julkaistu 2010-09-28 / päivitetty 20.06. klo 19:07

Festivaali

Rakkautta & Anarkiaa starttasi 16. syyskuuta suurempana kuin koskaan. Mammuttimaiseksi kasvanut 11 päivän elokuvajuhla tarjosi taas lavean kattauksen vuoden parhaita elokuvia, sekä rutkasti kiehtovia outouksia joita ei muualla juuri pääse näkemään.

Teemojen sijaan Filmgoerin R&A-raportista tuli mittava päiväkirjamainen koonti, kronologisesti etenevä veijaritarina jossa kriitikko kohtaa filmin toisensa perään. Malttamattomille todettakoon, että festarin parhaat olivat tänä vuonna dokkareita.

1. päivä ja härski maestro

Torstain ainut filmi oli Joann Sfarin levitykseenkin jo ehättänyt taiteilijakuva Gainsbourg. Se on saanut jo ensi-iltansa, ja Filmgoerin arvion voit lukea täältä.

3. päivä ja nössö-Solondz

Perjantai oli vapaapäivä, mutta lauantai jatkui kolmen elokuvan merkeissä. Andorrassa nähty Sons of Cuba vakuutti. Paikallisen lasten nyrkkeilykoulun valmistautumista kansallisiin mestaruustaistoihin seurannut dokumentti sijoittuu 2000-luvun puoliväliin, hetkiin ennen ja jälkeen Fidel Castron vallastaluopumisen.

Lapsista esiin nostetaan muutama, jotka edustavat skaalan molempia päitä: toinen on päättäväinen uransa suhteen, toinen taas herkuttelee vaikka painorajat ovat epäinhimillisen tiukat. Rakenteellisesti seurataan urheiluelokuvan formulaa: lyhyen pohjustuksen jälkeen edetään valmistautumisvaiheeseen, joka notkahtaa vaikeuksien kautta lopulta finaaliin.

Loppu koskettaa, vaikka konseptina alaikäisten moukarointi kehässä onkin absurdi ja inhottava. Keskushahmoksi nousevan pojan isä, aikansa supertähti iloitsee poikansa menestyksestä kyyneleet silmissä. Sama mies asuu yhä laitakylien slummeissa, vaikka on aikanaan poseerannut jokaisen urheilulehden etusivulla.

(Untitled) osoittautui sekin positiiviseksi yllätykseksi. New Yorkin taidepiirejä terävästi kritisoiva draamakomedia kiteytyy Adam Goldbergin täysin vakavasti henkilöimään muusikkoon, jonka kaavoja kaihtava melutaide löytää tyhjien yleisöjen jälkeen kaikupohjaa omituisesta gallerianpitäjästä (Marley Shelton).

Yhdentekevän juonen puitteissa törkitään nykytaiteen kenttää, jossa sisältö on toissijaista ja kaupallisuuden riemulaulu määrää: kaiken saa kaupaksi, kun myyntipuhe on riittävän hyvä. Vastakaikua yliviritetylle muotimaailmalle antaa päähenkilön taiteellisesti halukas mutta lahjaton veli, jonka yksioikoiset ja liki identtiset öljyvärit löytävät paikkansa sairaalojen seiniltä. Taulut myydään määrän, ei laadun perusteella.

Illan viimeinen elokuva oli itselleni eräs festivaalin odotetuimmista. Todd Solondzin jatko-osa/uusintaversio 12 vuoden takaisesta kulttiklassikosta Onni ei pettänyt odotuksia: Life During Wartime on täynnä samaa nyrjähtänyttä huumoria kuin edeltäjänsäkin.

Asu on vaan nyt kokoluokkaa hillitympi ja seesteisempi. Arkojakaan aiheita ei toki väistellä: pakkomielteen, pedofilian ja itsemurhan kaltaiset teemat polveilevat pitkin elokuvaa. Miljöö on Floridan kelmeä keinotodellisuus, jossain harmaiden hotellihuoneiden, lähiökitschin ja ökykartanoiden välillä.

Joku kertoi, että syy Solondzin ”pehmenemiseen” on perheenlisäys. Kenties, mutta suunta ei silti ole yhtään huono.

