Amerikkalaisen elokuvan riitaisa alkutaival

(2009)

Filmgoerin Elokuvan historia -sarjassa on vuorossa kolmas osa, jossa käsitellään amerikkalaisen elokuvan riitaisaa alkutaivalta.

Kari Glödstaf
julkaistu 2009-06-16 / päivitetty 20.06. klo 20:08

KUVA 4

William S. Hart
William S. Hart 

KUVA 3

Theda Baran Kleopatra vuosimallia 1917
Theda Baran Kleopatra vuosimallia 1917 

KUVA 2

John Bunny, ensimmäinen suuri elokuvakoomikko
John Bunny, ensimmäinen suuri elokuvakoomikko 

KUVA 1

Florence Lawrence, The Biograph Girl
Florence Lawrence, The Biograph Girl 

Artikkelisarjassa ilmestynyt aiemmin osat:

- Elokuvan syntyVarhainen elokuva

Sen enempää Lumièren veljekset kuin Thomas Alva Edisonkaan eivät olleet täysin uskoneet elokuvan saavuttavan niin merkittävää jalansijaa viihdeteollisuudessa kuin mitä se oli saanut. Ensimmäiset kymmenen vuotta olivat monella tapaa epävakaita vuosia, mutta kun ala alkoi kehittyä ja nousta jaloilleen, alkoivat tulokset olla hyvinkin rohkaisevia. Elokuvien laatu parani, tuotantojen määrä kasvoi, yhteinen muotokieli kehittyi, elokuvateattereista tuli viihtyisämpiä – vuoteen 1910 mennessä elokuvasta oli kasvanut maailmanlaajuinen teollisuudenala.

NICKELODEON
Ensi alkuun elokuvia esitettiin kaikkialla missä se vain oli mahdollista, mutta vähitellen niille alettiin rakentaa omia esityspaikkoja. Nämä eivät suinkaan olleet nykykatsojille tuttuja pehmustetuin tuolein varustettuja elokuvasaleja, vaan useimmiten pieniä, pimennettävissä olevia huoneita (esim. kaupan takahuone tai muu varastotila). Näihin tiloihin sijoitettiin valkokangas, muutama penkkirivi tarpeen ja tilan mukaan, projektori (erillinen projektorihuone ei ollut välttämätön) sekä mahdollisesti jokin säestysväline, useimmiten piano (kuten tiedetään, mykkä elokuva oli ani harvoin täysin mykkä, yleensä niissä oli jonkinlainen säestys). Tilaongelmien ratkettua kuka tahansa saattoi alkaa elokuvien esittämisen.

Tuohon aikaan nykyään tutut vuokrauskäytännöt olivat vielä vieraita ja elokuvien levittäjät myivät kopiota teattereille. Niinpä tyypillinen nickelodeon-esitys saattoi koostua aivan minkälaisista elokuvista tahansa. Esittäjän kannalta parasta oli tietenkin se, että hän saattoi esittää filmejään niin monta kertaa kuin halusi ja vaihtaa ohjelmistoa aina kun siltä tuntui. Tällaiset nickelodeon-esitykset (lippu maksoi nickelin eli viisi senttiä, siitä nimitys) olivat valtavan suosittuja ja monet tulevista Hollywoodin elokuvamoguleista loivat omaisuutensa pesämunan noihin aikoihin.

Nickelodeon-teattereiden suurimmat menestysvuodet osuivat välille 1905-1908. Sen seurauksena elokuvateollisuus saattoi levitä kaikkialle, sillä niin elokuvayhtiön kuin elokuvien esittämiseen tarkoitetun paikan perustaminen oli helppoa ja suhteellisen halpaa. Pian taivaalle alkoi kuitenkin kerääntyä tummia pilviä, sillä kaikille tällainen toiminta ei suinkaan sopinut.

EDISON JA TRUSTI
Kuka tahansa saattoi siis rikastua perustamalla elokuvayhtiön, tekemällä elokuvia ja esittämällä niitä omistamassaan esityspaikassa. Elokuvateollisuudessa liikkuivat valtavat rahasummat ja ne olivat kaikkien ulottuvilla. Tämä ei kuitenkaan sopinut Edisonille, joka oli taistellut itsenäisiä elokuvantekijöitä vastaan jo heti projektorinsa keksimisestä lähtien. Vuosia kestäneet oikeudenkäynnit päättyivät milloin Edisonin hyväksi, milloin häntä vastaan, mutta lopullista ratkaisua ne eivät ongelmiin tuoneet: Edison ei saanut haluamaansa kontrollia elokuvantekovälineistöön ja elokuva-alan suurvoitot valuivat hänen käsistään.

