Rakkautta ja Anarkiaa 2013

Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali (2013)

| FESTIVAALI

Katso suosituksemme täyteen vuoden kärkielokuvia pakatulta Rakkautta ja Anarkiaa 2013 -festivaalilta.

julkaistu 2013-09-12 / päivitetty 03.02. klo 19:07

KUVA 4

Mistaken for Strangers, dokkari The Nationalista*
Mistaken for Strangers, dokkari The Nationalista* 

KUVA 3

The Act of Killing puhututtaa syystä.
The Act of Killing puhututtaa syystä. 

KUVA 2

Michel Gondryn riemastuttava Päivien kuohu.
Michel Gondryn riemastuttava Päivien kuohu. 

KUVA 1

Zhan-Ke Jian A Touch of Sin.
Zhan-Ke Jian A Touch of Sin. 

Helsingin elokuvavuoden kohokohta on täällä. Syyskuun iltoja 19.–29. päivä valaisee toisenkymmentä toisenlaisen filmitodellisuuden valkokangasta Senaatintorilta Tapiolaan.

Palkittu avajaiselokuva Adelen elämä: osat 1 ja 2 aloitti festivaalin intensiivisellä, intiimillä rakkauskuvauksella. Hienon elokuvan ehtii nähdä myös joulukuussa, jolloin se saapuu yleiseen ensi-iltaan.

Tärpit sarjakortin viimeistelemiseksi tai iltapäivän ex tempore -elokuvakäynnille löytyvät alta. Elokuvista kirjoittavat Jouko Luhtala (JL) ja Aleksi Salonen (AS).

Sarah Polley: The Stories We Tell | ★★★★ -AS

Ensin näyttelijänä ja sittemmin fiktio-ohjaajana (mm. Take This Waltz) tunnetun Sarah Polleyn perheellä on kiemurainen historia. Vasta 2000-luvulla paljastuu, ettei Polleyn isä olekaan tämän biologinen vanhempi. Jo syöpään kuolleella äidillä on ollut syrjähyppy.

Elokuvantekijä purkaa lankakerää dokumentissaan The Stories We Tell. Metodi on läpinäkyvän itsetietoinen: usein kakkoskamera kuvaa ohjaajaa kameran takana, isä-Polley lukee dokumenttia varten kirjoitettua narraatiota studiossa nauhalle, haastateltavien sisarusten ja kameran takaa kyselevän Polleyn roolit vaihtuvat. Kuvavirta koostuu lisäksi oikeista ja näyttelijöiden kanssa lavastetuista kotivideopätkistä, jotka on älytty pitää sopivan satunnaisen oloisina.

Mysteerin lailla auki kiertyvä tarina biologisen isän löytämisestä, ja jo aikaa sitten kuolleen äidin muistelo on kerrottu kuin lähipiirille. Tunnelmaa verevöittää olennaisesti Polleyn kulttuurisuvun ja sen ympärillä liikkuneiden terävä kommentaari. Dokumentti on heidän vuokseen myös yllättävän hauska.

Abdellatif Kechiche: Adelen elämä: osat 1 ja 2 | ★★★★ -AS

Adelen elämä: osat 1 ja 2 on joutunut pienen kohun keskelle sen jälkeen, kun Cannesissa palkitut päätähdet Adele Exarchopoulos ja Léa Seydoux kritisoivat ohjaajaa diktaattorin elkeistä. Niinikään palkittu ohjaaja Abdellatif Kechiche on mennyt tuon kuultuaan omassa haastattelussaan jo niin pitkälle, että toivoi ettei elokuvaa olisi lainkaan esitetty yleisölle.

Adelen elämä on tyystin poikkeuksellinen rakastumiskuvaus, joka ansaitsee katsojansa. Pian täysi-ikäisen Adelen (Adele Exarchopoulos) elämä mullistuu rakastumisessa hieman vanhempaan taideopiskelijaan (Léa Seydoux).

Huumaavaa myrskyä todellistetaan pitkien seksikohtausten kautta, joissa näyttelijät ovat kaikilla tavoin aivan paljaina. Mutta niitäkin vailla, esimerkiksi lähes ilman maskeerausta viiden kuukauden ajan kuvattu draama kaappaa pakottavasti näiden nuorten naisten maailmaan, kuin muuta ei olisikaan. Kolmen tunnin kestoa ei huomaa.

