julkaistu 2014-09-16 / päivitetty 28.09. klo 18:06

Festivaali

Festivaalivieraan Mark Cousinsin sanojen mukaan “maailman parhaiten nimetty elokuvafestivaali” avaa ovensa 27:nnen kerran elokuvien ystäville. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään 18.-28.9. seitsemässä eri teatterissa ympäri Helsinkiä, sekä Espoon Kino Tapiolassa.

Uskomattoman laaja tarjonta koostuu yli 300:sta elokuvasta ympäri maailmaa, joista noin 180 ovat kokopitkiä. Festivaali saa tänä vuonna myös nelisenkymmentä kansainvälistä vierasta, muun muassa R&A:n päätöselokuvan Boyhoodin tähden, Ellar Coltranen.

Elokuvatarjonnasta kirjoittavat Aleksi Salonen ja Jussi Toivola.

Richard Linklater: Boyhood | Päätöselokuva | ★★★★★ -JT

Richard Linklater (Rakkautta ennen -trilogia) teki elokuvahistoriaa kuvaamalla samasta näyttelijäkaartista koostuvaa teosta kahdentoista vuoden ajan. Ennennäkemättömän projektin kuvaukset alkoivat toukokuussa 2002 ja saivat päätöksensä viime vuoden elokuussa.

Nimensä mukainen Boyhood seuraa Ellar Coltranen esittämää Masonia nuoresta pojasta aina tämän ensimmäiseen päivään yliopistossa. Linklater kuvasi jokaisena vuonna reilun kymmenen minuutin kohtauksen, jossa elämän ja elämisen kiehtovuus toimii narratiivin vetovoimana. Kunnianhimoinen draama on paljon enemmän kuin vain tekemistä tekemisen vuoksi.

Kohtauksissa on omat nostalgiset viittauksensa, jotka palauttavat kunkin vuoden mieleen. Toisessa otoksessa Mason makaa nurmikolla omissa viattomissa ajatuksissaan, samalla kun Coldplayn ”Yellow” soi taustalla. Boyhood on paitsi nuoren pojan kasvutarina, myös aikakone menneeseen, ja sen arvo on kasvanut sitä mukaa kun Linklater on materiaalia maailmalta pimittänyt.

Elokuva tuntuu oikealta elämältä. Pienet sivuosat ovat siellä täällä lähes huvittavan amatöörimäisiä, mutta olleellista ovat kuitenkin hahmojen keskustelujen sisältö sekä heidän maneerinsa, jotka muuttuvat vuosien mittaan.

Nuorten rakastavaisten ensikeskustelut ovat tuskaisen kiusallisia. Vanhemmalta tuttavalta syntymäpäivälahjaksi vastaanotettu raamattu on aidon hymyn arvoinen. Ajoin keskustelut eivät johda mihinkään – piirre, joka on yhdysvaltalaiselle elokuvalle harvinainen, mutta tosielämän peruskokemuksia. Jokainen valkokankaalla nähty liike ei vaadi motiivia; tuttu ominaisuus Ranskan Uudesta aallosta.

Boyhoodin luonnollinen – muttei dokumentaarinen – olemus tekee siitä lopun lähestyessä riipaisevan kokemuksen. Olemme uppoutuneet kahdeksitoista vuodeksi henkilöhahmojen kehityskaariin, sen tuntumatta lainkaan pitkästyttävältä. Ja kuten elämä itse, saavuttaa elokuva kuin hiipien väistämättömän päätöksensä.

Damien Chazelle: Whiplash | Avajaiselokuva | ★★★★ -JT

Jazz-aiheisten elokuvien nousevan nuoren taiturin, Damien Chazellen nimi kannattaa ottaa talteen. Ohjaaja-käsikirjoittajan läpimurtoelokuva on monella eri tasolla vaikuttava teos musiikillisesta perfektionismista. Whiplashin veitsenterävä äänimaailma on sen sydän, jossa jokaisen yksittäisen instrumentin ääni on osa suurta, kollektiivista kauneutta.

Elokuva on Chazellen toinen filmatisointi samaa tarinaa kuvanneesta lyhäristä, jonka menestys Sundancessa poiki pitkälle rahoituksen. Tarina seuraa maan parhaassa musiikkikoulussa opiskelevaa Andrew’ta (karismaattinen Miles Teller), lahjakasta nuorta rumpalia joka haaveilee pääsystä legendojen kastiin. Kun kovakurinen opettaja Terrence Fletcher (J.K. Simmons) valitsee hänet bändiinsä, protagonistin tie tähteyteen vaikeutuu entisestään.

