazz Singer) ja vuosi 1948 oli vuosi, jolloin korkein oikeus teki ns. Paramount-päätöksen. Paramount päätös kielsi Hollywoodin suuria elokuvastudioita hallitsemasta koko elokuva-alaa aina elokuvien valmistamisesta levitykseen ja elokuvien esittämiseen asti, toisin sanoen he kielsivät monopolit. Paramount-päätös, josta kerron myöhemmin tarkemmin, oli merkittävä kuolin-isku teollisuudenalalle, joka oli elänyt kultaista kauttaan edelliset kaksikymmentä vuotta. Vuosina 1930-1945 studiojärjestelmä tuotti yli 7500 elokuvaa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tämä teollisuuden ala tuli näkemään laskusuhdanteen, mutta myös monia muita muutoksia. Tässä artikkelissa käsitellään Hollywoodin studiojärjestelmän romahtamista 40- ja 50-luvuilla, ja myös niitä seurauksia, joita systeemin romahtamisella oli elokuvateollisuuteen.

Kultakauden viimeiset vuodet

Tilanne elokuva-alalla oli vielä toisen maailmansodan jälkeen erinomainen. Kansa Yhdysvalloissa voi tuolloin hyvin, ja kaikenlainen tavara teki kauppansa. Ihmisten ostovoima Yhdysvalloissa oli vuonna 1947 suurempi kuin koskaan ennen. Sodasta palanneilla sotilailla oli ylimääräistä rahaa, samoin amerikkalaisille työtä tekevillä kansalaisilla. Kaikki he halusivat viihtyä vapaa-ajallaan, ja elokuvateollisuus vastasi tähän huutoon. Vuonna 1946 Yhdysvalloissa rikottiin kaikki lippuluukku-ennätykset. Elokuvastudiot olivat vähintään yhtä tyytyväisiä kuin viihteen nälkäiset katsojat, jotka saivat runsaasti katsottavaa.

Hollywood-elokuva ei menestynyt pelkästään Yhdysvalloissa, vaan myös muualla maailmassa niitä katseltiin innoissaan. Yhdysvaltalaisia elokuvia alettiin viedä ulkomailla enemmän kuin koskaan ennen ja 60-luvulla elokuvastudioiden voitoista jo puolet tuli Yhdysvaltojen ulkopuolelta.

Tuon kultaisen vuoden 1946 jälkeen lippuluukkujen tulot alkoivat kuitenkin tasaisesti laskea. Vuonna 1946 elokuvia oli käynyt katsomassa keskimäärin 98 miljoonaa katsojaa viikossa (!), mutta vuoteen 1957 tuo viikoittainen luku oli jo laskenut 47 miljoonaan. Tuon saman vuosikymmenen aikana 4000 elokuvateatteria sulki ovensa, elokuvateollisuuden voitot laskivat huomattavasti ja yksi viidestä suuresta elokuvastudiosta, RKO, lopetti elokuvien tekemisen lopullisesti monien vaikeiden vuosien jälkeen, vuonna 1957.

Mikä sitten oli syynä tähän elinvoimaisen teollisuudenalan nopeaan laskusuhdanteeseen? Kuvattuun kehitykseen vaikutti lukemattomat asiat, mutta kaksi selkeää syytä nousee ylitse muiden: edellä mainittu Paramount-päätös ja yhdysvaltalaisten katsojien muuttuneet tavat katsoa elokuvia.

