julkaistu 2015-09-28 / päivitetty 28.09. klo 18:06

Festivaali

Rakkautta ja Anarkiaa täytti 28 eli sen on jo liian myöhäistä kuolla muodikas rock-kuolema. Huonoja vitsejä ei ole enempää, mutta hyviä elokuvia kertyi plakkariin paljon.

Lista on jaoteltu huippuihin, hyviin ja välttäviin.

Päivitetty 28.9. Tähtiarvioita 31 kpl.

Huiput

Hsiao-Hsien Hou: The Assassin | ★★★★★

Taiwanilaismestari Hou Hsiao-Hsien tekee yhä täysin omalakista elokuvaa, vaikka Assassin onkin näennäisesti wuxiaa.

Kerronnan rytmi on äärimmäisen hidas, vaikutukseltaan hypnoottinen tai nukuttava tai jotain siltä väliltä. Kuten Abbas Kiarostami on todennut, raukea unitila voi olla elokuvalle erinomainen saavutus.

The Assassin ei ole eskapismia vaan vaipumista Hou Hsiao-Hsienin uneen.

Joachim Trier: Louder than Bombs | ★★★★★

Oslo, August 31st -draamasta parhaiten tunnettu, harvakseltaan ohjaava Joachim Trier rakentaa Louder than Bombsissa tunteellisen mysteerin, joka aukeaa perheen kahden pojan ja isän selvitellessä kuolleen sotakuvaajaäidin jäämistöä.

Aikatasoissa intuitiivisellä herkkyydellä liikkuva kerronta syttyy pääosien (mm. Eisenberg, Byrne, Huppert, Strathairn ja Conrad Reed) avoimista roolisuorituksista ja ohjaajan uneliaanpehmeästä, psykologisesti tarkkanäköisestä käsikirjoituksesta (Trier ja Eskil Vogt). Blindin (2014) ohjaaja–käsikirjoittaja Vogt lisää Tierin tyyliin kelpo annoksen äkkiväärää huumoria.

Jacques Audiard: Dheepan | ★★★★★

Audiard rakentaa nyt aasialaismaahanmuuttajien sankarimyyttiä, kun Profeetta (2009) oli arabitaustaisten ranskalaisnuorten verinen yhteiskunnallinen kasvukertomus.

Sankaruutta osoittaa yhä enemmän kyky arkielämän ja sopeutumisen järjestämiseen karussa, ruutitynnyrimäisessä ranskalaislähiössä. Päähenkilöinä on sotaa pakeneva “perhe”, isä, äiti ja tytär, joka tosiasiassa tuntee toisensa vasta Sri Lankan pakolaislaivasta.

Audiard on yhä mestari arjen pienten ongelmien ja voittojen realistisena, tyydyttävänä kuvaajana, mutta erottuu lajin muista taitureista välähtelevällä visuaalisella neroudella ja väkivallan yhteiskuntahistoriallisen painolastin ohittamattomuuden ymmärtäjänä. Menneisyyttä ei taaskaan voi jättää taakseen ilman veriuhria.

Bruno Dumont: Pikku Quinquin | ★★★★★

Hyppy komediaan on tylyjen, selittämättömien draamojen ohjaaja Dumontille niin luonteva, ettei se jälkikäteen vaikuta ollenkaan yllättävältä.

Uneliaan ranskalaiskylän mikrokosmos tärisee, kun lähitienoolta löytyy silvottuja ihmisruumiita, kahden lehmän vatsasta.

Poliisit ovat vähän kuin Dupont ja Dupond, päähenkilö pikku Quinquin rasavilli kuin Vaahteramäen Eemeli. Huumori on ilkikurisen omalakista ja sen rinnalla kulkee kylän elämä, haikeankoomisena draamana. Mieleen tulee myös Roy Andersson, joskin Dumont kuvaa yhä tutun komeasti ja jylhästi.

Denis Villeneuve: Sicario | ★★★★★

Sicariossa ei ole erityisen paljon juonta. Pikemmin se on äkkisukellus Meksikon huumesodan altaan syvään päähän, suoraan keskelle kokemusta. Nouseva FBI:n kenttäagentti (Emily Blunt) imaistaan erikoistehtävässä rajan toiselle puolen.