Useimmiten tunnelmallisen pimeisiin luokkahuoneisiin sijoittuva draama toimii erityisesti loistavien näyttelijäsuoritusten ansiosta. Simmonsin väkevä, Oscarin arvoinen esitys peilaa yli vuosikymmenen takaista Schillingerin roolia Kylmässä ringissä. Dialogi palauttaa mieleen sarjan estottoman kielenkäytön, joka on genreensä nähden rohkea veto, muttei tarinalle sopimaton. Tellerin suoritus ansaitsee myös kunniamaininnan, sillä kiihkeä uurastus rumpusetin takana on lähestulkoon kokonaan näyttelijän omaa työtä.

Whiplashin nautinnollisimmat hetket syntyvät kun musiikki pääsee valloilleen. Elokuvaa varjostaa ainoastaan sen viimeinen näytös, joka on hienovaraisuuden ja melodraaman välistä nuorallakävelyä. Kunnianhimoisuus on vaarassa lipsahtaa liian monen tapahtuman syövereihin, joissa realismia koetellaan rajusti.

Elokuvan kuitenkin pelastaa tavattoman voimakas, yhdeksän minuutin kestoinen loppuhuipennus: veri ja hiki virtaavat lähikuvissa, kun pauhaavien rumpujen jytinä yltyy. Harvemmin on musiikkimaailman kilpailullisuutta esitetty yhtä intensiivisesti.

Eskil Vogt: Blind | ★★★★ -AS

Blind on yhteenkietoutuvien elämänlankojen täkki: sokeutunut, asuntoonsa linnoittautuva nainen, tämän tylsistynyt mies, rakkautta etsivä yksinhuoltaja ja yksinäiseksi jäänyt lempeä masturbaation ammattilainen.

Kertojanäänellä kohteitaan lähestyvä lakoninen komedia on pohjoismaista designiä, vähäeleisyydessään linjakasta ja kaunista. Perinteisen kollaasielokuvan otteesta irtaudutaan vähitellen lisääntyvin, metakirjallisin välähdyksin. Onko kaikki sittenkin vain sokeutuvan naisen kuvittelemaa sepitettä?

Yhteistyöstä Joachim Trierin kanssa, muun muassa hienon Oslo, August 31stin käsikirjoittana tunnettu Eskil Vogt vastaa myös ohjausdebyyttinsä tekstistä, joka kiihtyy lopulta ilkikurisen leikkisäksi, menettämättä kuitenkaan humanistista otettaan elämässään hapuileviin hahmoihinsa.

Ken Loach: Jimmy’s Hall | ★★★★ -AS

Poliittisen elokuvan suurnimet, käsikirjoittaja Paul Laverty ja ohjaaja Ken Loach palaavat yhteen 1930 Irlantiin sijoittuvassa henkevässä kyläkuvauksessa.

Jo kertaalleen maanpakoon ajaettu aktivisti ja kommunisti James Gralton palaa kotikyläänsä. Paikalliset nuoret houkuttelevat hänet avamaan uudelleen työläisten tanssi- ja opetuskeskuksen, jonka kirkko ja paikalliset maanomistaja ovat sulkeneet.

Loachin visuaalisesti miellyttävimpiin, syvän vihreissä hehkuva Jimmy’s Hall on agit propia, kiihkeä vastalause vallitseville arvoille. Poliittisesti oikealle kallistuville se näyttäytynee silkkana propagandaa. Loach saarnaa tällä kertaa omilleen, mutta tokihan sillekin on paikkansa.

Käsikirjoituksesta paistaa vahva usko solidaarisuuden ja pienyhteisöllisyyden muutosvoimaan. Siten se ei tule tukeneeksi sen enempää aikansa stalinismia, kuin suoraan vastustamaansa Irlannin väkivaltaista konservatiivista hegemoniaakaan.

Pääosassa Barry Ward sitoo kokonaisuuden karismaatisena, tosipohjaisena kansankiihottajana. Köyhän nuorison isähahmona ylläpitänyt yhteisönrakentaja on ainoa maasta karkoitettu irlantilainen.

Jimmy Curan: Tracks | ★★ -AS

Tracks kertoo Robyn Davidsonin omaelämäkerratusta 2700 kilometrin kävelymatkasta Australian halki. Mukana tosipohjaisella päähenkilöllä (Mia Wasikowska) on vain koira ja kaksi kamelia, muttei kokemusta vaeltamisesta.

