Rakkautta ja Anarkiaa -katsaus 2011

(2011)

| FESTIVAALI

Jälleen yleisöennätykseen yltäneillä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvajuhlilla esitettiin yhteensa 145 pitkää elokuvaa.

julkaistu 2011-09-29 / päivitetty 22.01. klo 18:06

KUVA 4

Essential Killing
Essential Killing 

KUVA 3

Un Poison Violent
Un Poison Violent 

KUVA 2

Once Upon a Time in Anatolia
Once Upon a Time in Anatolia 

KUVA 1

Drive
Drive 

Vuoden elokuvakärjen näkee suomalaiskankaalta usein vain festareilla. Omiksi R&A-suosikeiksi muodostuivat verkkaisen tunnelmoinnin ja tsehovilaisten päähahmojen Once Upon A Time in Anatolia, viiltävän terävä Essential Killing, ultracool Drive sekä herkkä ja hienosyinen Un Poison Violent.

Tuija Pyhärannan ehdoton valinta oli Pedro Almodóvarin muodoltaan moitteeton Iho jossa elän.

Jälleen yleisöennätykseen yltäneillä Rakkautta & Anarkiaa -elokuvajuhlilla esitettiin yhteensa 145 pitkää elokuvaa. Filmgoerin Aleksi Salonen ja Tuija Pyhäranta arvioivat tässä jutussa niistä 33.

Kiinnostavaa jäi myös näkemättä, ainakin palkittu iranilaiselokuva Nadir ja Simin: Ero sekä taiteiden rajapintaa lävistävä The Mill and the Cross. Ensimmäinen tulee syksyllä yleiseen levitykseen.

Festarimittaiset arvostelut on jaettu R&A:n omia teemoja mukaillen ja aakkosjärjestykseen:

AS = Aleksi Salonen TP = Tuija Pyhäranta

Festaria ennen ja sen aikana elokuvia arvioitiin Filmgoerin blogissa.

Avainelokuvat


Iho Jossa Elän (Pedro Almodóvar)

Avainelokuvat-sarjassa oli tarjolla uutuuksia festarimaailman lemmikeiltä: Jafar Panahi, Andrei Zvyagintsev, Gus Van Sant, Aleksei Balabanov. Festivaalin ehkä intensiivisimmät 83 minuuttia löytyivät Jerzy Skolimowskin eksistentialistisesta Essential Killingistä.

Kunnianhimoisimpiin lukeutui Denis Villeneuven eeppinen mikrohistoriateos Incendies. Ruben Östlundin Play taas on tuore ja ravisteleva ääni Länsi-Euroopan maahanmuutto- ja kotouttamiskeskusteluun.

Attenberg (Athina Rachel Tsangari)
Pysähtyneen kreikkalaiskaupungin kulisseissa ihmetellään ihmisenä olemisen rajoja, koetellaan ruumiin ja käytöksen sääntöjä käytännössä. Ihmisen katsomista eläinlajina inspiroi David Attenborough, etenkin pätkä luontodokumentin suurmestarin kohtaamisesta sumuvuorten gorillojen kanssa. Tsangarin haikean koominen ja raikas kertomus outolinnusta tyttärestä, tämän ystävästä ja syöpään kuolevasta isästä on kuvattu herkin, hailakoin kuvin. Elokuva esitettiin elokuun lopulla myös Espoo Cinéssä.
★★★★ -AS

Drive (Nicholas Winding Refn)
Drive on pääosalleen (Ryan Gosling) ja ohjaajalleen suuren luokan läpimurto. Hitain kamera-ajoin, zoomein ja ristihäivytyksin kerrotaan myyttisen Ajajan vaiheista: rakastumisesta, sankarillisuudesta ja hirveästä väkivallasta, jonka keskelle kohtalo vie. Pettämättömällä tyylitajulla kerrottu L.A.-rikoskuvaus ammentaa edeltäjiltään, muttei kaunistele kuvaamaansa maailmaa, jossa sivulliset saavat alati kärsiä. ★★★★★ -AS