Paramount-päätös

Vuonna 1948 annettu ns. Paramount-päätös oli yksi merkittävä tekijä studiojärjestelmän romahtamisessa. Jo vuonna 1910 Hollywoodin studiojärjestelmä alkoi muotoutua. Aina siitä lähtien Yhdysvaltain hallitus oli pitänyt silmällä elokuva-alan kehitystä. Vuonna 1938 Yhdysvallat haastoi Paramount-yhtiön oikeuteen. Syytökset kohdistuivat tietenkin myös muihin elokuvastudioihin yhtä paljon kuin Paramountiin. Hallitus syytti ”viittä suurta” (eli Paramount, Warner Bros., MGM, 20th Century Fox ja RKO) ja ”kolmea pientä” (eli Universal, Columbia ja United Artists) monopolisysteemin kehittämisestä, jossa nämä yhtiöt hallitsivat koko elokuva-ketjua ns. vertikaalisesti, eli he vastasivat niin elokuvan tekemisestä, sen levittämisestä kuin esittämisestäkin. Lisäksi he myivät elokuvia elokuvateattereille epäilyttävin keinoin (esimerkiksi ”blind selling” ja ”block booking”, eli teatteri ei voinut ostaa yksittäisiä kiinnostavia elokuvia, vaan elokuvat piti ostaa nipuissa, joista yleensä vain yksi oli kiinnostava tai niin sanotusti laadukas – systeemi, joka muistuttaa melkoisen paljon tänä päivänä Suomessakin toimivaa ohjelmakortti-järjestelmää, jossa television katsoja ei voi valita itseään kiinnostavia kanavia, vaan hänen täytyy ostaa yhden kiinnostavan kanavan mukana kymmenen täytekanavaa) ja monin eri tavoin pyrkivät pitämään itsenäiset elokuvatuottajat markkinoiden ulkopuolella. Universal, Columbia ja UA eivät omistaneet teatteriketjuja, kuten viisi suurta, mutta heitä syytettiin viiden suuren avustamisesta ja yhteistyöstä.

Vuonna 1948 Yhdysvaltain korkein oikein antoi päätöksensä, jonka mukaan nämä kahdeksan em. studiota olivat syyllisiä monopolitilanteen rakentamiseen elokuva-alalla. Oikeus antoi käskyn, että studioiden tuli luopua elokuvateattereistaan ja niiden tuli tyytyvä elokuvien tuottamiseen ja levittämiseen. Myös block booking ja muut em. arveluttavat konstit lisätä myyntiä kiellettiin. Yllättävää kyllä, kaikki isot studiot nöyrtyivät päätöksen edessä ja seuraavan kymmenen vuoden aikana kaikki studiot hankkiutuivat vähitellen eroon elokuvateattereistaan.

Päätöksen vaikutus oli juuri se, mitä voi kuvitellakin: independent-elokuvat ja pienemmät studiot alkoivat menestyä ennen näkemättömällä tavalla. Päätös auttoi niin elokuvantekijöitä kuin esittäjiäkin. Päätöksen myötä itsenäiset elokuvantekijät saivat elokuvansa helpommin esille isompiin teattereihin ja esittäjät puolestaan saivat valikoitua paremmin elokuvat, joita he halusivat esittää. Myös monet tähdet ja ohjaajat lähtivät isojen studioiden suojista ja perustivat omia yhtiöitään ja pyrkivät menestykseen omillaan. Suurimmaksi osaksi asiat kuitenkin pysyivät entisellään, eikä ero näkynyt monen kuluttajan silmään. Suuret studiot jylläsivät kuten ennenkin ja niiden suuret elokuvat tekivät edelleen ne suurimmat ja eniten tuottavat elokuvat. Mutta perinteinen studiojärjestelmä oli nyt murtunut, ja suurien studioiden väleihin saatiin hengitysrakoja muillekin yrittäjille.