Elokuva on kepeähkö ja viihdyttävä, paradoksaalisesti, sillä uuvuttava ultramaratoni aavikolla on kaikkea muuta. Musiikkia ja ristihäivytksiä on runsain mitoin ja kerronta keskittyy lähinnä siihen, miten vaellus keskeytyy. Keskeyttäjä on useimmiten National Geographicin kuvaaja (Adam Driver), joka ei jaa Davidsonin hiljaista, tutkiskelevaa asennetta.

Kuvat ovat näyttäviä, etenkin valkoisesta aavikosta taivaan sineä vasten. Wasikowska tekee kokoaisvaltaisen, ruumiillisen suorituksen.

Kun Davidson kritisoi elokuvassakin eskapistista turistiromantiikkaa, on kahta silmiinpistävämpää, että juuri sitä aavikkoelokuvan kinosilmä edustaa.

Destin Daniel Cretton: Short Term 12 | ★★★★ -JT

Whiplashin tavoin Short Term 12 ilmestyi ensin samannimisenä lyhytelokuvana Sundancen elokuvafestivaaleilla. Tarina perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Destin Daniel Crettonin omiin kokemuksiin ajastaan teini-ikäisten turvakodissa.

Draaman keskiössä on Brie Larsonin näyttelemä Grace, jonka pakkomielteinen hyväntahtoisuus asettaa muiden ongelmat omien edelle. Uuden asukkaan saavuttua taloon, Gracen henkilökohtaiset demonit vapautuvat.

Elokuva nojaa vilpittömän oloisen käsikirjoituksen ja hyvin rakennettujen hahmojen varaan. Vahvat näyttelijäsuoritukset saavat katsojan empatiat puolelleen ilman yliampuvaa musiikkiraitaa.

Heiluva kamerakieli hahmojen keskuudessa ei sinällään luo mitään uutta, mutta auttaa katsojaa läheisempien suhteiden luomisesssa.

Short Term 12 edustaa viimeisen parin vuoden ajan nosteessa ollutta laadukasta indietarjontaa, jossa joukko uusia nuoria näyttelijöitä on saanut mahdollisuuden loistaa. Larson kuuluu joukon terävimpään kärkeen.

Lenny Abrahamson: Frank | ★★★★ -JT

Irlantilaisohjaaja Lenny Abrahamsonin Frank on eri populaarikulttuurin palasista koottu tragikomedia. 80- ja 90-luvuilla suosittuun Frank Sidebottomiin perustuva nimikkohahmo on – mahdottomasti lausuttavan – elektropop-yhtye Soronprfbs:n nokkamies, joka ei koskaan riisu lasikuituista esiintymispäätänsä.

Frank perustuu löyhästi elokuvan toisen käsikirjoittajan Jon Ronsonin muistelmiin ajastaan Sidebottomin bändissä. Jonin (Domhnall Gleeson) kautta kerrottu narratiivi kuorii mystisen päähahmon kerroksittain auki, kunnes totuus “musiikillisesta ilmiöstä” paljastuu.

Mustalla huumorilla maustettu elokuva olisi toiminut loppuun asti laadukkaana komedianakin, mutta viimeisen näytöksen huomattavasti synkempi sävy on entistä tehokkaampi – ja yllättävän tunteikas. Frankin lopussa kuultava tunnari “I Love You All” kannattaa kuunnella vasta elokuvan nähneenä, jotta sen sanoma säilyttää herkän sentimentaalisen tunnelatauksensa.

Michael Fassbenderin esitys lasikuitupään alla on tuore osoitus luonnenäyttelijän monipuolisuudesta.

David Michôd: The Rover | ★★★★ -JT

Australian jälkiapokalyptiseen miljööseen sijoittuva dystopia kuvaa ihmisrodun rappiota kymmenen vuotta suuren talousromahduksen jälkeen. Ohjaaja-käsikirjoittaja David Michôd jäljittää edellisensä – The Animal Kingdomin – synkkää temaatiikkaa, jossa ihmisen eläimellisyys on tehnyt maailmasta rikollisten taistelukentän.

Erityisesti Guy Pearceä varten kirjoitettu Ericin rooli on tutkielma kaiken menettäneestä miehestä, jonka ainoa arvoesine – auto – varastetaan. Ajojahti läpi Australian kuvankauniiden maisemien on vielä varsin tuntemattoman kuvaajan, Natasha Braierin, lumoavaa kädenjälkeä. Viimeisellä otoksella on hieno opetus uskollisuudesta.