Essential Killing (Jerzy Skolimowski)
Vincent Gallo on jenkkiarmeijalta pakeneva taleban-taistelija veteraani Skolimowskin puhdaslinjaisessa myöhäistyössä. Sodankylässäkin esitetty eksistentialistinen amok-jouksu muuttaa mykän päähenkilönsä pedoksi, joka tekee mitä vain selviytyäkseen. Protagonistin julmissa väkivallanteoissa on oma raudanluja välttämättömyytensä, jonka toteutuminen tuottaa taidokkaalle elokuvakerronnalle ominaista perverssiä mielihyvää. Tiivis ja apoliittinen elokuva on visuaalisesti äärimmäisen terävä ja Gallo pääosassa hurja.
★★★★★ -AS

Headhunters (Morten Tyldum)
Jo Nesbøn romaaniin perustuva Headhunters kertoo epävarmasta miehestä, joka rahoittaa luksuselämänsä ja avioliittonsa taidevarkauksilla. Liian lyhyen päähenkilön, juonittelun, parisuhdeongelmien ja jännityksen lisäksi on mukana myös ulosteeseen uponnut mies ja puolikas pää – joista jälkimmäiselle on omistettu kolme pitkää ja hidasta otosta. Monisäikeisen kirjan juoni on tiivistetty alla kahden tunnin toimintaelokuvaksi, minkä seurauksena hahmoja ja heidän motiivejaan on välillä vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta nopeat juonenkäänteet pitävät katsojan koukussa loppuun saakka. Ja uskokaa tai älkää, mutta Headhunters on päällekäyvän visuaalisesta väkivallastaan huolimatta aika positiivinen elokuva. ★★★ -TP

Iho jossa elän (Pedro Almodóvar)
Almodóvarin uusimman elokuvan päähenkilö, plastiikkakirurgi Rober Legard (Antonio Banderas), suhtautuu muotoon pakkomielteisesti. Legard on vaimonsa auto-onnettomuudessa lähtien keskittynyt kehittämään teko-ihoa, joka olisi voinut pelastaa pahoin palaneen rakkaan. Valitettavasti työhön tarvitaan koehenkilö. Huippukirurgia on vaikea miellyttää, mutta tästä elokuvasta Legardkin varmasti pitäisi; onhan Iho jossa elän muodoltaan moitteeton. Harkittu mise-en-scène, hieno soundtrack ja kiinnostava rakenne saavat katsojan ihmettelemään yhä uudestaan, mitä kummaa on tapahtunut – ja nauttimaan joka hetkestä. ★★★★★ -TP

Incendies (Denis Villeneuve)
Vieraskielisen Oscarin suosikin viittaakin pidellyt Incendies kertoo yksilötasolta Lähi-idän koston kierteestä. Takaumarakenteella aukeava suurteos on aikuisten kanadalaislasten yritys ymmärtää kuollutta pakolaisäitiään. Äiti on nähnyt kansakunnan luisumisen järjettömään väkivaltaan kunniaan pohjaavan moraalijärjestelmän syödessä itsensä elävältä. Tragedia on taiten rakennettu yksilöllisen ja yhteiskunnallisen katsantokannan synteesi. Kerronta on huomattavan näyttävää. Lopussa realistisesti motivoitu draama kääntyy mytologisen asetelmalliseksi. Valinta on hyväksyttävä, mutta toteutukseltaan varsin alleviivaava. ★★★★ -AS

NEDS (Peter Mullan)
Ohjaaja-kasikirjoittaja-näyttelijä Mullanin NEDS kuvaa “kouluttamattomia pikkurikollisia” (Non-Educated Delinquents) 70-luvun Glasgow’ssa. Epätasainen tragedia vie älykkään John McGillin alakoulun kiusatusta ultraväkivaltaiseksi teiniksi. Käsikirjoituksessa on herkullisia aineksia luokkayhteiskunnan henkisestä nöyryyttävyydestä sekä paikoin erityisen hersyvää mustaa huumoria. Hahmoista mieleen painuvat koulun humaani ja kerskaileva latinanaopettaja (Steven Robertsonin) sekä virnuileva, väkivallalla leikittelevä valvoja (Gary Lewisin). Juonilankoja on paljon: hajoava perhe, kuuluminen jengiin, alistava koululaitos ja väkivallan lumo. Komediasta kitchen sinkin kautta satiiriseen seilaava elokuva on haukannut liikaa ja menettää pian otteen hyvistä premisseistään. ★★★ -AS