Aina vain päätähtensä lapsekkaisiin, plastisiin piirteisiin tiukasti rajattu kamera syöksyy päätä pahkaa subjektiiviseen näkökulmaan. Exarchopoulos ja Seydoux tekevät vereslihaiset, kaiken antavat roolityöt, joiden intensiivisyys todella hakee vertaansa elokuvahistoriasta.

Alexander Payne: Nebraska | ★★★★ – Jussi Toivola

Pari vuotta The Descendantsin jälkeen Alexander Payne vaihtaa Hawaiin värikkään miljöön Yhdysvaltojen Keskilänteen. Mustavalkoinen kuvaus on erityisen onnistunut valinta tarinan kannalta, jossa mainoskikka miljoonan dollarin päävoitosta repii auki pienen nebraskalaisen yhteisön.

Kaiken keskiössä on Woody (mainio Bruce Dern), ikääntyvä alkoholisti, jonka terveys ja todellisuuden taju ovat yhtälailla heikkenemässä. Upeasti kuvattu, mutta paikoin turhan karrikoidulla huumorilla maustettu ihmissuhdedramedia on Payneltä kaivattu paluu road-movie -genren pariin.

Nebraska on katsomisen arvoinen pelkästään viimeisen vitosensa ansiosta, joka on lämminhenkisin päätös elokuvalle hetkeen.

Carlos Reygadas: Post Tenebras Lux | ★★★★★ -AS

Meksikolainen Post Tenebras Lux on henkilökohtaista, ennen kaikkea syvästi omalaatuista elokuvaa, joka erityisessä “juuri näin”-luonteessaan nousee paradoksaalisesti syvän humanistiselle, universaalille tasolle.

Carlos Reygadasin kinosilmä katselee meksikolaista perhettä, joka piirtyy erilleen köyhistä vuoristoseudun ihmisistä modernistisen lasitalonsa ja rahojensa turvin. Idyllin takaa paljastuu nopeasti seksuaalisia, väkivaltaisia ja olemassaolollisiakin kipukohtia, jotka peilannevat myös laajemmin meksikolaisyhteiskunnan dysfunktiota.

Täyskuvasuhteella 1.33:1 ja erikoisella, kuvaa reunoilta unenomaisesti vääristävällä linssillä kuvattu taide-elokuva ei kuitenkaan ole luonteeltaan kertova, vaan kokemuksellinen. Otoksissa on spontaania, maagisen kaunista sielläololoa, jota voi oikeutetusti verrata Andrei Tarkovskin ainutlaatuisen elokuvausfilosofian hedelmiin.

Väkevin kuvin veistelty eriskummallisen spesifi, poukkoilevakin tarina on täysin valtavirtaelokuvan pääperiaatteista piittaamaton.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö | ★★★★ -AS

Michel Gondry: Päivien kuohu | ★★★★★ -AS

Ranskalaiseksentrikko Michel Gondryn parhaat työt Human Nature ja Tahraton mieli ovat syntyneet Charlie Kaufmanin käsikirjoituksista. Naivistisilla ja kuplivilla visioilla täytetyt, esoteeriset ja itse käsikirjoitetut Science of Sleep ja Be Kind Rewind olivat kaikkea gondrymäisyyttä täynnä jo rasittavuuteen asti. Ohjaaja näyttää saavan parasta aikaan törmätessään muidenkin ideoihin.

Päivien kuohu on Gondryn ja Luc Bossin sovitus Boris Vianin samannimisestä, jazz-jammailevasta surrealisista merkkiteoksesta vuodelta 1947. Liitto on mainio: Gondryn stop-motionia hullunkurisissa liikkuvissa lavasteissaan käyttävä, tahallisesti töksähtelevä kummallisuuksien kavalkadi saa Vianin dekonstruktivistista, mutta haikeista ajatelmista arvoisensa marssimispaikan.

Jazz-tanssia Päivien kuohussa.