4. päivä ja syntinen Huuto

Sunnuntai käynnistyi ranskalais-islantilaisen Dagur Kárin esikoiselokuvalla Hyvä sydän. Meillä myöhemmin levitykseen saapuva riisuttu indiedraama seuraa kahden miehen – parikymppisen kodittoman Lucasin (Paul Dano) ja ikääntyvän baarimikon, Jacques’n (Brian Cox) – epätodennäköistä ystävyyttä.

Lähtötilanne on rankka: Lucas on yrittänyt itsemurhaa, Jacques’n sydän pettänyt n:nnen kerran. Sairaalassa miehet muodostavat kuitenkin alkeellisen siteen, ja hoidon jälkeen Jacques päättää ottaa Lucasin oppipojakseen kuppilaansa.

Pätevästi näytelty Hyvä sydän kaatuu ongelmiin käsikirjoituksessa: klisesammiota kaavitaan paikoin laiskasti, eikä lopputwistiin nojaava juonirakenne onnistu yllättämään.

Paljon mielenkiintoisempi oli illan toinen elokuva, Allen Ginsbergiä tämän tunnetuimman teoksensa kautta avaava Howl. Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin ohjaus jakautuu kahteen osaan: toisaalla Ginsberg (James Franco) kertoo haastattelutyyliin työstään ja ajatuksistaan, toisaalla seurataan Huuto-teoksen poikimaa oikeudenkäyntiä.

Rytmin antaa itse Huuto, jota Franco pitkin elokuvaa lukee. Sitä säestävät visuaalisesti valitettavan kehnot animaatiojaksot, joiden funktio jää kyseenalaiseksi.

Howlin epäkiitollinen tehtävä on lukea auki amerikkalaista lähihistoriaa: oikeusdraama sortuu varsinkin lopussa puistattavaan paatoksellisuuteen, ja haastatteluosiot taas vievät sitä turhan lähelle dokumenttia — jollainen Ginsbergistä on jo tehty.

6. päivä ja katumusiikin taika

Välipäivän jälkeen tiistai jatkui kolmella filmillä, joista yksikään ei pettänyt.

Benda Bilili! lukeutuu festivaalin väriläiskiin ja 2000-luvun dokkarikermaan. Kongolaisten katusoittajien matkaa Kinshasan slummeista Euroopan festarilavoille ja klubeille seuraava elokuva on kaunis, viihdyttävä ja koskettava.

Paitsi sydäntälämmittävä hyvän mielen vaikeuksista-voittoon -tarina, on Benda Bilili! myös ajankohtainen silmäys kongolaisten katulapsien arkitodellisuuteen. Eurooppa nähdään kaukaisena pakopaikkana, paratiisina, jonne Kinshasan karun eläintarhan linnutkin palavasti pyrkivät.

”Ihmelapsi” Xavier Dolanin toinen pitkä ohjaus, Heartbeats, on jokaisen hipsterin märkä uni. Kuulemma Quebecin trendikkäimpään kaupunginosaan sijoittuva elokuva tulvii muotivaatteita, millintarkkoja kampauksia ja ambivalenttia seksuaalisuutta.

Ytimessä on klassinen kolmiodraama: parhaat ystävykset Francis (Dolan) ja Marie (Monia Chokri) kamppailevat kaupungin uuden tulokkaan, Nicolasin (Niels Schneider) suosiosta. Lahjuksina nuoret tarjoavat kalliita neuleita, olkihattuja ja Hepburn-julisteita.

Ohutta ja juveniilia juonta ryydittää visuaalinen leikittely, joka nojaa kuvakulmiin, värisävyillä temppuiluun ja hidastuksiin. Tyyli toimii ja pelastaa paljon elokuvassa, joka kestänee aikaa tasan yhtä huonosti kuin nuorten pintaliitäjien kertakäyttöasusteet.

Illan päättänyt Lourdes edustaa tyylillisesti ja temaattisesti aivan toista ääripäätä. Martin Gschlachtin askeettisesti kuvaama elokuva sijoittuu parin päivän ajalle Pyreneiden juuressa sijaitsevaan Lourdesiin, katolisten pyhiinvaeltajien mekkaan.

Kuvan keskellä on Christine (Sylvie Testud), pyörätuoliin sidottu nuori nainen joka on lähtenyt matkalle vain, koska vaihtoehtona on hoitokodissa jumittaminen. Keskellä katolista überkitschiä Christine, joka suosisi Rooman kaltaisia kulttuurikohteita, syöstään yhdestä hirvityksestä toiseen. ”Vapaapäivän” vaihtoehtoina on joko puhdistava kaste tai papille ripittäytyminen.