Operaatiota vetävät puolustusministeriön hämärämiehet (Josh Brolin, Benicio del Toro) naureskelevat kolttosilleen, kuten tulitaistelulle Meksikon rajalla, vesikidutukselle ja rikollisten pikkumiljoonien livauttamiselle järjestelmän läpi.

Valtavirtaisesti, mutta kuvallisesti tinkimättä kerrottu Sicario laittaa idealistisen naispäähenkilön vastakohdaksi “tulosta tekevät” väkivaltaiset miehet. Katsojalta kysytään, missä kohtaa moraalista liukumäkeä alkaa lähtö kaduttaa, vai alkaako.

Villeneuven episodimaisen elokuvan ydintä ovat pitkitetyt, intensiiviset toimintajaksot. Ne perustuvat ennen kaikkea jännitteen kasvattamiseen ja ylläpitöön, eivätkä niinkään suoraan toimintaan. Siinä on tietysti tuokiokuva elämästä huumesodan varjossa.

Paolo Sorrentino: Youth | ★★★

Vain tähdet.

Peter von Bagh: Sosialismi | ★★★★

Vain tähdet.

Anton Corbijn: Life | ★★★★

Vain tähdet.

Michel Franco: Chronic | ★★★★

Maneerisuuteen myöhemmissä rooleissaan toisinaan lipsunut Tim Roth on kaikkea muuta kotihoitajakuvauksessa Chronic. Rothin hahmon kautta seurataan kuolemansairaiden potilaiden elämää.

Mitä arvoa on näillä ihmispuolikkailla? Päähenkilö on vimmaisesti heidän puolellaan, jotenkin pakkomielteisesti, vaikkei mitään erityistä syytä näy. Se ajaa hänet ongelmiin omaisten kanssa, joilla on oma käsityksensä siitä, kuinka “arvokkaasti” kuolema pitäis kohdata.

Haneken loistava Amour on selvä vertailukohta. Michael Franco ohjaa samaan tapaan tyynesti selittelemättä. Chronicin lempeässä koomisuudessa on hieman maanläheistä toivoa, siinä missä Haneken katse hapuilee jo iäisyyteen.

Pablo Larraín: The Club | ★★★★

Katolisen kirkon pedofiliaskandaalia tai kuten The Club sanoo, pedofilista järjestelmää ei ikinä purettu oikeudenmukaisuden näkökulmasta. Tekijät piilotettiin, asiakirjat tuhottiin, ehkä parhaimmassa tilanteessa uhrit lahjottiin hiljaisiksi.

Pienen chileläiskaupungin laidalla on entisten pedofiilipappien viimeinen majapaikka. Epäillyttävä kuolemantapaus tuo kirkon tutkijan paikalle. Ulkopuolinen aikoo sulkea majatalon. Vanhat papit tietysti vastustavat.

The Club on kuvattu tuhruisilla, paljon virheitä tuottavilla linsseillä, sinertävissä väreissä, mikä saa kauniin rantakaupungin näyttämään surkealta maailmanlopun parantolalta. Jokainen hahmo on enemmän tai vähemmän mätä, eikä ketään lopulta kiinnosta uhrien kohtalo, ainakaan niin paljoa, että se menisi kirkon maineen edelle.

Maïwenn: Huuma | ★★★★

Räjähtelevä, eestaas huopaava parisuhdemelodraama Huuma on onneksi tavattoman hauska. Sen takaavat pääosien Emmanuelle Bercot ja Vincent Cassell, jotka ovat molemmat intensiivisessä vireessä sekä ohjaaja Maïwennin ja Etienne Comarin riehakkaan leikkisä dialogi.

Elokuvan huumori näytti menevän hieman ohi festivaalin suomalaisyleisölta. Sopii siis kenties vain ranskalaisen komedian ystäville, joille Huuman nokkela, avoin ja pröystäilevä tyyli voi kuitenkin edustaa eurooppalaisen elokuvan sammumatonta elämäniloa puhtaimmillaan.

Mohsen Makhmalbaf: The President | ★★★★

Vain tähdet.

Justin Simien: Dear White People | ★★★★

Vain tähdet.

Hiromasa Yonebayashi: Marnie – tyttö ikkunassa | ★★★★

Vain tähdet.