Maanmies Jean-Pierre Jeunet’n (jonka tähti Audrey Tatou näyttelee tässä odotetun ihastuttavasti yhtä pääosaa) näennäisesti samanlainen tyyli on hyvä vertailukohta. Gondry on anarkistisempi ja Vianin sanojen kanssa (“älykkökirjailija Jean-Sol Partre” suoltaa sivujuonessa liuhihnalta älykkäältä kuulostavaa non-senseä) Päivien kuohu juolauttaa mieleen pikemmin varhaisen, leikkisän Godardin.

Trippaileva kuvasto on paikoin myös kuin Cronenbergin Alastomasta lounaasta. Sairastuvan Tatoun ja päähenkilö Colinin (Romain Duris) romanssi on tuotu hengittämään maailmaa sen hullusta pirskahtelevuudesta surun nuhjuisensäikeisiin, yhä ahtaammaksi käyviin huoneisiin. Kirkuva pinta elää kauniissa symbioosissa tunteikkaan tarinan kanssa.

Jeff Nichols: Mud | ★★★★ -AS

Mud kuvaa isien, poikien ja miehen mallien maailmaa Etelä-Yhdysvaltain arvoympäristössä, jossa yhtäältä itseriittoisuus ja toisaalta uskollisuus läheisille ajavat mahdottomiin valintoihin. Tunnelmaa värittävät väistyvän elämäntavan haikeus ja jääräpäinen ylpeys. nimiroolin Matthew McConaugheystä tulee tämän kaiken ikoni.

Jeff Nicholsin vakiokuvaaja Adam Stonen kamera vangitsee syvän etelän rämevesien valon klassisen kauniisiin, rauhallisiin laajakuvaotoksiin, jotka puhuvat lapsuusvuosien sielläolosta ja pienten ihmeiden mahdollisuudesta horisontissa. Laiskan käsivaran aikakautena mielen silmä lepää näissä kompositioltaan harkituissa, lännenelokuvan eeppisyyttä henkivissä kuvissa.

Pitkä arvio »

Shane Carruth: Upstream Color | ★★★ -AS

Upstream Color on kiistatta festivaalin oudoimpia kokemuksia. Ensimmäinen puolituntinen ärsytti kovasti: äärimmäisen kapeasti tarkennettu kuva-ala, johdonmukaisen tilakerronnan sääntöjä rikkova leikkaus, sirpaleinen ja pöhköltä vaikuttava, mutta vakavan itsetietoinen narratiivi.

Ärsytys ei varsinaisesti täysin katoa missään vaiheessa Shane Carruthin muotokieleltään radikaalia, mystistä scifi-trilleriä katsoessa. Juonesta saa lopulta enemmän tolkkua, mutta esimerkiksi Mullholland Drive on tähän nähden päivänselvä juttu.

Outoilu – hypnoosin kaltaista psykoosia aiheuttavat huumetoukat, päähenkilöiden psyykkiset possukaksoset ja possujen verestä siniseksi värjäytyvät orkideat, joitakin mainitakseni – ei kumma kyllä vaikuta pelkältä huomionkerjuulta.

Jossakin välissä leijuu kovia kokeneen naisen (Amy Seimetzin) hapuileva romanssi vaikeataustaisen miehen (ohjaaja-käsikirjoittaja Carruth) kanssa. Sen voi ajatella omalla oudosti kerrotulla tavallaankin puhuvan vaikka mistä: mieli kun haluaa nähdä näissä tarinoissa vertauskuvallisuutta. Tuntematon Seimetz on vakuuttava haavoittuneessa pääosaroolissa.

Upstream Color vie kapeiden tarkkuusalueiden ja erikoislähikuvien hailakan digijärkkäriestetiikan yhteen ääripäähänsa. Elokuva on kuvattu Panasonicin GH2 -still-kameroilla ja erikoissovitetuilla 85mm linsseillä. Suuri osa draamajännärin tenhosta pohjaa poikkeukselliseen estetiikkaan, joka kannattaa nähdä valkokankaalta.

