Rakkautta ja Anarkiaa 2017

Helsinki International Film Festival (2017)

| FESTIVAALI

Rakkautta ja Anarkiaa täytti 30 vuotta. Festivaali keräsi tänä vuonna elokuvakankaiden äärelle 60 000 katsojaa.

julkaistu 2017-09-14 / päivitetty 24.10. klo 19:07

KUVA 2

Päätöselokuva The Square
Päätöselokuva The Square 

KUVA 1

Avajaiselokuva Call Me by Your Name
Avajaiselokuva Call Me by Your Name 

Rakkautta ja Anarkiaa vietti 30-vuotisjuhlia 14.–24. syyskuuta. Poimintoja juhlavuoden ohjelmasta alla. Elokuvia arvioi Aleksi Salonen.

The Square | Ruben Östlund | ★★★★

Ruben Östlund jatkaa The Turistissa kirpeästi aloittamaansa porautumista ruotsalaisen – ja länsimaisenkin – nykymiehisyyden perimmäiseen kyvyttömyyteen. Tai ei aivan, kyllä menestynyt ja näyttävä museokuraattori Christian (Claes Bang) kykenee ajamaan lähiympäristönsä hermoromahduksen partaalle pikkuongelmiensa vuoksi.

Sivussa omansa saavat ruotsalainen pseudoedistyksellisyys, keskustelu joka ei keskustele ja paskaa jauhava kulttuurieliitti. Elokuvan toistuva metafora ja räjähtävä finaali on apina huoneessa, jolle kukaan ei nöyryytyksen pelossa uskalla tehdä mitään. Alitajunnassa muhii väkivaltaa.

Kerronta korostaa muhkeista intiimeihin vaihtelevia kuulokulmia ja kulmikkaita, epäsymmetrisiä rajauksia. Ei Östlund piinavasta katsestaan huolimatta ihmisvihaajakaan ole. Hän näkee ruotsalaisensa pikemmin ristiriitaisten roolien alla luhistuvina kulisseina, jotka tekevät tyhmyyksiä melkein huomaamattaan ja pystyvät ehkä hyväänkin, kunhan se ei vaadi konfrontaatiota.

How to Talk to Girls at Parties | John Cameron Mitchell | ★★★

Neil Gaimanin novellista lähtölauksensa ottava How to Talk to Girls at Parties sijoittuu 70-luvun brittiläiseen punk-skeneen. Räjähtävästi alkava musiikkikomedia puuroutuu loppukolmanneksella, mutta absurdi, kotoisa ja nostalginen scifi-camp-hassuttelu jaksaa maaliin höyryillä.

Tarinan keskiössä on perinteisempi indie-romanssi (Alex Sharp ja Elle Fanning), jonka toinen osapuoli tosin tulee ulkoavaruuden kannibaalikulttuurista. Tai ehkä ajan Kaliforniasta, kuten punkkarit luulevat. Niin tai näin, teemana on näiden kapinallisten nuorten halu luoda oma mikrokosmoksensa.

Nicole Kidmanin (nyt kyyninen punk-matriarkka) kanssa Rabbit Holessa tehdyn laatudraamallisen koukkauksen jälkeen ohjaaja John Cameron Mitchell palaa tässä kulttielokuvajuurilleen.

Aurinko sisälläni | Claire Denis | ★★★★

Aurinko sisälläni on antidootti ajan pragmaattisille rakkaustarinoille, koska se katsoo rakastumisen elohopeaan, epävarmuuteen, ambivalenssiin ja muotitermiä vastentahtoisesti lainatakseni, “sanoittamattomiin” vivahteisiin. Fragmentit sanovat: Jos rakkaus todella olisi vain sitä tai tuota, se vajoaisi kai pian kaiken muun tasolle, eikä oikeuttaisi kärsimystä.