TV:n saapuminen ja asumisinfrastruktuurin muutos

Toinen merkittävä syy studiojärjestelmän romahtamiseen oli monet sosiaaliset ja taloudelliset muutokset, jotka muuttivat ihmisten elintapoja ja näin myös tapoja kuluttaa ja katsoa elokuvia. Toisen maailmansodan jälkeen ihmiset asuivat suurimmaksi osaksi isoissa asutuskeskuksissa, joihin rakennettiin paljon teattereita. Jokaisen oli helppo päästä näihin teattereihin. Muutamien vuosien kuluttua, kun ihmiset vaurastuivat ja ”baby-boomersit” halusivat lähteä hieman kauemmaksi ahtaista asutuskeskuksista, koko asumisinfrastruktuuri yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa muuttui. Ihmiset levisivät laajemmalle alueelle, lähiöihin, eikä heidän lähellään enää ollut välttämättä elokuvateattereita. Nuoret perheet jäivät mieluummin kotiin ja kuuntelivat radiota – se oli vanhemmillekin helpompaa. Pian radiot vaihtuivat vieläpä televisioihin, ja televisiosta tuli Hollywoodin uusi pahin kilpailija ja uhka. Lisäksi ihmisten tavat viettää vapaa-aikaansa muuttuivat. Trendikkäiksi harrastuksiksi tulivat erilaiset urheilulajit ja varsinkin musiikkiharrastukset, jotka verottivat elokuva-alaa eniten.

Vuosien 1947-57 välillä studioiden voitot laskivat 74 prosentilla. Tänä aikana elokuva-yleisöstä tuli myös vaativampaa. Kun elokuvia katsottiin harvemmin, niin valinta osui yleensä johonkin ”suureen tapaukseen”, elokuvaan jossa oli suuret tähdet, suuri budjetti tms. Tämä valikointi vaikutti myös studioiden tapaan tehdä elokuvia.

Vaikka televisio näyttäytyi Hollywoodilla aluksi uhkana, pian kaksi mediaa oppivat elämään toistensa rinnalla ja jopa hyötymään toisistaan. 60-luvulla monet studiot alkoivat tuottaa omia televisiosarjoja, jolloin televisiota ei todellakaan voinut enää sanoa kilpailijaksi, vaan välineeksi, josta oli elokuva-alalle hyötyä.

Suuren muutoksen ja mahdollisen ahdingon edessä elokuva-ala pyrki luomaan nahkaansa ja yritti keksiä uusia keinoja houkutella ihmiset televisioidensa ja musiikkinsa ääreltä. Yksi keino oli pyrkimys nostaa elokuvissa käynnin kokemuksen tasoa. Koska 50-luvulla television kuva oli vielä pieni, epätarkka ja väritön, värielokuva, laajakuva ja äänenlaadun parantaminen antoivat mahdollisuuden tähän laadun parantamiseen.

Värielokuvan yleisyys nousikin huimasti 50-luvulla, 20 prosentista aina 50 prosenttiin. Väri-elokuvien yleistyminen ja tapahtunut pelkästään sen takia, että ihmiset saatiin kasvavissa määrin elokuvateattereihin – tai oikeastaan toivottiin saatavan takaisin teattereihin – vaan oma vaikutuksensa asiaan oli myös sillä, että elokuvien oikeuksia alettiin myös myydä pian televisioverkostoille, jotka vaativat värielokuvia.

Myös laajakuva oli yksi niistä tekijöistä, jotka tekivät elokuvateatterista käymisestä vaikuttavan kokemuksen ja se oli yksi niistä piirteistä, jonka kanssa televisio ei pystynyt kilpailemaan. Muun muassa Cinerama (ensi-esitys -52) ja CinemaScope (ensi-esitys -53) olivat keksintöjä, joilla kuva saatiin entistä vaikuttavammaksi. Cinerama, kolmesta projektorista koostettu monimutkainen laite katosi vaikeutensa takia pian, mutta CinemaScope oli suuri menestys. Vuoden 1954 jälkeen melkein kaikki Hollywood elokuvat näytettiin laajakuvana, siis ainakin laajempana kuin 1.37:1.