Zhang-ke Jia: A Touch of Sin | ★★★★★ -AS

Kahden vuosikymmenen uran jälkeenkin liian tuntemattoman Zhang-ke Jian yhteiskunnallinen rikosdraama vie ohjaajan yllättäville uomille. Kotimaansa hallitsematonta vyöryä valtionkapitalismiin aiemmissa töissään seesteisten, antonionimaisten vertauskuvien kautta tutkinut ja kritisoinut kiinalaismestari astuu kylmän väkivallan purskahduksin rytmitetyllä työllään niin kutsutun Kiinan kuudennen sukupolven radikaalimmalle laidalle.

A Touch of Sin tuntuu tästä yhtäläisyydestä huolimatta mullistavalta avaukselta ja säröltä suhteessa Kiinan elokuvan rikkaaseen lähimenneisyyteen. Työ on synteesi yhtäältä esimerkiksi Beijing Bastardsissä ja Jian alku-uran ohjauksissa kuvatun väkivallan, sosiaalisen konfliktin ja kurjuuden aihelmien, sekä toisaalta Jialle itselleen ja Taiwanin toiselle uudelle aallolle ominaisen marmorisen, pitkälle hiotun runollisen esteettisen tyylin välillä.

Synteesin hedelmä on uusi kylmäävä, vastaansanomaton toteavuus maailman suurimman valtion kipupisteistä.
Aasialaisen elokuvan tuntijoille A Touch of Sin on vuoden tapaus, mutta sen julmankaunis suorapuheisuus iskee kanvaasiin varmasti muutkin.

Emir Baigazin: Harmony Lessons | ★★★★ – JL

Esikoisohjaaja Emir Baigazin osoittaa Harmony Lessonsilla poikkeuksellista kypsyyttä. Herra on selvästi katsonut Michael Haneken ja Nuri Bilge Ceylanin taidonnäytteet tarkkaan. Vaikka paikallaan pysyttelevän kameran ja kylmän kuvaston alkuperät on vaivatonta jäljittää, on Baigazin napsinut esikuviensa töistä terävimmät osa-alueet.

Elokuva peilaa alakoulun kautta mafiamaista järjestelmää, jossa kaikki ovat tilivelvollisia isommilleen. Vallan, sorron ja muutoksen problematiikkaa tapaillaan sekä armottomasti että näppärästi. Saavutettu asema on vaikea pitää, eikä järjestelmän synnyttäminen tai kaataminen vaadi lopulta kovinkaan laajamittaisia tekoja. Puulaakin saastuttanut korruptio pitää huolen siitä, että oikein korttinsa pelanneet ryökäleet eivät joudu varomaan suihkusaippuoita.

Tarina ei pihtaa tietoa, mutta toisaalta se ei myöskään turhaan selitä. Kaikkea ei näytetä, vaan kyse on ennen muuta ymmärrystä rikastuttavasti syistä ja seurauksista. Taulumaiset kuvat eivät ole vain nättejä, vaan karu miljöö luo herkkää kuvaa henkilöitä ympäröivästä sulkeutuneesta maailmasta. Baigazin ohjaus on kuin karumpi ja agraarimpi versio Haneken Benny’s Videosta (1992).

Frances Han vetävä juoksukohtaus on laina Leo Carax’n Mauvais Sangista.

Noah Baumbach: Frances Ha | ★★★★ -AS

Raikas hipsterielokuva newyorkilaisen Francesin (Greta Gerwig) elämänmurroksesta kerrotaan viehättävin mustavalkokuvin, kuin Woody Allenin Manhattanissä ikään.

Sukupolvikuvaus hieroo varsinkin sivuhahmojen itsekeskeisyyttä katsojan naamaan. Baumbach tavoittaa silti jotain olennaista hapuilevasta ikäluokasta. Gerwig hänelle kirjoitetussa pääosassa luo komedista kultaa.

Frances Ha on luultavasti vuoden piristävin elokuva.

Lue koko arvio »

Joshua Oppenheimer: The Act of Killing | ★★★★★ -AS

Kyllästymiseen asti vuoden puhutuimmaksi kutsuttu The Act of Killing on vavahduttava, toteutukseltaan erikoislaatuinen lauttamatka pimeyden sydämeen.

Konteksti: länsivaltojen hiljaisella hyväksynnällä tapahtuneessa Indonesian kansanmurhassa vuosina 1965–66 tapettin yli puoli miljoonaa kommunistia ja sellaiseksi syytettyä.