Lue pitkä arvio »

Killing of a Sacred Deer | Yorgos Lanthimos | ★★★★

Yorgos Lanthimoksen (Dogtooth, The Lobster) ohjaama kauhuelokuva ottaa pohjimmiltaan huvittavan skenaarion – leikkauksessa kuolleen miehen poika kostaa kirurgille kiroamalla tämän perheen tuskalliseen kuolemaan – ja tekee siitä inhottavan psykologisen piinapenkin.

Killing of a Sacred Deer luotaa perverssin vallan ja irrationaalisten pelkojen vaikutuksia päähenkilöidensä käyttäytymiseen. Sadismi ja kuolemanpelko riisuvat lopulta kaikki inhimillisyydestä. Laatukauhun perinteiden mukaan paniikki kasvaa epävarmuudessa, kuvan ulkopuolella, ei toiminnasta.

Kuvakieli vieraannuttaa oudon ylös sijoitetuilla, laajakuvalinssien vääristämillä ajoilla, pienillä 70-lukulaisilla zoomeilla ja vinoilla rajauksilla. Ääniraidalla sydämen lailla hakkaa väkivaltainen, melodiaton staccato. Näyttelijät (muun muassa Colin Firth, Nicole Kidman ja Barry Keoghan) puhuvat vailla affekteja, kumman määräävästi.

Loveless | Andrei Zvjagintsev | ★★★★★

Zvjagintsev palaa veitsenterävään Venäjän yhteiskunnan sairaskuvaukseen. Kun Leviathan tarkasteli korruption yksilöt jauhavaa jääkautta, on fokus nyt psykologisessa lamaannuksessa, apatiassa ja yhteisön kaipuussa.

The Workshop | Laurent Cantet | ★★★★

The Workshop on ovelasti rakennettu keskustelun takaovi terrorismin vaikutuksiin ja äärioikeistolaisen radikalismin juuriin Euroopassa.

Globalisaation rapauttamassa ranskalaissatamakaupunki La Ciotat’ssa eri tavoin syrjäytymisvaarassa olevia, koulupolkuaan päättäviä nuoria on valittu kirjoittamiskurssille, jota vetää menestynyt pariisilaiskirjailija (Marina Foïs). Kotikaupunkiin yhteiskirjoitettavasta rikostarinasta tulee nopeasti paitsi avain kaupungin lähihistoriaan myös sosiaalisten kipupisteiden tulipaloja ryhmässä sytyttävä linssi.

Fokus keskittyy erityisesti vihaisen, paikkaansa etsivän ja rasismin kanssa flirttailevan Antoinen (Matthieu Lucci) ja älyllisen etäännytetysti, jopa itsekeskeisesti projektiin suhtautuvan kirjailijaopettajan keskinäiseen dynamiikkaan. Auttavan käden ojentamisen ja autettavan oman toimijuuden ohittavan paternalismin vaikeat tulkintakiistat nähdään keskeisenä koko eurooppalaiselle radikalisoitumisumisvyyhdelle.

Käsikirjoituksen (Luokasta tunnettu Laurent Cantet ja Robin Campillo) asetelma tarjoaa ohjaaja-Cantetille mahdollisuuden luoda eloisan käsivarakuvan (Pierre Milon) elävöittämää moniäänistä näkökulmien keskustelua, joka on lopputuloksia tärkeämpää.

Pelkän keskustelun parantava arvo jää silti arvoitukseksi. 2000-luvun kapitalismin häviäjien ja voittajien taloudellisosiaalinen pääomaero on ehkä niin perustavanlaatuinen, että hyväntahtoisesta puheestakin uhkaa tulla hierarkioiden uusintamisen väline. Vastaus voi The Workshopin mukaan olla tarinoissa, joita heikommista lähtökohdista tulevat kertovat isestään.

L’Amant Double | François Ozon | ★★★

Hitchcockin jalanjäljissä hyppivä eroottinen psykotrilleri rakentuu klassisen kaksosmotiivin ja jakautuneen mielen tematiikan ympärille. Alkuperäisyyttä tässä Joyce Carol Oates -filmatisoinnissa on tuskin edes tavoiteltu.