Henkilödraama lohduttomista hahmoista ja epätodennäköisestä kumppanuudesta lepää Pearcen ja Robert Pattinsonin onnistuneiden esitysten ja henkilökemian varassa. Näyttelijöistä jälkimmäinen yllättää positiivisesti, mutta Pearcen esitys on omaa luokkaansa.

Morgan Neville: 20 Feet from Stardom | ★★★★ -JT

Ansaitusti parhaan dokumentin Oscarilla palkittu 20 Feet from Stardom kertoo musiikkibisneksen unohdettujen sankarien tarinan.

Huippulahjakkaiden taustalaulajien nimet ja naamat ovat yhä vieraita, vaikka heidän äänensä ovat kantautuneet radioaaltojen välityksellä vuosikymmenien ajan.

Nopeatempoinen ja musiikillisesti sielukas dokumentti on mielenkiintoisten persoonien kauan odotettu astuminen valokeilaan – tai ainakin sen lähelle. Haastateltavia on sopiva määrä, kuten on myös taustoitusta heidän uskomattomille tarinoilleen, jotka jo lähtölaukauksesta nostavat tunteet pintaan.

Gregg Araki: White Bird in a Blizzard | ★★★★ -JT

Indieohjaaja Gregg Arakin (Mysterious Skin) vuoteen 1988 sijoittuva melodraama kertoo 17-vuotiaasta Katista (Shailene Woodley), joka eräänä päivänä palaa koulusta kotiin ja huomaa äitinsä (Eva Green) kadonneen.

Laura Kasischken samannimiseen romaaniin perustuva elokuva on teemoiltaan taattua Arakia, itse tarina ohjaajan aiempia töitä hillitympi. Tyylilleen uskollisena Araki kuvaa sekavan teini-ikäisyyden seksuaalista kukoistusta rehellisesti ja rohkeasti, unenomaisten kohtausten ja dream popin siivittämänä. Arakin luottosäveltäjä Robin Guthrien tunteellinen sävellystyö petaa tunnelman jälleen osuvasti.

White Bird in a Blizzard on paitsi mielenkiintoinen hahmotutkielma myös taitavasti kuvattu mysteeri, jonka protagonistin lumenvalkoisia unia kummittelee kadonneen äidin kohtalo. Arakin tavaramerkki näkyy parhaiten panostuksessa mise-en-scèneen, joka värisävyineen palauttaa 80-luvun valkokankaalle.

Joshua Oppenheimer: The Look of Silence | ★★★★★ -JT

Dokumentaristi Joshua Oppenheimerin pysäyttävä The Look of Silence jatkaa siitä mihin kahden vuoden takainen The Act of Killing jäi. Kerronta keskittyy 1960-luvun Indonesian kansanmurhiin ja kertaa vastuunkantajien hirvittäviä rikoksia avoimien haastattelujen avulla. Syyt haastattelujen avoimuudelle ja yksityiskohtaisesti kuvatuille, raa’oille teloituksille ovat yksinkertaiset: tekijät eivät tunne syyllisyyttä.

The Look of Silence kääntää katseensa uhrien läheisten suruun ja erityisesti optikko Adiin, jonka veli murhattiin julmasti pahamaineisella Snake Riverillä. Adi kohtaa armeijan ikääntyneet sotilaat kasvotusten ja heidän vaivalloiset ilmeet tallentuvat surullismielisesti Oppenheimerin millintarkkoihin lähikuviin. Otokset ovat pitkiä ja kiusallisia, kysymykset suoria. Tragikoomiset vastaukset aiheuttavat vatsanpuruja.

Dokumentti on perinteisemmin keinoin toteutettu kuin edeltäjänsä. Suoraviivaisempi menetelmä on useiden vuosien työn tulos, jolla Oppenheimer on ansainnut haastateltavien luottamuksen. Aggressiivisempi tapa saada tekijöiltä vastauksia – ja kenties katumusta – pitää katsojan otteessaan voimakkaammin kuin The Act of Killingin rekonstruktiot. Silmäthän ovat sielun peili.