Yhdessä elokuvan merkillisimmistä kohtauksista joukko niitä pikkurikollisia, joka omakätisesti syyllistyi tuhansien murhaan, osallistuu television viihdeohjelmaan. Juontaja tiedustelee, mikä inspiroi kahden ja puolen miljoonan – luku on ylpeillen paisuteltu – tarpeellisen tuhon toteensaattamisessa. Rikoselokuvien vaijerilla varustetut kuristajat, muun muassa, vastaa yksi dokumentin seurattavista kerskaillen.

Osaksi Indonesian eliitin militaristista nationalismia hyväksytty avoin myönteisyys joukkotuhonnalle ei saavuttaisi kuvauksessa samaa vaikutusta, jos The Act of Killing olisi tavanomainen, historiankirjoituksellinen, etäältä kauhisteleva dokumentti. Lopullisen voimansa se saa muutamista päähenkilöistään, jotka kuin lähes psykologisesti pakotettuina, mutta ilmitasolla varsin hilpein mielin, kertovat ja näyttelevät uudelleen niitä tapoja, joilla veritekonsa toteuttivat. Pääseurattavan matka kohti itsetiedostusta on elokuvallista metonymiaa vahvimmillaan.

Hannah Arendtin tunnetun sanaparin ohella The Act of Killingissä mieleen herää toistuvasti myös pahuuden surrealismi. Ilmestyskirja. Nytiä! konkreettisemmin se saa nyt jollain tapaa tuntemaan osallisuutta uudelleennäyteltyihin julmuuksiin. Oppenheimerin dokumentaarinen metodi on ilmestys itsessään.

Pablo Berger: Blancanieves | ★★★★ – JL

Klassista Lumikki ja seitsemän kääpiötä -satua on viime vuosina filmattu innokkaasti. Pablo Bergerin sovitus on eittämättä omalaatuisempi kuin pirteä Mirror Mirror (2012) tai tympeä Snow White and the Huntsman (2012). Mustavalkoisen mykkäelokuvan kaapuun puettu näkemys yhdistelee selvästi The Artistia (2011) rohkeammin juuriensa ja modernin elokuvakielen traditioita.

Suurieleisistä roolisuorituksista eritoten Maribol Verdún ilkeääkin häijympi kuningattaren korvike on todella makoisaa katseltavaa. Tuttuakin tutumpi tarina rullaa liukkaasti eleiden ja kameranliikkeiden kautta. Välitekstejä on vähän, mutta niistäkin ison osan olisi voinut jättää käyttämättä.

Espanjalaisella härkätaistelukulttuurilla kehystetty klassikkotaru on ajoittain ihastuttavan kaukana alkuperästään. Sen sijaan kääpiöiden esiinmarssi on jälleen kerran selkeästi tympein osio. Vaikka muutoinkin nähdään huumoria, ei seitsemän kohtalaisen samantapaisen vitsiniekan ilmestyminen valkokankaalle tahdo toimia.

Kar-Wai Wong: The Grandmaster | ★★★★ -AS

Pikemmin Taiwanin ja Kiinan uuteen aaltoon kallistunut hongkongilainen outolintu ja ihasteltu esteetikko Wong Kar-Wai pokkaa nyt synnyinpaikkansa kungfu-elokuville. The Grandmaster henkilökuvaa voimakkaan tyylitellysti Ip Mania, manner-Kiinassa ja Hongkongissa 1900-luvulla vaikuttanutta Wing Tsung -kamppailulajin suurmestaria ja muun muassa Bruce Leen oppi-isää.

Tyylillisesti ohjaaja Wong vääntää kaakkoon: herkuttelevia erikoislähikuvia, erilaisia hidastuksia ja nopeutuksia, etualan sumentamia ja tummentamia otoksia, savua ja sadetta elokuva on valtoimenaan. Kamppailuja käydään silti maltillinen määrä ja wuxia-vaikutteisesti pohjavireenä kulkee kauniisti melodramaattinen, mahdoton romanssi Ipin (erinomainen Tony Leung) ja toisen kamppailutaitajan Gong Erin (loistava Ziyi Zhang) välillä.