Muutokset ja elokuvatekniikan kehitys johtivat siihen, että elokuvateattereita muutettiin uudenlaiseksi, ja tämän kehityksen mukana tulivat kuvioihin myös stereo-ääni, joka osaltaan teki elokuva-elämyksestä mahtavamman. Tähän elokuvahistorian vaiheeseen kuuluu myös ensimmäiset laajat 3D-näytösten ja elokuvien kokeilut. Kokeiluja 3D-tekniikan kanssa kesti muutaman vuoden, kunnes jo vuonna 1954 yleisöt kyllästyivät niihin. Vielä epäonnistuneempi kokeilu oli ”hajuteatterit”, joissa näytöksen aikana vapautettiin katsomoon erilaisia elokuvaan liittyviä hajuja ja tuoksuja.

Elokuvateollisuuden uusi suunta

Studiojärjestelmän romahdettua -48 Yhdysvaltojen elokuvateollisuus alkoi muuttaa hiljalleen muotoaan. 1950-luvulla suuret studiot alkoivat tehdä vähemmän, mutta suurempia elokuvia. Suurien studioiden tarjonnan hupeneminen jätti tilaa erilaisille itsenäisille elokivantekijöille, jotka mielellään paikkasivat tuon pienen tyhjiön, jonka suuret studiot jättivät. Tosin riippumattomien elokuvien nousussa suurilla studioillakin oli merkittävä osa.

Monet itsenäiset elokuvantekijät toimivat niin, että he palkkasivat henkilökunnan – ”koko paketin” – erityisesti yhtä elokuvaa varten, tekivät elokuvansa valmiiksi, ja antoivat sitten teoksensa joko suurelle viidelle tai pienelle kolmelle levitettäväksi. Pian studiot huomasivat, että tällainen itsenäisten elokuvien ostaminen ja levittäminen oli heille hyvää bisnestä. He saattoivat luopua osasta omaa vakituista henkilökuntaa, joka ennen tarvittiin suuren elokuvamäärän tuottamiseen ja keskittyä enemmän itsenäisten elokuvien ostamiseen ja tuottamiseen. Vuonna 1954 ainoastaan MGM tuotti kokonaan omat elokuvansa.

Kolmella pienellä on oma merkittävä osansa itsenäisten tuotantojen rahoittamisessa ja levittämisessä. United Artists rahoitti indie-elokuvia suurissa määrin, mutta sillä ei ollut esimerkiksi omaa studiota. Universal puolestaan rahoitti elokuvia, mutta tarjosi tekijöille myös studiotilat elokuvien toteuttamiseen. Yksi tällaisista Universalin ”indie-tekijöistä” oli mm. Alfred Hitchcock. Nämä indie-tuotannot eivät olleet läheskään aina mitään pienen budjetin elokuvia, vaan jotkut niistä olivat mittasuhteiltaan valtavia, esim. Kirk Douglasin tuottama Spartacus (1960). Indie-käsite oli siis 50- ja 60-luvulla hieman erilainen kuin tänä päivänä.

Kun suuret studiot, tai nimekkäät itsenäiset elokuvantekijät eivät enää tehneet halpoja ja pieniä elokuvia, tai ainakin tekivät niitä huomattavasti vähemmän, nimenomaan tällaisten elokuvien puuttuminen teki sopivan raon vähemmän tunnetuille ja vähemmän nimekkäille indie-elokuvantekijöille. Tämän raon teatterien omistajat täyttivät mielellään ns. eksploitaatio-elokuvilla, jotka olivat halvalla tehtyjä, mutta kerätessään runsaasti katsojia niistä saattoi saada paremmat voitot kuin kalliista studio-elokuvista, joiden lippuluukkutuloista piti palauttaa suuri määrä. Tällaiset eksploitaatio-elokuvat hyödynsivät ajankohtaisia tai sensaatiomaisia aiheita, joilla ihmiset saatiin houkuteltua teattereihin, vaikka suuria tähtiä ei näissä elokuvissa koskaan ollut. Tästä nimi eksploitaatio, hyväksikäyttö. Tällaisten elokuvien tuottajat sylkivät studioista ulos suuret määrät erilaisia halpoja kauhu- ja science fiction- ja erotiikka-elokuvia.