Play (Ruben Östlund)
Lapset liikkuvat kliinisen göteborgilaismaiseman läpi, iholtaan tummat ovat kiusaamassa kotoperäisiä ruotsalaispoikia. Piinallisen pitkitetty, väkivallan uhan varjostama ja välttelevä kohtaaminen tiivistää eurooppalaisen vähemmistöpolitiikan ongelmia. Ainainen sormien läpi katsominen ja puuttumattomuus edustaa toimintamallia, jonka seuraukset näkyvät Ranskan tai Britannian slummien mellakoissa. Play on myös kuvaus lasten ja aikuisten maailman välisen keskusteluyhteyden katkeamisesta; kadulla kasvaneet nuoret ovat toisilleen huonoja kasvattajia. Östlund kertoo näytelmällisen tarinan pitkillä staattisilla otoksilla, joiden reunamilta päähenkilöt toisinaan tipahtavat ulos. ★★★★ -AS

Sade kuuluu meille (Iciar Bollain )
Poliittisen elokuvan erikoismies Paul Lavertyn käsikirjoituksesta on Bollainin ohjauksessa syntynyt monitahoinen, älykäs ja kantaaottava draama uusliberalistien toimista Etelä-Amerikassa ja länsimaiden suhteesta maanosaan. Juoni seuraa epanjalaiselokuvaajien kuvauksia Boliviassa sekä köyhien paikallisten taistelua vesiyhtiötä vastaan. Tapahtumien kautta pohditaan myös elokuvantekijän vastuuta kuvauskohteista ja taiteen poliittisen “puhtauden” teemaa. ★★★★ -AS

Sleeping Beauty (Julia Leigh)
Sleeping Beauty on australialaisen kirjailijan Julia Leigh’n ensiohjaus. Päähenkilö Lucy tekee opintojensa ohessa kahta sivutyötä, muttei silti saa rahojaan riittämään. Rahapulassa Lucy ottaa vastaan erikoisen työn luksusluokan prostituoituna, jossa hänet huumataan ja annetaan tiedottomana äveriäiden miesten käyttöön. Seremoniat saattavat tuoda mieleen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutin, mutta Sleeping Beautysta puuttuu Kubrickin mystiikka. Päinvastoin Leighin kuvaus on suoraviivaista ja jopa arkirealistista. Lucyn elämää, jossa hän tuntuu olevan olemassa vain muita varten, kuvataan paloitellen, kohtaus sieltä täältä. Kohtauksesta toiseen leikataan korostetun hitaasti. Raa’asta aiheestaan huolimatta Leighin kuvat ovat kauniita ja viimeisteltyjä – eikä se johdu vain hämmästyttävän suloisesta pääosanäyttelijä Emily Browningista. ★★★★ -TP

Tyrannosaur (Paddy Considine)
NEDS:in ohella YK:laista kitchen sink -osastoa edustaa näyttelijänä (mm. festivaaliohjelmiston indiehitti Submarine) tunnetun Considinen esikoisohjaus. Karuun alaluokan lähiöön sijoittuva draama on näyttelijöiden kykyihin perustava, naturalistinen tarkastelu väkivallasta ja sen kanssa elämisestä. Raivo-ongelmainen, katkera ja syrjäytynyt Joseph ja miehensä julman pahoinpitelyn uhri, uskonnollinen Hannah ( loistavat Peter Mullan ja Olivia Colman) onnistuvat jotenkin auttamaan toisiaan, vaikka eivät pystykään auttamaan itseään. Yhteiskunnan unohtamien tarina on moraalista elokuvaa, jonka dostojevskiläinen loppu valaa uskoa muutokseen mahdollisuuteen ja sovituksen tärkeyteen. ★★★★ -AS

Aasialaista


Kätkijät (Hiromasa Yonebayashi)

13 Assassins (Takeshi Miike)
Tuotteliaan Miiken keveimpiin kuuluva samuraitarina perustuu genreklassikkoon Seppuku. Sadismia ja ehdotonta komentoketjua tarkasteleva vakavampi alkupuoli unohtuu valtaisan lopputaistelun aikana, jossa verta ei säästellä. Tuloksena on kineettistä, mutta yhdentekevää samuraiviihdettä.
★★★ -AS