Joulukuussa 1908 Edison ja hänen aiempi riitakumppaninsa AM & B (American Mutoscope & Biograph) päättivät kuitenkin ryhtyä yhteistyöhön ja perustivat MPPC:n (Motion Picture Patents Company). Uuden ryhmittymän alaisuuteen kuuluivat myös Vitagraph, Selig, Essanay, Lubin ja Kalem, jotka maksoivat MPPC:n kahdelle perustajataholle oikeuksista toimia amerikkalaisen elokuvatuotannon parissa. Ulkomaalaisista elokuvayhtiöistä mukaan kelpuutettiin ranskalaiset Pathé sekä Méliès, kuten myös Gaumontin (Ranska) ja Urban-Eclipsen (Englanti / Ranska) levittäjänä toiminut George Kleine. Muut eurooppalaiset yhtiöt jätettiin kylmästi ulkopuolelle. Amerikkalaista elokuvaa hallitseva oligopoli oli syntynyt.

Elokuvien teko ilman trustin hyväksyntää muuttui vaikeaksi. Ne elokuvayhtiöt joille Edisonin tarjoamat ehdot eivät kelvanneet, pyrittiin tuhoamaan – sanan varsinaisessa merkityksessä. Työntekijöitä peloteltiin ja jopa pahoinpideltiin, laitteistoa rikottiin ja takavarikoitiin ja yhtiöitä haastettiin oikeuteen. Edisonin ryhmän tehdessä sopimuksen suurimman raakafilmintuottajan Kodakin kanssa asiat mutkistuivat entisestään. Niinpä itsenäisten – ja itsepäisten – elokuvatuottajien oli keksittävä muita keinoja tuotantoa jatkaakseen.

HOLLYWOODIN SYNTY JA TRUSTIN LOPPU
Amerikkalaisen elokuvan alkutaipaleella alan merkittävimmät asemakaupungit sijaitsivat maan itäisessä osassa, Philadelphiassa, Chicagossa, New Yorkissa ja New Jerseyssä. Elokuvien tuottaminen trustin selän takana oli näin ollen erittäin vaikeaa. Parhaimpana vaihtoehtona oli karistaa toimipaikan pölyt jaloistaan ja suunnata jonnekin kauas, trustin ulottumattomiin. Yhtenä vaihtoehtona pidettiin Floridaa, kunnes lopulta elokuvayhtiöiden katse kiinnittyi mantereen toiselle rannikolle, Los Angelesiin.

Länsirannikon suurkaupunki oli monella tapaa ihanteellinen elokuvayhtiöiden tarpeita ajatellen. Koska suuri osa elokuvista kuvattiin luonnonvalossa, oli aurinkoinen ja kuiva ilmasto tärkeä tekijä uutta työskentelypaikkaa valittaessa. Maa oli Kaliforniassa halpaa ja sitä oli runsaasti ostettavissa eikä verottajakaan ollut turhan ankara. Sijainti mahdollisti myös sen, että elokuvantekijöiden olisi helppo livahtaa rajan taakse Meksikoon turvaan, jos trusti lähettäisi kovanaamansa näiden perään.

Ensimmäiset elokuvaretkeilijät saapuivat Los Angelesiin vuonna 1908 ja varsin nopeasti – muutamassa vuodessa – yhtiöt vakiinnuttivat kaupungin uinuvan esikaupunkialueen Hollywoodin työskentelypaikakseen. Mutta vaikka Hollywoodista kasvoi pikavauhtia synonyymi koko amerikkalaiselle elokuvalla, oli alku varsin hankalaa: paikalliset kun eivät välttämättä pitäneet elokuvaihmisten läsnäolosta, sillä nämähän häiritsivät heidän rauhallista arkeaan ja eloaan. Lopulta raha teki kuitenkin tehtävänsä ja muutaman vuoden kuluessa suurin osa amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta oli siirtynyt itärannikolle.