1940- ja 50-luvuilla studiojärjestelmä siis mureni hiljalleen. Tämä kahdeksan elokuvastudion monopolin hälveneminen muutti elokuvateollisuutta monella tavalla, ja Hollywoodin oli pakko löytää uusia tapoja toimia, tehdä ja levittää elokuvia. Monilta osin tästä kehityksestä hyötyivät erilaiset itsenäiset elokuvantekijät, mutta tapahtunut muutos ei heikentänyt suuria elokuvastudioita, kuten monet ehkä olettivat, vaan tapahtunut muutos yksinkertaisesti pakotti turvalliseen ja tietyiltä osin jopa helppoon tilanteeseen tottuneet elokuvastudiot löytämään uusia tapoja saattaa luomuksensa niin maksavan yleisön silmien eteen kuin myös myöhemmin televisioruuduille.

Teksti: © 2009 Antti Honkala

Lähteet:
Hill. & Church Gibson: The Oxford Guide to Film Studies
Thompson & Bordwell: Film History – An Introduction
Thompson & Bordwell: Film Art – An Introduction
Peter von Bagh: Elokuvan historia

Kuvien oikeudet:
Etusivun julistekuva: Duel in the Sun, © 1946 Vanguard Films ja The Selznick Studio
Kuva 1: © 1942 Walt Disney Productions
Kuva 2: © 1946 The Samuel Goldwyn Company
Kuva 3: © 1956 Michael Todd Company
Kuva 4: © 1955 Walt Disney Productions
Kuva 5: © 1956 Motion Picture Associates ja Paramount Pictures

Seuraa meitä

PINNALLA

Taron Egerton

Robin Hood

Samu Oksanen | 05.12.

Sherwoodin populistisankarin pointiton ja ponneton päivitys luokkapetturi-poikabändiläiseksi ryövää katsojan aikaa ja rahaa.

Lue lisää »
Michael B. Jordan ja Sylvester Stallone

Creed II

Samu Oksanen | 28.11.

Läski tummuu ja sydän turpoaa uuden sukupolven Rocky/Drago-revanssissa isien korkeammaksi kunniaksi.

Lue lisää »
Roman Bilyk ja Irina Starshenbaum

Kesä

Aleksi Salonen | 29.11.

Neuvostorockin kärkinimet saavat Kirill Serebrennikovin käsissä lempeän, mutta vauhdikkaan muistohetken.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Nick Castle

Halloween

Samu Oksanen | 18.10.

Kolmen sukupolven traumatisoituneet Strodet vievät vihdoin veitsen ja tarinan vallan kauhuikoni Michael Myersilta.

Lue lisää »
Rami Malek

Bohemian Rhapsody

Samu Oksanen | 31.10.

Purkaa pölyä! Tuulisen tuotannon myötä syntyi sliipattu Queen-biografia, jossa rokkaa ainoastaan Rami Malek.

Lue lisää »
Pilou Asbæk

Overlord

Samu Oksanen | 06.11.

Natsizombien luvattoman lystikäs lahtailu käy karmivana sotakauhuilunakin valkokankaan vihanhallintaterapiasta.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saksanhirvet

Kosketuksissa

Samu Oksanen | DVD | 08.12.

Metafyysinen rakkaustarina teurastamossa ja unissa toisiaan etsivistä sieluista dominoi Berliinin elokuvajuhlia vuonna 2017.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

Aleksi Salonen | DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
Kurt Russell

The Christmas Chronicles

Samu Oksanen | Netflix | 10.12.

Ho ho ho ja hehkuviiniä pullo! Kurt Russellin valkoparta cowboy-ukki palauttaa uskon jouluun hyperglykeemisessä sesonkiseikkailussa.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa
TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2018
ISSN 1798-7202