Arirang (Kim Ki-Duk)
Luovaan ja henkilökohtaiseen kriisiin ajautunut taideohjaaja manaa demonejaan yksin mökillään tekemässään tunnustuksellisessa fuusioelokuvassa, joka metatasoillaan karkaa dokumentin määritelmää. Minimaalinen ja rankka henkilökuva iskee todella lopussa, jossa muistellaan hulluuden partaalle ajautuneen saavutuksia. Kenties projekti myös auttoi, Kimin ensimmäinen fiktioelokuva yli kolmeen vuoteen saa ensi-iltansa loppuvuodesta. ★★★ -AS

Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame (Tsui Hark)
Pitkän linjan Hong Kong -ohjaajan salapoliisiwuxiadraamakomedia tarjoilee hyviä irtonauruja ja näyttävää puolisurrealististista toimintaa, mutta puuroutuu lopussa pahasti. Kiintoisista henkilöhahmoista olisi riittänyt aineksia nokkelaan puolitoistatuntiseen, pituutta ja käänteitä on nyt aivan liikaa. ★★ -AS

Guilty of Romance (Sion Sono)
Sono sohii yhä feodaaliajan perinteitä säilyttäneen Japanin kipupisteitä: konservatiivisia sukupuolirooleja, kaksinaismoralismia ja huonosti piilotettuja parafilioita. Keskiössä on nuoren kotirouvan seksuaalinen herääminen. Vallan ja seksin ääriasetelmien sahaus rasittaa, vähemmällä metelillä saisi parempia tuloksia. ★★ -AS

Kätkijät (Hiromasa Yonebayashi)
Ghiblin nuori ohjaajatoivo Yonebayashi on lukenut läksynsä, Kätkijät on animaatiostudiolle ominaisen hyväntahtoista ja lämminta draamaa. Särmäkkyys on hieman kateissa, musiikki ja henkilöhahmot lähentyvät uhkaavasti tylsiä Disney-stereotyyppejä. Päähenkilön ainoat ominaisuudet ovat uskollisuus ja innokkuus. Lilliputtien näkökulma luo silti taikaa, joka erottaa massasta.
★★★ -AS

Dokumentit


A Letter to Elia (Martin Scorsese)

R&A:n monipuolinen dokumenttitarjonta jakautui useaan esityssarjaan, vaikka genrelle omistettiin myös oma Tosikelat-sarjansa. Poliittista-sarjassa nähtiin muun muassa, miten satiirisen ”Parhaan puolueen” perustaneesta koomikosta Jón Gnarr Kristinssonista tuli Reykjavikin pormestari. Kulissien takana vei elokuva- ja viihdemaailman kulisseihin Conan O’Brienin, Morgan Spurlockin sekä Martin Scorsesen matkassa. Tosikeloista kotimaiset Kerjäläiselokuva ja Jäämarssi ovat tehokkaita keskustelunherättäjiä nousevan suomalaisnationalismin aikana.

Conan O’Brien Can’t Stop (Rodman Flender)
Vuonna 2010 Conan O’Brien ajautui riitoihin televisioyhtiönsä kanssa, ja Conanin Suomessakin suosittu Late Night Show päätettiin lopettaa. Koomikko ja NBC solmivat rahakkaan sopimuksen, joka esti Conanin televisioesiintymiset puolen vuoden ajan. Niinpä turhautunut Conan lähti Legally Prohibited From Being Funny On Television -kiertueelle. Työryhmän lisäksi mukaan lähti ohjaaja Rodman Flender, joka taltioi Conanin ja show’n muiden työntekijöiden takahuone-elämää koko kiertueen ajan. Flenderin pitkäjänteisen työn ansiosta alkuun fanidokumentilta vaikuttava Conan O’Brien Can’t Stop kasvaa mielenkiintoiseksi henkilökuvaksi surullisesta klovnista, joka nauttii viihdyttämisestä, mutta on lavan ulkopuolella väsynyt ja apea. Dokumentti on kiinnostava myös työn menettämisen näkökulmasta. Conan ei tietenkään ole aivan samassa asemassa kuin kuka tahansa poispotkittu, mutta turhautumisen kokemukset vaikuttavat ainakin ulospäin samankaltaisilta. ★★★ -TP