Alex Gibney Going Clear: Scientology and the Prison of Belief | ★★★★

Vain tähdet.

Hyvät

Apitchatpong Weerasethakul : Cemetary of Splendour | ★★★

Vain tähdet.

Bill Condon : Mr. Holmes | ★★★

Vain tähdet.

Chung Lee : The Laundryman | ★★★

Vain tähdet.

Alexander Dunn : 808 | ★★★

Vain tähdet.

Tero Vuori: Konesielu | ★★★

Vain tähdet.

Matteo Garrone: Tale of Tales | ★★★

Vain tähdet.

James Ponsoldt: The End of the Tour | ★★★

Vain tähdet.

Giorgio Lanthimos: The Lobster | ★★★

Vain tähdet.

Joonas Berghäll: Äidin toive | ★★★

Vain tähdet.

Keiichi Hara: Miss Hokusai | ★★★

Vain tähdet.

Peter Strickland: The Duke of Burgundy | ★★★

Festivaalin toinen BDSM-aiheinen elokuva tekee kunniaa 70-luvun eurooppalaisen pehmopornon visuaalisesti kunnianhimoiselle työparille Jesús Francolle ja Jean Rollinille. The Duke of Burgundy onkin täysin poikkeavan näköinen, säkenöivä erikoislähikuvien, heijastumien ja vääristymien kaleidoskooppi. Kuvanlaadussa on pyritty 70-luvun elokuvavälineistön persoonalliseen epätäsmällisyyteen.

Kerronnan toisteinen rakenne kopioi naispääparin (Sidse Babett Knudsen ja Chiara d’Anna) seksuaalisten rituaalien rytmiikkaa. The Duke of Burgundy on hyvä vaihtoehto 50 Shades of Greyn kömpelölle väärinymmärrykselle fetisistisestä seksistä. Stricklandin (Berberian Sound Studio, Katalin Vargan) uusin homage-työ jäi minulle silti aika etäiseksi tyylileikiksi.

Alex Ross Perry: Listen Up Philip | ★★★

Vain tähdet.

Michael Madsen: Vierailu | ★★★

Vain tähdet.

Välttävät

Lina Mannheimer: La cérémonie | ★★

La cérémonie haastattelee Ranskan kuuluisimman dominan Catherine Robbe-Grillet’tä ja tämän ihailijoita. BDSM-aiheelleen uskollisen harras dokumentti vaihtelee tyyliteltyjen dramatisaatioiden ja haastateltavien pitkien monologien välillä. Seksin ja vallan suhdetta ruotivan keskustelun kiinnostavat palat olisi hyvin voitu tiivistää lyhytelokuvan mittaan.

Mark Noonan: You’re Ugly Too | ★★

My Weekend with Littlefinger. Oman fanikulttuurinsa Game of Thronesin Littlefingerinä luonut Aidan Gillen viheltelee menemään “hyvänmielen draamakomediassa”, joka kerää kaikki indie-elokuvan kliseet aikajanalleen. You’re Ugly Too on elokuva, jonka seniili luokanopettaja haluaisi näyttää palkintona pienille oppilailleen.

Mark Hartley: Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films | ★★

Kiinnostava taustamateriaali Cannon Flmsin synnystä ja huippuvuosista saa Mark Hartleyn käsissä television viihdedokumenttimaisen lempeän käsittelyn: selkääntaputtelua ja anekdotteeja. Kohteen anarkismista ei ole dokumentissa merkkejä.

Lue myös aiemmat Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme:

• Rakkautta ja Anarkiaa 2014
• Rakkautta ja Anarkiaa 2013
• Rakkautta ja Anarkiaa 2012
• Rakkautta ja Anarkiaa 2011
• Rakkautta & Anarkiaa 2010
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa I
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa II

Kuva 1 (Li’l Quinquin): 3B Productions, Arte France, Pictanovo Nord-Pas-de-Calais, Région Nord-Pas-de-Calais, Le Fresnoy Studio National des Arts Contemporains, CNC, Cofinova 10, TV5 Monde
Kuva 2 (The President): 20 Steps Productions, Creativity Capital, Film and Music Entertainment
Kuva 3 (Dear White People): Code Red, Duly Noted, Homegrown Pictures

Teksti: 2015 Aleksi Salonen