Käsikirjoituksessa ja koreografioilla aherretaan uutterasti, jotta päähahmojen kamppailulajityylit saadaan sidottua luonteisiin ja tarinaa inspiroineisiin oikeisiin historiallisiin konflikteihin. The Grandmaster on Wong Kar-Wain kaupallisin työ, mutta auteurin kädenjälki vaikuttaa näissä oloissa erityisen iskevältä.

Pikkuveli Tom Berninger auttaa isoveljen, National-tähti Mattin mikrofonin kanssa.

Tom Berninger: Mistaken for Strangers | ★★★★ -AS

Kriitikoiden lemmikistä kansansuosikiksi ponnistelujen jälkeen nousseen The Nationalin keulahahmo Matt Berningerin pikkuveli otetaan mukaan kiertueelle. Isoveli haluaa roudarihommalla kai piristää elämänsuunnatonta Tomia. Rento, ellei peräti veltto kapinallinen keskittyy kuitenkin mieluummin kuvaamaan videokameralla kiertue-elämää ja vaikeaa suhdetta veljeensä.

Satojen tuntien raakamateriaalista on ammattileikkaajan ja -tuottajan avustuksella syntynyt sympaattinen musiikkidokumentti, joka on joistakin keikkakohtauksistaan huolimatta oikeastaan enemmän jotain muuta.

Mistaken for Strangers pääsee hellästi kiinni siihen universaaliin kokemukseen, jossa perheenjäsen jättää toisen jopa elämän mittaiseen varjoonsa. Pienemmän hankala suhde perheen esikoiseen nousee potenssilla, kun isoveli on rocktähti.

Erinomaisesti alle 80 minuuttiin tiivistetyssä materiaalissa pääosaan nousee Tom Berninger, epävarmuuksineen liikuttava alisuorittaja, jota on mukava kannustaa. Bändin jäseniä Berninger haastattelee hölmösti, mutta tulee erikoisasemansa vuoksi silti lähemmäs ammattimuusikkouden nurjaa puolta, kuin moni muu olisi.

Vaikka pikkuveli kertookin, ettei ole bändin tyylilajin ylin ystävä, on dokumentissa yhtä kaikki samaa rehellistä, koskettavaa melankoliaa ja eksistentiaalista otetta kuin isoveljen musiikissa.

Dome Karukoski: Leijonäsydän | ★★★★ -AS

Uusperhe törmää miehen uusnatsiyhteisöön Dome Karukosken kristillisessä rasismikuvassa.

Lue arvio »

Asghar Farhadi: Menneisyys | ★★★★★ -AS

Lue arvio »

Steven Soderbergh: Side Effects | ★★★★ -AS

Lue arvio »

Claire Dennis: Bastards | ★★★★ -AS

Ulrich Seidl: Paradise: Hope | ★★ – JL

Ylipainoisia teinejä ruotuun komentava leiri tarjoaa miljöön Ulrich Seidlin Paradies-trilogian päätösosalle. Vaikka liikakiloja höllyy vähän joka kuvassa, kaappaa huomion Liebessä vilahtaneen patalaiskan teinin ja painoleirin lääkärin orastava romanttinen kiusoittelu.

Trilogian kahteen aiempaan osaan verrattuna Hopesta puuttuu keskiö.
Säikeitä riittää, mutta niistä ei saada irti mitään sykähdyttävää. Teinikriisien tutkinta jää ihmettelyn asteelle. Elokuva on kuin yhtä sun toista lihasta hiplaava lääkäri, joka ei kuitenkaan löydä säryn syytä.

Päämäärättömyys ei tyystin latista draamaa, sillä yksittäisissä kohtauksissa on edelleen sävyjä Lieben ja Glauben epävarmuuden tutkiskelusta. Teinityttö on kohtalaisen sinut kokemattomuutensa kanssa. Itsetunto se on kuitenkin tälläkin kertaa kipupisteenä. Seildin keski-ikäiset naiset ovat kuitenkin teinejä mielenkiintoisempia tapauksia.

Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto:

Thomas Vinterberg: Jahti | ★★★★★ -AS

(Tanskan ehdokas)

Thomas Vinterbergin draama kertoo yhteisöllisyyden valuvirheistä ja passiivisuuden vaaroista väkevällä tavalla. Siinä eräänlaisen vahingon kautta lasten ahdistelusta syytetty lempeä, passiivinenkin mies (loistava Mads Mikkelsen), joutuu yhteisönsä alempien viettien armoille.

Elokuvan erityinen ansio on, ettei se juuri demonisoi niitä hätääntyneitä, jotka satuttavat päähenkilöä. Esimerkillisenä sosiaalisella omallatunnolla varustettuna elokuvantekijänä Vinterberg näyttää taas, ettei pahan tapahtumiseen vaadita välttämättä pahuutta.

Pitkä arvio »

Baltasar Kormákur : Syvyys | ★★ -AS

(Islannin ehdokas)

Pienen budjetin selviytymisjännäri perustuu tositarinaan: Vuonna 1984 islantilaiskalastaja Guðlaugur Friðþórsson selvisi aluksensa haaksirikosta uituaan kuusi tuntia alle viisiasteisessa vedessä. Muu miehistö menehtyi lähes heti. Friðþórssonin kyky selviytyä kylmässä oli täysin poikkeuksellinen.

Yhdysvalloissakin työskennellyt ohjaaja Baltasar Kormákur tunnettaneen yhä parhaiten arkirealistisesta läpimurtoteoksestaan 101 Reykjavík. Tyyli on tässäkiin pätevää, suosittua “dokumentaarista” lajia.

Välttämätön huippuhetki meren kylmyyden ja pimeyden armoilla on kuitenkin antiklimaattinen. Tapahtuma ei ole erityisen elokuvallinen, kamppailuhan käydään lähinnä Friðþórsson kehossa ja päässä. Ihmeellisen tarinan olisi huoletta voinut jättää filmatisoimatta ja puhtaan mielikuvituksen maailmoihin. Ólafur Darri Ólafsson hassuuttaa kömpelönä, naiivina Friðþórssonina.

Syödä,nukkua, kuolla | ★★★★ -AS

(Ruotsin ehdokas)

Ensi kertaa pitkää fiktiota ohjaavan Gabriela Pichlerin naturalistinen, kerronnaltaan vahvasti dokumentaarista muistuttava Syödä, nukkua, kuolla on elämänviipale kaksikymppisen Rasan (erinomainen Nermina Lukac) elämästä.

Yksivuotiaana Ruotsiin, nyt työkyvyttömyyteen liukuvan isän kanssa muuttaneen tytön vaiheita seurataan siitä alkaen, kun omat työt vihannespakkaamolla loppuvat laajoihin irtisanomisiin. Elokuvan nimi viittaa Rasan esittämään kysymykseen: eikö kaikilla ole oikeus odottaa elämältä jotakin enemmän kuin perustarpeiden tyydytystä?

Neorealismin perinteitä jatkavan, pienen, humaanin, altavastaajan sankaritarinan hienous on siinä, että pohjimmiltaan se kertoo vaikeassa asemassa ponnistelevasta ihmisestä, ei maahanmuuttajasta. Syödä, nukkua, kuolla on pohjoismainen päänavaus uuden vuosituhannen pluralistiselle elokuvalle.

Uutta emansipatorista kuvastoa luova elokuva tuo tältä osin mieleen myös muutaman vuoden takaisen Profeetan.

***

Suomen ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi on Simo Halisen ohjaama Kerron sinulle kaiken ja Norjan ehdokkaana Dag Johan Haugerudin I Belong. Lisää töistä kerrotaan neuvoston sivuilla.

Rakkautta ja Anarkiaa -verkkosivuille »

Lukunälkä? Katso aiemmat Rakkautta ja Anarkiaa -raporttimme:

Kuva 1 (A Touch of Sin): Xstream Pictures, Shanghai Film Group, Office Kitano
Kuva 2 (Päivien kuohu): Katso IMDb:stä
Kuva 3 (Frances Ha): Pine District Pictures, RT Features, Scott Rudin Productions
Kuva 4 (The Act of Killing): Final Cut for Real Novaya Zemlya, Piraya Film A/S, Spring Films
Kuva 5 (Mistaken for Strangers):American Mary Productions

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202