Bollywood: The Greatest Love Story Ever Told (Rakeysh Omprakash Mehra, Jeff Zimbalist)
Hädin tuskin koossa pysyvä Bollywood-dokumentti on festivaalin heikointa antia. Näytteiden hektisen montaasin jatkuessa loputtomana voi vain ihmetellä narratiivin ohuutta. Harvat ja lyhyet kommentit Bollywood-tuottajilta tulevat liian myöhään ja kertovat liian vähän. Välitekstejä ja arkistomateriaalia ei vaivauduta sitomaan elokuviin ja niiden käyttö on ylimielistä, vakavien historiallisten tapahtumien osalta myös eksploitatiivista. Hyvääkin on: Shah Rukh Khan peukku pystyssä ja virne naamallaan, kun rakastettu on juuri edeltäneessä ja hyvin melodramaattisessa otoksessa vapautunut miesten sortovallan alta; korruption ja inflaation kiroja voivotteleva tanssinumero, otteet Hong Kongista ja Hollywoodista surutta lainailevista toimintapätkistä. Näytteistä ei selviä alkuperää, Bollywood ei siten käy edes lähdeteoksesta. ★ -AS

The Greatest Movie Ever Sold (Morgan Spurlock)
Miten tehdään uskottava kapitalismikriittinen elokuva piilomainonnasta niin, että elokuvan rahoittavat kokonaan mainostajat? Dokumentaristi Morgan Spurlock vastaa yrittämällä temppua, ja aika keskinkertaisestihan se onnistuu. Elokuvan tehoa heikentää myös se, että suomalaisesta näkökulmasta ison rahan elokuvamaailma tuntuu kovin kaukaiselta. Rakkautta & Anarkiaa -lehdessä ohjaaja Joona Tena tiivistänee monen tunnot: ”Tällaisessa vajaarahoitteisten tuotantojen maassa tätä ei voine katsoa koomisena kapitalismikritiikkinä, vaan haudanvakavana opetuselokuvana.” Vaikka mainostajat ehkä veivät elokuvalta parhaimman terän, on omaperäinen idea taattua Spurlockia, eikä elokuvan katsomiseen käytetty aika mene hukkaan. ★★★ – TP

A Letter to Elia (Martin Sorsese)
A Letter to Elia on Martin Scorsesen syvästi henkilökohtainen kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus ohjaaja Elia Kazanille. Kazan palkittiin vuonna 1999 elämäntyöstään Oscarilla, ja vaikka osa yleisöstä aplodeerasi seisoen, osa istui liikkumatta kädet puuskassa. Kazan kärsi loppuelämänsä ilmiannettuaan 1950-luvulla kommunistikollegoitaan Hollywoodin mustalle listalle. Scorsese kertaa elokuvassa Kazanin tuotantoa ja elämänvaiheita, mutta ote on hyvin henkilökohtainen ja valikoiva – mikään elämäkertadokumentti A Letter to Elia ei ole. Erityisesti Scorsese analysoi Kazanin elokuvaa Eedenistä itään ja peilaa sen kautta omaa nuoruuttaan. A Letter to Eliaa voi suositella kaikille Scorsesen ja Kazanin töiden ihailijoille sekä ylipäänsä kaikille elokuvista kiinnostuneille. ★★★★ -TP

Sinkkuelämän säännöt (Tonislav Hristov)
Ohjaaja Tonislav Hristov ja kaverit käsittelevät elokuvassa menneitä parisuhteitaan ja yrittävät löytää uusia tyttöystäviä muun muassa nettitreffeiltä, imagokurssilta ja sinkkusulkkiksesta. Hristov on sekä elokuvan päähenkilö että ohjaaja ja sekoittaa gonzojournalismin hengessä häpeilemättä faktaa ja fiktiota. Journalistisena tuotoksena Sinkkuelämän säännöt ei kohoa korkealle, mutta puolidokumentaarisena fiktioelokuvana se on viihdyttävää katsottavaa. ★★★ – TP

Kotimaisen elokuvan katsaus


Pussikaljaelokuva (Ville Jankeri)

Rakkautta & Anarkiaa panosti vuonna 2011 suomalaiseen elokuvaan. Festivaalin ohessa järjestetty Kotimaisen elokuvan viikko esitteli kaksikymmentä kotimaista teosta dokumenteista piirrettyihin. Mukana oli myös elokuvia, jotka saavat varsinaisen ensi-iltansa vasta myöhemmin syksyllä.