Trustin aiheuttamia ongelmia tämä ei kuitenkaan vielä täysin poistanut, vaan itsenäisten elokuvantekijöiden oli edelleenkin uhmattava trustin vaatimuksia. Sellaiset suuret elokuvanimet kuten Carl Laemmle ja Thomas H. Ince ajoivat raivokkaasti oikeuksiaan trustia vastaan ja lopulta Yhdysvaltojen hallituskin kiinnostui asiasta. Lopullisen kuoliniskun trusti sai vuonna 1915, kun oikeus määräsi sen lainvastaiseksi ja siten lopetettavaksi. Vapaata toimintaa ajaneet tuottajat olivat voittaneet vain luodakseen itse samankaltaisen ryhmittymän vähän ajan päästä.

ELOKUVATÄHDET – HOLLYWOODIN KUNINKAALLISET
Tänä päivänä on itsestään selvää, että miljoonia dollareita elokuvista ansaitsevat tähdet toimivat niiden parhaimpina mainos- ja myyntivaltteina. Mutta sata vuotta sitten asiat olivat päinvastoin. Elokuvia markkinoitiin kertomusten tai satunnaisesti ohjaajien, mutta ei koskaan näyttelijöiden avulla. Elokuvanäyttelijät olivat anonyymeja, joskin ulkoisesti tunnistettavia hahmoja – ihmiset tunnistivat ”The Biograph Girlin”, ”The Vitagraph Girlin”, ”Bronco Billyn” ja monet muut, mutta eivät tienneet keitä nämä henkilöt todellisuudessa olivat.

Tähän oli kaksi syytä. Näyttelijät eivät useinkaan halunneet esiintyä omalla nimellään, sillä elokuvissa näytteleminen oli alentavaa ainakin teatteriammattilaisten mielestä, jollaisiksi suurin osa elokuva-alan ihmisistä haaveili kohoavansa. Vasta kun kuolematon Sarah Bernhardt esiintyi Adolph Zukorin tuottamassa Les amours de la reine Élizabeth (a.k.a. Queen Elizabeth, 1912) –elokuvassa, alkoi teatteriväkikin suhtautua elokuvaan suopeammin. Toinen syy oli, että tuottajat pelkäsivät tähtien identiteetin paljastumisen johtavan siihen, että yleisö kiinnostuisi heistä enemmän kuin elokuvien aiheista, joka puolestaan johtaisi kohoaviin palkkioihin. Lopulta tuottajat kuitenkin ymmärsivät tähtien arvon ja alkoivat käyttää heitä elokuvien markkinoinnissa. Vähitellen elokuvatähtien suuri suosio johti siihen, että tarinoita alettiin mukauttaa heidän imagoilleen sopiviksi. Jo 1920-luvulla monet turhanpäiväiset elokuvat vuorattiin tähtinäyttelijöillä, jotka houkuttelivat yleisön teattereihin – tutun oloinen käytäntö vielä meidänkin päivinämme.

Elokuvatähdeksi tulo ei ollut kuitenkaan helppoa. Uuden taiteenalan johtonimien taustat olivat luonnollisesti teatterissa ja vaudevillessa, mutta yllättävän monet teatterikuuluisuudet saivat palata lyhyiden elokuvakokeiluidensa jälkeen takaisin estradeille. Poikkeuksiakin toki oli (mm. oopperatähti Geraldine Farrar esiintyi monissa Cecil B. DeMillen elokuvissa ja teatteritähti Douglas Fairbanks lukeutuu elokuvahistorian suurimpien näyttelijöiden joukkoon). Yleisö halusi itse ”löytää” suosikkinsa niiden tuhansien halukkaiden joukosta, joita alalle vuosien saatossa yritti siirtyä.

Huomattavimmat tähtitehtaat syntyivät Hollywoodin myötä, Euroopassa vastaavanlainen ei löytänyt aivan samanlaista kaikupohjaa, vaikka elokuvatähtiä palvottiin myös vanhalla mantereella. Elokuvatähdet ottivat maineestaan ja suosiostaan – sekä tietysti myös rahoistaan – kaiken mahdollisen irti ja elivät paikoin kuin viimeistä päivää. Lopulta Hollywoodin hurjasteluille tuli näennäinen loppu, mutta sitä ennen elokuvatähdet nauttivat elämästään täysin siemauksin.