Alejandro Fernández Almendras: To Kill a Man | ★★★ -JT

Useita palkintoja kahminut chileläinen To Kill a Man perustuu tositapahtumiin. Almendrasin kolmas kokopitkä palkittiin Sundancessa parhaan kansainvälisen draaman pystillä kahdentoista elokuvan joukosta. Tarinassa rauhallinen perheen isä, Jorge (Daniel Candia), päättää ottaa lain omiin käsiinsä kun paikallisen roiston häiriköinti yltyy sietämättömiin mittasuhteisiin.

Ihailtava stereoskopian käyttö – etenkin etäiset otokset Jorgesta Chilen yksinäisessä luonnossa – saa protagonistin näyttämään miniatyyriltä, ikään kuin hän taistelisi koko maailmaa vastaan. Muutoin tehokkaasti ja kiertelemättä etenevä kostotarina kyseenalaistaa päähahmon moraalisia valintoja, oikeaa ja väärää, sekä miettii mihin nurkkaan ajettu ihminen kykenee.

Miroslav Slaboshpitsky: The Tribe | ★★★★★ -JT

Ukrainalaisen Miroslav Slaboshpytskiyn ensimmäinen kokopitkä on uljas testamentti elokuvan jatkuvasta kehityksestä. The Triben tapahtumat sijoittuvat kuuromykkien sisäoppilaitokseen, koostuen ainoastaan debytoivista kuuromykkänäyttelijöistä. Elokuva sai Cannesin elokuvajuhlilla kolme palkintoa, vaikkei teoksessa esiinny lainkaan puhetta tai musiikkia. Kommunikointi tapahtuu viittomakielellä ilman tekstityksiä.

The Tribe on kuitenkin kaikkea muuta kuin mykkäelokuva. Arjen melut ja äänet ovat yhä läsnä katsojalle, mutta juonen selvittäminen on pitkälti itsestä kiinni. Tekstitysten poisjättäminen vaatii katsojan jakamattoman huomion.

Tarina on kerrottu uuden oppilaan Sergeyn (Grigoriu Fesenko) kautta, joka sisäistyy oppilaiden pyörittämään rikollisliigaan ja prostituutiorinkiin. ”Heimolla” on selvä hierarkia, jossa kunnioitus ansaitaan ja sääntörikkomuksista rankaistaan verisesti. Oppilaitoksen köyhä miljöö kaltereineen muistuttaa huomattavasti vankilaympäristöä.

The Tribe on toteutettu häikäisevällä realismilla näyttelijäsuorituksia myöten. Elokuvassa on useampi kohtaus, jossa kameran staattisuus ja otoksen jatkuminen tuntuvat lähes ikuisuudelta. Etenkin viimeinen otos on mestarillinen näyte Slaboshpytskiyn kyvyistä, ja siitä, kuinka häiritsevän lähelle realismia pienenkin budjetin elokuvat voivat yltää.

Iain Forsyth, Jane Pollard: 20 000 Days on Earth | ★★★★ -AS

Videotaitelijapariskunta Iain Forsyth – Jane Pollard teki jännittävän, puolidokumentaarisen kollaasin vaihtoehtorokkari Nick Cavesta.

Lue koko arvio »

Jon Favreau: Chef | ★★★ -JT

Arvio »

Vain tähdet:

Terry Gilliam: Zero Theorem | ★★★ -AS

Pawel Pawlikowski: Ida | ★★★★★ -AS

Nuri Bilge Ceylan: Winter Sleep | ★★★★★ -AS

David Gordon Green: Joe | ★★★★ -JT

Kimo Stamboel, Timo Tjahjanto: Killers | ★★★ -JT

Denis Villeneuve: Enemy | ★★★ -JT

Rebecca Zlotowski: Grand Central | ★★★ -JT

***

Lue myös aiemmat Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme:

• Rakkautta ja Anarkiaa 2013
• Rakkautta ja Anarkiaa 2012
• Rakkautta ja Anarkiaa 2011
• Rakkautta & Anarkiaa 2010
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa I
• Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti 2009, osa II

Kuva 1 (Boyhood): IFC Productions, Detour Filmproduction
Kuva 2 (The Look of Silence): Final Cut for Real, Making Movies Oy, Piraya Film A/S, Spring Films
Kuva 3 (The Tribe): Garmata Film Production, Myrek Films
Kuva 4 (Of Horses and Men): Filmhuset Gruppen, Leiknar Myndir
Kuva 5 (Whiplash): Blumhouse Productions, Bold Films, Right of Way Films
Kuva 6 (Enemy): Rhombus Media, Roxbury Pictures, Mecanismo Films