Hyvä poika (Zaida Bergroth)
Hyvä poika on Skavabölen poikien ohjaaja Bergrothin toinen kokopitkä elokuva. Tiivistunnelmaisen draaman tyylilaji kääntyy loppua kohden komediasta trilleriksi, ja elokuva pitää todella otteessaan loppuun saakka. Näyttelijä Anna Paavilainen tiivistää Hyvän pojan hengen lehdistötiedotteessa: ”Minua puhuttelee elokuvassa se, miten kaikki elokuvan henkilöt yrittävät hyvää. Ihmiset eivät ole pahoja, mutta silti tulee pahaa jälkeä. Kaikki vain yrittävät selviytyä ja saada rakkautta.” Hyvä poika on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi. ★★★★ – TP

Elokuu (Oskari Sipola)
Esikoisohjaaja Sipolan esikoispitkä ei ole kovin kummoinen tuotos. Juoni on tylsä ja näyttelijät ehkä kokemattomuuttaan hieman jäykkiä. Syyskuussa katsottuna Elokuu on kuitenkin ihan kelpo pako todellisuudesta, eikä haittaa, että kokemusta vielä siivittää Scandinavian Music Groupin eteerinen musiikki. Parhaiten Sipola onnistuukin musiikkivideoita muistuttavissa kohtauksissa, jotka ovat puhdasta ylistystä kesän ja nuoruuden vapaudelle. ★★ – TP

Hella W (Juha Wuolijoki)
Näytelmäkirjailija Hella Wuolijoen elämää 10-luvun lopulta 40-luvulle seuraava draama on kataloginomainen, mutta näyttävä. Mise-en-scene on sen sijaan kotimaista huippua eikä teatterisavua, dramaattisia sivuvaloja ja merkityksellisiä lavastuksia säästellä. Lyhyt elokuva kiirehtii etenkin alkupuolella ja lisäpituudelle olisi selvästi tarvetta. ★★ – AS

Likainen pommi (Elias Koskimies)
Koskimiehen ensimmäisessä kokopitkässä elokuvassa henkilöhahmot ovat niin sietämättömän ärsyttäviä, ettei heistä yhdellekään toivo mitään hyvää. Alkuasetelma on herkullinen ja nopeatempoisessa komediassa on samoja elementtejä kuin Koskimiehen käsikirjoittamassa ajankohtaissatiiri Presidentin kansliassa. Loppua kohden elokuva kuitenkin leviää käsiin. Kyllä koko pitkään elokuvaan varmaan sittenkin tarvittaisiin yksi miellyttävä hahmo. ★★★ – TP

Pussikaljaelokuva (Ville Jankeri)
Ohjaaja Jankeri on yhdessä kirjailija Mikko Rimmisen kanssa muokannut käsikirjoituksen Rimmisen Finlandia-ehdokkuudellakin huomioidun Pussikaljaromaanin pohjalta. Dialogilla on tässä elokuvassa huomattavan suuri rooli ja elokuvan suomia mahdollisuuksia on käytetty säästeliäästi. Se ei haittaa, niin rikasta ja hauskaa on Rimmisen kieli ja niin elävästi pääroolien näyttelijät sitä tulkitsevat. Plussaa elokuva saa myös kesäinen Kallion rosoisen kauniista kuvauksesta. ★★★★ – TP

Salla – Selling the Silence (Markku Tuurna)
Pienimuotoinen dokumentti kuvaa syrjäseudun erityisvaikeuksia myötätuntoisella huumorilla. Kerronta on epätasaista ja puutteellisesti jäsentyvää, mutta hyvin valitut haastateltavat, paikalliset eksentrikot ja pysähtyneisyyden kuvalliset allegoriat vievät pitkälle. ★★★ – AS

Syvälle salattu (Joona Tena)
Joona Tenan psykologinen trilleri Syvälle salattu jatkaa vanhaa tarua mylläristä, joka rikastuakseen uhraa esikoispoikansa vedenhengelle. Nuori kunnianhimoinen ympäristöjuristi Julia (Krista Kosonen) muuttaa poikansa Nikon (Viljami Nojonen) kanssa vanhempiensa kotipaikkakunnalle estääkseen paikallista järveä uhkaavan tekoallashankkeen. Julian ja Nikon majapaikassa, vanhassa koulurakennuksessa, Julian tukahdutetut lapsuusmuistot ja tarina esikoispoikia vaativasta vedenhengestä alkavat herätä eloon ja sekoittua toisiinsa. Vesi on elokuvassa sekä teema että tehokeino, elämänantaja ja toisaalta arvaamaton tuhoava voima. Visuaalisesti ja äänimaailmallisesti Syvälle salattu on tarkkaan harkittu ja vangitseva kokonaisuus, ja jännityselokuvana se lienee suomalaista parhaimmistoa. Elokuvan reaalimaailman teemojen syvällisempi käsittely olisi tehnyt Syvälle salatusta vieläkin kiinnostavamman kokonaisuuden. ★★★ – TP