L’Amant Double on kliinisen terävästi kuvattu ja leikittelee kevyesti genrekonventioilla. Välillä siirrytään liki sattumanvaraisesti fantastisempiin kuvitelmajaksoihin ja esimerkiksi lähikuvaan ekstaasissa värisevistä äänihuulista.

François Ozonin tyyli muistuttaa elokuvallisessa itsetietoisuudessaan paljon Brian De Palmasta, mutta tämä potilaan ja psykiatrin outoa suhdetta sörkkivä leikki jää pastissitaiturin leipätöiden tasolle.

Beach Rats | Eliza Hittman | ★★★

Rouheilla 16-millisillä yökuvillaan (Hélène Louvart) liiveihin uiva nuoren miehen seksuaalinen kasvukuvaus vakuuttaa intiimillä, lempeän dissosioituneella audiovisuaalisella tyylillään, mutta kärsii käsikirjoitustasolla kuluneista valinnoista.

Kaunis Frankie (Harris Dickinson) yrittää huumeiden ja naisten deittailun avulla peittää homoutensa, sekä itseltään että laiskasti hahmotelluilta tollokavereiltaan. Päähenkilön identiteettikriisi todellistuu etenkin ahtaiden sisätilojen kompastuksissa satamalaitureilla tavatun tytön (Madeline Weinstein) kanssa: liian ystävällisiä valheita, loukkauksia joissa on pelastusköysi ja avunhuuto mukana.

Siinä herkässä tavassa, jolla Beach Rats katsoo nuoria, paidattomia miehiään se seilaa Claire Denis’n upean Beau Travaillen vesillä.

Pääosassa jonkinlaisen läpimurron tekevän Harris Dickinsonin pidätellystä, nyansoidusta pääosasuorituksesta huolimatta Frankien kehityskaari etenee kuitenkin ennalta-arvattavien, jopa kliseisten juonenkäänteiden kautta. Ohjaaja Eliza Hittmanin käsikirjoitus ei lopulta löydä aiheistostaan esikuvansa vapautusta tai mysteeriä.

Call Me By Your Name | Luca Guadagnino | ★★★★★

Hienovireisesti tavoitettujen sosiaalisten pelien kautta kerrottu, rehevästi ja omaperäisesti kuvattu (Apichatpong Weerasethakulin pääkuvaaja Sayombhu Mukdeeprom) rakkausdraama sijoittuu pohjois-italialaisen kulttuurikartanon miljööseen vuonna 1983.

Yhä on syytä erikseen huomioida, että Merchant-Ivory-tuotannoista kuuluisan James Ivoryn käsikirjoitus käsittelee juuri kahden miehen välistä rakkautta, taitteessa, jossa jyrkin homofobia oli kenties laantunut, salailu vakiintunut joillekin jokseenkin siedettäväksi elämäntavaksi ja AIDS-epidemia odotti vielä täysimittaista puhkeamistaan. Festivaalin avauselokuvana nähty Call Me By Your Name on ensisijaisesti kaunis rakkaustarina, mutta historiallinen asetelma antaa sille erityistä kirpeää melankoliaa.

Poikkeuksen tekee myös tämän kaltaisiin tarinoihin yleensä kuin sopimuksesta liitetyn traumaattisen kokemuksen puuttuminen. Huomio saa keskittyä 17-vuotiaan Elion (Timothée Chalamet) ja tämän professori-isän tutkimusavustajaksi saapuvan, lähes ylimaallisen viileän amerikkalaisen (Armie Hammer) varovaiseen lähentymiseen. Chalamet ja Hammer ovat loistavia, eritoten sanattomissa viesteissään.

Vaikuttaa erikoiselta todeta, että ehkä vasta nyt valkonkankailla on toden teolla kuvattu kahden miehen rakkautta aivan kuten naisen ja miehen, mutta siltä Call Me By Your Name tuntuu. Luca Guadagninon elokuva välttää myös rakenteessaan ennalta-arvattavia ratkaisuja, pitäen siten katsojan sopivasti varpaillaan.