”Noina päivinä yleisö halusi meidän elävän kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ja me elimmekin – miksipä ei? Me rakastimme elämää. Me ansaitsimme enemmän rahaa kuin edes tiesimme olemassa olevaksi…” Gloria Swanson (1)

Rahasta ei elokuvatähdillä todellakaan ollut pulaa. Kaikki eivät tietenkään voineet ansaita samanlaisia summia kuin Mary Pickford tai Charlie Chaplin, joiden palkkakehitykset antavat esimerkin siitä, millaiseksi tähtinäyttelijöiden palkat vuosien saatossa saattoivat muodostua. Pickford aloitti Biographilla 40 dollarin viikkopalkalla vuonna 1909, seuraavana vuonna hänen palkkansa oli nelinkertaistunut (175 dollaria) ja vuonna 1912 se oli jo 500 dollaria. Helmikuussa 1914 tähti ansaitsi 1000 dollaria viikossa ja kesäkuussa 1916 jo 10 000 ja bonukset päälle. Chaplin puolestaan sai Keystonella aloittaessaan (1913) 150 dollaria viikossa ja vain hieman yli vuotta myöhemmin Essanaylla 1250 dollaria. Vuotta myöhemmin Mutual maksoi tähdelleen 10 000 dollaria viikossa. Ja summat vain nousivat vuosien saatossa.

Ei pidä kuitenkaan luulla, etteivätkö parhaat elokuvatähdet olisi olleet suurten summien arvoisia – ainakin tuottajille. He houkuttelivat yleisöä teattereihin ja toivat tuottajien ja elokuvayhtiöiden kassoihin valtavasti enemmän rahaa, kuin mitä heille maksettiin. Tähdet tarjosivat elokuvissaan yleisölle usein myös parempaa viihdettä kuin massatuotannot ja elokuviakin he tekivät ahkerasti: Pickford teki 8 (pitkää) elokuvaa 1915, Chaplin 14 ja William S. Hart 20. Työmoraalin puutteesta ei tähtiä voinut ainakaan syyttää.

MUUTAMA KUNIKAALLINEN, JOITA ELOKUVAMAAILMA IHAILI
Näihin sataan vuoteen, joina elokuvatähtiä on palvottu ympäri maailmaa, mahtuu hyvin monenlaista taituria. Toiset ovat ansainneet paikkansa tinkimättömällä työllä tai ripauksella onnea, toiset puolestaan ulkonäöllään tai muuten ulkoisilla avuillaan – kuka mitenkin. Seuraavassa muutama amerikkalaisen elokuvan varhainen supertähti.

Florence Lawrence (2.1.1886 – 28.12.1938)
Ensimmäisenä varteenotettavana elokuvatähtenä, jonka nimeä käytettiin säännöllisesti elokuvien markkinoinnissa, pidetään kanadalaissyntyistä The Biograph Girlinä tunnettua Florence Lawrencea. Nykypäivänä häntä muistaa tuskin kukaan, mutta 1910-luvun alussa hänen suosionsa veti vertoja jopa Mary Pickfordille. Lawrencen menestys ei ollut kuitenkaan pitkäaikaista, sillä muutamat huonot roolivalinnat, heikot elokuvat ja tuottajille isottelut suistivat hänet unohduksiin. 1920-luvulla hän esiintyi enää satunnaisesti ja silloinkin nimettömänä sivuosissa. Florence Lawrencen maallinen vaellus päättyi itsemurhaan.

John Bunny (21.9.1863 – 26.4.1915)
Kun John Bunny kuoli, aikalaiset pitivät varmana, että hänen nimensä jäisi pysyvästi elokuvan historiaan. Ensimmäisenä elokuvakoomikkona muistettu Bunny on kuitenkin tänä päivänä aivan yhtä tuntematon kuin Florence Lawrencekin – asiaa ei suinkaan helpota se, että suurin osa miehen monta sataa komediaa käsittävästä filmografiasta on joko kadonnut tai tuhoutunut. Bunnyn vakiovastanäyttelijänä toiminut Flora Finch tunnetaan parhaiten Paul Lenin Kissa ja kanarialintu (1927) –kauhukomediasta.

William S. Hart (6.12.1864 – 23.6.1946)
Jo vuosia ennen kuin John Wayne, Gary Cooper tai Randolph Scott nousivat satulaan, partioi William S. Hart lännen aavoja preerioita. Kivikasvoinen näyttelijä oli itse preerioiden kasvatti, joten hän jos kuka tiesi, mistä westerneissä oli oikein kyse. William S. Hart muisteli omaa nuoruuttaan ja palautti menneen maailman lännenmaiseman valkokankaille menestyksekkäästi kerta toisensa jälkeen.