Muut


Un Poison Violent (Katell Quillévéré)

Once Upon a Time in Anatolia (Nuri Bilge Ceylan)
Tsehovilaisten päähahmojen verkkaisen tunnelmoiva matka yöllisen, kumpuilevan turkkilaismaiseman läpi on upean seesteisesti kuvattu. Fenomenologinen ja eksistentialistinen, ihmiselämän surumielistä kauneutta katseleva rikoselokuva löytää yhdestä pienestä tapahtumasarjasta sekä institutionaalisista ja byrokratian kahlitsemista hahmoistaan syvää merkityksellisyyttä. Jakoi Cannesin Grand Prix ‘n mainion Gamin au Vélon kanssa. ★★★★★ -AS

Oslo, August 31st (Joachim Trier)
Intiimisti läheltä ja pienin tarkkuusaluein kuvattu henkilökuva älykkäästä ja karismaattisesta 30-vuotiaasta oslolaismiehestä, entisestä huumeidenkättäjästä joka ei pysty antamaan armoa itselleen, tyytymään tavallisuuteen. Nuoruuden viimeisiin hetkiin ja odotusten tyhjäksi tuloon päästään tiukasti kiinni. Anders Danielsen Lie loistaa pääosassa. ★★★★ -AS

Un Poison Violent (Katell Quillévéré)
Serge Gainsbourgin kappaleesta nimensä lainaava esikoiohjaus on sydäntälämmittävä pala 14-vuotiaan tytön elämää. Läsnä on kaikkea seksuaalisesta heräämisestä ja hämmennyksestä vanhenemisen ja kuoleman kohtaamiseen sekä vanhempien avioeroon. Quillévéréllä on ainutlaatuisen kevyt, sentimentalismista vapaa ja herkkä tapa katsoa päähenkilöitään; ohjaaja jota kannattaa seurata. Moni voisi ottaa oppia myös piendraaman täydellisestä pituudesta (90 min). ★★★★★ -AS

Submarine (Richar Ayoade)
Osuvasti Wes Anderssonin elokuviin verrattu ohjaustyö koomikkona tunnetulta Ayoadelta on itsetietoinen ja ironinen kasvukuvaus. Buster Keatonin kasvoilla varustettu päähenkilö (Craig Roberts), naseva dead-pan-huumori ja hilpeät, joskin kovin tutuilta vaikuttavat sivuosahahmot muodostavat ohjaajan näppärän ouvren. Submarine on lupaavan taidokas, paikoin sydämellinenkin komedia. ★★★ -AS

White Material (Claire Denis)
Yksi parhaista nykyohjaajista kertoo siirtomaa-ajan kaiuista ja sodan repimästä eteläafrikkalaisesta valtiosta impressionistisin vedoin. Valkoiset päähahmot ovat metonymisiä: yksi sulkee silmänsä, toinen pakenee, kolmas kääntyy hulluuteen, mutta kukaan ei halua ymmärtää kokonaisuutta ja historiaa.
★★★★ -AS

Seuraa meitä

PINNALLA

Mahershala Ali ja Viggo Mortensen

Green Book

| 18.01.

Hassu, siirappinen tie-elokuva rasismin voittamisesta ei ole erityisen hyvä konsepti, mutta Oscar-voittaja se on.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »
Annihilation, Natalie Portman

Vuoden parhaat 2018

| ELOKUVAVUOSI | 22.02.

Oscareiden aikaan on kätevää muistella viime vuoden parhaita elokuvia ja sarjoja.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan

Kaksi kuningatarta

| 31.01.

Kaksi kuningatarta, yksi saari, sama viesti: pää poikki, faktoista viis! Robbie ja Ronan ylevöittävät tunkkaista periodidraamaa.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

| DVD | 01.02.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »
Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
John David Washington ja Adam Driver

BlacKKKlansman

| Blu-ray | 01.02.

Spike Leen Oscar-ehdokkaaksi nostettu musta komedia kommentoi rasistisen vihan nykytilaa.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202