Arkeologi-isän tutkimuksissa toistuu antiikin Kreikan miesvartaloa ihaileva, sensuelli kuvasto. Avainkohtauksessa Garda-järven syvyyksistä löytyy säkenöivä patsas, muisto paremmasta tulevaisuudesta.

BPM (Beats per Minute) | Robin Campillo | ★★★★

Ranskalaista AIDS-aktivismia 90-luvun alussa kuvaava Beats per Minute on tyyliltään käsivaraisen dokumentaarinen ja intiimi. Se sopii hetkeen, jolloin Ranskan valtion puutteelliset toimet olivat jo ajaneet sairaudesta kärsivät epävarmuuteen, joka lähestyi paniikkia.

Robin Campillon kerronta yhdistää aktivistiryhmä Act up Parisin kiihkeästi väiteltyjä kokouksia, lääkeyhtiöihin ja poliitikkoihin kohdistettuja väkivallattomia iskuja, marsseja ja lopulta, lähes huomaamatta, myös kahden aktivistin surullisen romanssin.

Kuvastoa elävöittävät jonkinlaista lempeää alkutilaa olemuksellaan lähestyvät klubikohtaukset ja peittelemättömät seksin kuvaukset. Se on olennaista, koska AIDSissa oli kyse seksistä ja vapaata nautintoa korostaneesta alakulttuurista, eikä niinkään homoudesta biologissosiaalisena kokonaisuutena.

Ajankuvana Beats per Minute koostuu edustavista siivuista, joista viimeinen, kuolemaa kuvaava, on tuskallisenkin pitkä, jopa tylsä. Mutta sekin saa merkityksensä katarttisessa lopussa, kun aktivistipäähenkilöiden tekojen kokonaisuus sulautuu yhdeksi, elämää kiihkeästi janoavaksi yleväksi montaasijaksoksi.

Perkele II – Kuvia Suomesta | Jörn Donner | ★★★

Jörn Donnerin vuoden 1971 räväkkä, kriittinen dokumentti saa Perkele II:ssa tekijälleen omakohtaisemman, leudommankin jatko-osan, joka yhtä kaikki läpivalaisee yhä vain eriarvoisen Suomen vahvuuksia ja heikkouksia.

Donnerin äänessä on yhä auktoriteettia ja nyt myös pidempää katsantoa. Pedro Hietanen on uudelleensovittanut M.A. Nummisen alkuperäiskappaleet uusiksi, ajalle sopiviksi kapinalauluiksi. Teknisesti dokumentti on kiireellä valmistuneen oloinen, mutta se ei juuri haittaa kokonaisuutta.

Clash | Mohamed Diab | ★★★★

Egyptiläisohjaaja Mohamed Diab kuvaa kotimaataan 2000-luvulla järisyttäneitä syviä jännitteitä keskittymällä yhteen päivään ja paikkaan Mohammed Mursin syrjäyttämisen aattona vuonna 2013.

Klassisessa asetelmassa joukko eritaustaisia ihmisiä joutuu pidätetyksi poliisin kuorma-autoon. Clash kuvakerrotaan kokonaisuudessaan tämän auton sisältä. Ahmed Gabrin kamera tavoittaa tarkasti paitsi liikkuvan vankilan hetkittäin paniikkiin yltyvän klaustrofobian, myös kadut vallanneen kaaoksen sekä vastentahtoisten matkustajien kiihkeät riidat ja pienet, inhimilliset sovinnot. Dynaamisen, ekspressiivisiä vapauksiakin ottavan äänisuunnittelun rooli korostuu.

Valinta on paitsi ovelan budjettiystävällinen myös metaforinen. Kiihkeät ja maltilliset muslimiveljeskuntalaiset, maallisen vallan kannattajat, toimittajat, tavalliset nuoret, lapsistaan huolestuneet vanhemmat, köyhät ja keskiluokkaiset asuttavat kaikki samaa höyrykattilaa, tahtoivat tai eivät.