Hartin lännenelokuvat eivät olleet myöhäisemmän Hollywoodin esittämiä koristeellisia westernejä, vaan melankolisia ja kaunistelemattomia – Tom Mix, toinen suuri mykän kauden lännenmies oli elokuvissaan Hartin täydellinen vastakohta. Hart teki urallaan yli 7o elokuvaa, joista viimeisen vuonna 1925 (Aavikon kulkuri / Tumbleweeds). Viimeinen valkokangasesiintyminen tapahtui saman elokuvan uudessa esitysversiossa, johon ikääntynyt tähti oli työstänyt esipuheen.

Theda Bara (29.7.1885 – 7.4.1955)
Amerikkalaisen elokuvan ensimmäinen tunnettu vamppi on samalla myös ensimmäisiä ”tuotekehittelyn” huipputuloksia. Ohiolaisesta neitokaisesta luotiin oikeanlaisella mainonnalla todellinen eksoottinen kummajainen, jonka taitelijanimikin oli salamyhkäisesti anagrammi ”Arab Deathista”. Tosiasiassa hän oli periamerikkalainen Theodosia Goodman.

Myös Theda Baran tähti loisti vain vähän aikaa, mutta siitä huolimatta hän ehti esittää niin Madame Du Barrya, Salomea, Kleopatraa kuin Carmeniakin. Valitettavasti vain aivan muutamaa teosta lukuun ottamatta koko Baran tuotanto on kadonnut, joten on vaikea muodostaa kuvaa siitä, millaisesta näyttelijästä on oikein ollut kyse. Viimeisen elokuvaroolinsa Theda Bara teki 1920-luvun puolessa välissä ja katosi sitten julkisuudesta.

Mary Pickford (8.4.1892 – 29.5.1979)
Gladys Smith sanoo ani harvalle mitään, mutta Mary Pickford lienee jo tutumpi. Tämä kanadalaissyntyinen supertähti oli mykän kauden kruunaamaton kuningatar, jolle virtasi ihailijapostia ympäri maailmaa. On sanottu, että hän oli kahden vuosikymmenen ajan maailman suosituin ja tunnetuin nainen.

Pickford aloitti uransa Biographilla vuonna 1909 ja kohosi muutamassa vuodessa yhtiön suurten nimien joukkoon. Sitä mukaa kun hän alkoi saavuttaa nimeä, Pickford siirtyi sinne, missä hänelle maksettiin parhaiten ja missä hänelle taattiin parhaat elokuvien valmistamisehdot. Taitavana liikemiehenä hän haali miljoonaomaisuuden jo nuorella iällä. Pickfordille ei tosin maksettu turhasta, sillä hänen elokuvissaan ei tuotantokustannuksissa säästelty.

Kuten monen muunkin mykkäkauden tähden, myös Pickfordin ura päättyi äänielokuvaan. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut siksi, ettei hän olisi sopeutunut uusiin vaatimuksiin, vaan hän päätti vetäytyä itse syrjään – Mary Pickford ei halunnut rikkoa huolella luomaansa illuusiota mykkäelokuvien ajoilta. Elokuvauran päättymisen jälkeen myös Pickfordin tähti himmeni ja hän vetäytyi julkisuudesta. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi perustajajäsenensä elämäntyöpalkinnon vuonna 1976.

Hämmentävää Pickfordissa oli se, että tähti ei halunnut lopettamisensa jälkeen luovuttaa elokuviaan julkisuuteen – hän ei nimittäin halunnut tulla verratuksi uuden ajan elokuvanäyttelijöiden kanssa. Onneksi Pickfordin päätös ei ollut lopullinen ja niinpä suurin osa ”Pikku-Maryn” elokuvista on säilynyt myös jälkipolvien ihailtavaksi.

Charles Chaplin (16.4.1889 – 25.12.1977)
Jos Mary Pickford oli valkokankaan kuningatar, oli Charles Chaplin sen kiistaton kuningas – ja on varmasti sitä edelleen, sillä Chaplin on vieläkin hyvin todennäköisesti tunnetuin elokuvanäyttelijä kaikkialla maailmassa. Chaplinin kulkurihahmon on nähnyt varmasti jokainen elokuvia seurannut.