Katsojaansa kireässä hermolukossa pitävä draama löytää egyptiläisten jaetusta huolesta lähimmäisiään kohtaan voimaa ja kauneutta, mutta kun pienikin ärsyke laukaisee keskinäisten syytösten räjähdyksen, se kukoistaa harvoin ja vaivoin. Erinomainen, luonnollinen dialogi (Khaled ja Mohamed Diab) luotaa hienovaraisesti erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä, jotka repivät liki 90-miljoonaista kansaa taas kohti diktatuuria ja väkivaltaisuuksia.

Trip to Spain | Michael Winterbottom | ★★★

Matkamiehet Coogan ja Brydon, kuten YLE:n vanha käännös Michael Winterbottomin teossarjan tuntee, ovat kolmannessa matkainstallaatiossaan päätyneet Espanjaan. Tunnelma on useita edellisosien imitaatioiden variaatioita myöten itsetietoisen kierrättävä: vieläkö näitä samoja kuluneita naamoja ja vitsejä pitäisi jaksaa?

Vaikka Trip to Spain ei mieskilvoittelevan vitsailun ja vanhenemisen haikeuden cocktailina yllä Trip to Italyn tasolle, se toimii itsenäisenä elokuvateoksena varsin hyvin. Vertailun vuoksi, konseptiin kuuluva noin kolmituntinen sarjaversio jankkaa huumorissa, eikä tasapainotu kauniin melankolisen kuvan ja musiikin suvannoista yhtä hyvin.

Tähän elokuvaan syvyyttä luo ajan paino, jonka alla Cooganin vakavasta playboysta maalataan surullinen ritari, Don Quijote, jonka ponnistelu ja tärkeyden tavoittelu saa yhä tragikoomisempia piirteitä. Ja olennaisesti: kyllä epävarma camp-natsi ja Steve Coogan esittämässä Mick Jaggeriä näyttelemässä Shakespearea on yhä riemukasta koettavaa.

Personal Shopper | Oliver Assayas | ★★

Personal Shopper jatkaa Assayasin läheistä työsuhdetta Kristen Stewartin kanssa. Nyt jälkimmäinen on lähes jokaisessa pienimuotoisen draaman otoksessa. Se muodostuu ongelmaksi ainakin jos Stewartin kiusaantunut, kulmikkaista maneereista ja vaikeista kiemuroista ammentava näyttelytyyli häiritsee.

Assayas osaa tietysti kuljettaa elokuvaa, eikä aave- ja murhamysteerejä, tekstaritrilleriä ja läheisen menettämisen käsittelyä sekoittava kerronta yski ääneen. Ei se silti ole menossa mihinkään, mikä on epäilemättä tarkoitus. Ranskan sanan “person” voi ajatella kuvaavan poissaolon läsnäoloa, mutta Personal Shopperista en tätä tavoiteltua ulottuvuutta löytänyt.

Golden Exits | Alex Ross Perry | ★★

Kumpa joku tekisi elokuvia yhdentekevien, aivan tavanomaista elämää elävien ihmisten elämästä, toteaa eräs Golden Exitsin hahmoista ja tarkoittaa tietysti, että tässä sitä nyt on.

Alex Ross Perryn raukean elämänmukaisesti eteenpäin mateleva kamaridraama kuvaa newyorkilaisen vieraantuneiston vaimeita intohimoja.

Perry ei kuitenkaan löydä hahmojensa mitättömistä hetkistä ja kamppailuista etsimäänsä transsendenttiä ekspressiivisyyttä ja laittaa siksi hahmonsa selittämään koko homman puhki. Taustalla soi haikea sinfoniamusiikki, joka ei yksin jaksa ylevöittää.

All This Panic | Jenny Gage | ★★★★

Seurantadokumentti murrosikäisten brooklyniläistyttöjen kolmen vuoden kasvukivuista ei yritä kerronnallisesti mitään ennennäkemätöntä, mutta vangitsee päähenkilöidensä omakohtaiset pohdiskelut elämästä niin läheltä ja tulkintaa pakottamatta, ettei sen tarvitsekaan.

Kuvausryhmän näkyvyys on minimoitu. Leikkauksen unenomaisten siirtymien ja matalien tarkuusalueiden tyyli muistuttaa intiimin indiefiktion kerrontakeinoista. Päähenkilöt ovat vahvasti läsnä ja menossa jonnekin, ilmassa on sekä toivoa että epävarmuutta. All This Panic ei kerro erityisesti mistään ja tällä kertaa se on vahvuus.

Ismael’s Ghosts (2017) | Arnaud Desplechin | ★★★

Arvio tulossa.

Vain tähdet:

Elämäni kesäkurpitsana | Claude Barras | ★★★★

Hobbyhorse Revolution | Selma Vilhunen | ★★★

Ikitie | AJ Annila | ★★★★

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset | Hannaleena Hauru | ★★★★

Miami | Zaida Bergroth | ★★★

Naapurini Totoro | Hayao Miyazaki | ★★★★★

Perkele! Kuvia Suomesta | Jörn Donner, Erkki Seiro, Jaakko Talaskivi | ★★★★

Puhtaus ja vaara | Elina Talvensaari | ★★

The Red Turtle | Michaël Dudok de Wit | ★★★★

Toivon tuolla puolen | Aki Kaurismäki | ★★★

Tom of Finland | Dome Karukoski | ★★★



Lue myös aiemmat Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme:

Teksti: 2017 Aleksi Salonen

Seuraa meitä

PINNALLA

Daisy Ridley

Star Wars: The Last Jedi

Aleksi Salonen | 14.12.

Komiteakäsikirjoitukselta maistuva jediseikkailu taistelee löytääkseen jonkin syyn olemassaololleen.

Lue lisää »
Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart, Jack Black, Nick Jonas

Jumanji: Welcome to the Jungle

Aleksi Salonen | 12.12.

Sukkela jatko-osa päivittää Jumanjin konsolipeliaikaan, mutta hahmot ovat suoraan 90-luvulta.

Lue lisää »
Cara Delevigne ja Dane Dehaan

Sarjakuvista kankaalle: Valerian ja Atomic Blonde

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

Arviossa Luc Bessonin suuri avaruusooppera ja Charlize Theronin tähdittämä ultraväkivaltapommi ala John Wick.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Juliette Binoche

Aurinko sisälläni

Aleksi Salonen | 24.10.

Ihana Juliette Binoche loistaa Claire Denis’n hienovireisessä romanttisten tunteiden ja tuntemusten draamakomediassa.

Lue lisää »
Barry Keoghan ja Colin Firth

The Killing of a Sacred Deer

Aleksi Salonen | 31.10.

Kreikkalaisen myytin päivitys nykyaikaan toi Cannesin parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ihan ansaitusti.

Lue lisää »
Terry Notary, Dominic West

The Square

Aleksi Salonen | 14.11.

Ruben Östlundin yhteiskunnallinen satiiri voitti Cannes’n pääpalkinnon vuonna 2017.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Emma Watson

The Circle

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

The Circle pyrkii varoittavassa sävyssäänkin erottumaan Black Mirrorin teknopessimismistä, mutta erottuu lähinnä epämääräisyydessään.

Lue lisää »
Anselm Elgort

Baby Driver

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

Stomp ja Drive menevät naimisiin Edgar Wrightin riemukkaassa ryöstömusikaalissa.

Lue lisää »
Cara Delevigne ja Dane Dehaan

Sarjakuvista kankaalle: Valerian ja Atomic Blonde

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

Arviossa Luc Bessonin suuri avaruusooppera ja Charlize Theronin tähdittämä ultraväkivaltapommi ala John Wick.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa
TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2017
ISSN 1798-7202