Lontoon slummeista maailmanmaineeseen noussut Chaplin aloitti viihdyttäjän uransa teatterissa, jossa hän sai ensimmäiset kannuksensa. Teatterikiertueella Yhdysvalloissa hän kiinnostui elokuvista ja kun Keystonen omistajajäsen Mack Sennett pyysi näyttelijää liittymään joukkoonsa, päätti Chaplin kokeilla onneaan. Varsin nopeasti hänestä sukeutui taitava elokuvakoomikko, jonka suosio levisi kulovalkean tavoin myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle.

Lukuisten menestyneiden lyhytelokuvien jälkeen Chaplin halusi yrittää pitkän komedian tekoa. Suunnitelmaa pidettiin tuhoon tuomittuna, mutta Chaplinin uhkapeli kannatti: vuonna 1921 ensi-iltansa saanut Chaplinin poika (The Kid) oli valtava sensaatio niin lippuluukuilla kuin kriitikoidenkin papereissa, ja sen menestys innoitti myös muita koomikoita siirtymään kokopitkien elokuvien pariin. Chaplinin pojan myötä myös elokuvakomediasta tuli salonkikelpoista.

Chaplin teki menestyselokuvia toinen toisensa jälkeen, mutta toisen maailmansodan jälkeen hänen poliittiset näkemyksensä ja nuoruutensa avioliitot teinimorsiamineen alkoivat olla liikaa amerikkalaisille, jotka kääntyivät entistä suursuosikkiaan vastaan. 1950-luvun alussa Chaplin karkotettiin maasta ja hän asettui perheineen Sveitsiin. Viimeisen elokuvansa, Sophia Lorenin ja Marlon Brandon tähdittämän Hong Kongin kreivittären (The Countess from Hong Kong) hän ohjasi vuonna 1967.

Charles Chaplin sai Yhdysvaltain elokuva-akatemialta elämäntyöpalkinnon vuonna 1972, aatelisarvo hänelle myönnettiin puolestaan vuonna 1975. Maailman rakastetuin elokuvakoomikko, seitsemännen taiteen todellinen monitoimimestari kuoli Sveitsin kodissaan joulupäivänä 1977.

LOPUKSI
Amerikkalainen elokuva oli kärsinyt pitkään tekijöiden välisistä riidoista ja oikeustaisteluista. Trustisota oli luonnollisesti vaikuttanut myös elokuvataiteen kehittymiseen ja niinpä eurooppalaiset elokuvantekijät olivat monella saralla amerikkalaisia virkaveljiään taitavampia. Mutta nyt kun alaa riipivät ristiriidat oli suurimmalta osin saatu ratkaistua, oli amerikkalaisella elokuvateollisuudella edessään mielenkiintoiset ajat: kuinka elokuvaa tulisi kehittää, jotta siitä kiinnostuisivat muutkin kuin vain oman maan yleisö?

© 2009 Kari Glödstaf

LÄHTEET: Kristin Thompson & David Bordwell: Film History – an Introduction, McGraw-Hill Humanities/Social Sciences/Languages; 2nd edition, New York, 2002.
Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, 2. painos, Keuruu, 2001.
Geoffrey Nowell-Smith (ed.): The Oxford History of World Cinema, Oxford University Press, Lontoo, 1996.
Arthur Knight: Elävät kuvat, Sanoma Osakeyhtiö, Helsinki, 1960
VIITE: (1) Peter von Bagh: Tähtien kirja, Otava, Keuruu 2006,s. 28

Seuraa meitä

PINNALLA

Jonas Dassler

Kultainen hansikas

| 19.11.

Historia häilyy saastaista sarjamurhaajasaagaa vastenmielisempänä painajaisten Reeperbahnilla.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Krista Kosonen ja Pekka Strang

Koirat eivät käytä housuja

| 24.11.

Kosonen ja Strang vakuuttavat täysillä viiden tähden tummassa BDSM-romanssissa surusta ja suloisesta kivusta.

Lue lisää »
Jonas Dassler

Kultainen hansikas

| 19.11.

Historia häilyy saastaista sarjamurhaajasaagaa vastenmielisempänä painajaisten Reeperbahnilla.

Lue lisää »
Joel Kinnaman

Kolme sekuntia

| 27.11.

Korruptio ja puolalainen mafia kurittavat perhettään kalterien takaa puolustavaa ex-linnakundia.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202