Katolisen maailman kaksinaismoralismi ja hengellisen ja kaupallisen jukstapositio kiteytyy rippikohtaukseen, jossa Christine myöntää pitävänsä kohtaloaan epäreiluna ja olevansa usein vihainen tästä. Pastori vastaa tekstikirjasta raavitulla ”me kaikki olemme uniikkeja, emme parempia tai huonompia”-fraasilla, mutta heti perään rukoilee Herralta parantavia voimia rammalle naisparalle.

7. päivä ja kesy merihaikara

Keskiviikko jatkui puolentoista dokumentin voimin. Picture Me: A Model’s Diary on konseptiltaan mielenkiintoinen: viiden vuoden ajan seurataan yhden mallitytön uraa orastavasta toivosta catwalkien kiintotähdeksi.

Mallimaailman karut realiteetit kohdataan kollegoiden tarinoissa ahdistelevista kuvaajista ja alati nuorempia kasvoja hakevista casting-agenteista. Mitään kovin uutta tai ihmeellistä ei kuulla, mutta lukuisista haastateltavista muodostuu kattava kuva siitä, kuinka eri tavoin vartaloaan kaupittelevat nuoret voivat työhönsä suhtautua.

Illan toinen elokuva oli puolidokumentaarinen Alamar – To the Sea, joka lukeutuu festivaalin kokonaisvaltaisimpiin kokemuksiin. Runko on yksinkertainen: poika lähtee Maya-sukuisen kalastajaisänsä kanssa viimeiselle lomalle, ennen kuin edessä on muutto Italiaan äidin kanssa.

Meksikon kirkkaissa vesissä kuvattu teos lainehtii aaltojen mukana. Täysi kiireettömyys ei silti tarkoita tylsää elokuvaa: Alamar on täynnä maagisia hetkiä ja pieniä detaljeja, niitä jotka arkimaailman kiireissä lipuvat ohi silmien. Tapa, jolla ihminen ja luonto kohtaavat on kuin toisesta maailmasta.

Ja toisesta maailmasta se onkin. Kontrasti lopun kaupunkikuviin on kylmäävä: vielä hetki sitten saattoi muuttolintu hakeutua seuraasi sateen suojaan – nyt linnut ovat vain puiston asukkeja, joille heitellä leivänmuruja. Välissä on kaide, joka erottaa ihmiset sukulaisistaan.

9. päivä ja paha pukki

Torstai oli taas kiireiden sävyttämä, ja perjantainakin ehdin vain yhteen elokuvaan. Se oli festivaalin yllätyselokuva, huippuodotettu kotimainen Rare Exports.

Yleisö osoitti ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helanderille raikuvasti suosiota ennen ja jälkeen näytöksen. Itse jouduin pettymään: napakat ja hauskat lyhärit (Katso tästä) eivät kestä täyspitkää formaattia, saumoissa venyy ja paukkuu. Komiikaksi ei riitä se, että Tommi Korpela mörähtää ”PERKELE”.

Teknisesti pätevän Rare Exportsin ongelma on tyhjää kumiseva juoni joka nojaa muutamaan puolivillaiseen vitsiin, jotka olisi hyvin saanut tiivistettyä kolmanteen Youtube-lyhäriin. Nyt ohjaaja Helanderin ja muiden tekijöiden ilmeiset kyvyt valuvat hukkaan ja lopputulos puuduttaa.

10. päivä ja dildohevi

Lauantain aloitin huippuodotetulla ja -kehutulla bändidokkarilla Anvil! The Story of Anvil. Tosielämän Spinal Tapiksi kehuttu filmi lunasti odotukset.

Anvil on bändi, joka vielä 1980-luvun alussa kiersi Scorpionsin, Bon Jovin ja Megadethin kanssa samoja keikkapaikkoja. Liekki lopahti kuitenkin äkkiä, ja nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, sen jäsenet painavat paskaduunia Kanadan lähiöissä.

Yhtye on silti pystyssä, ja pääsee dokkarin alkutaipaleella yllättäen mittavalle Euroopan-kiertueelle. Matkaan tulee luonnollisesti mutkia alusta asti, ja lopputulos on surkuhupaisa – tai oikeastaan vain surullinen.

Ikinuoren Steve ”Lips” Kudlow’n ja hillitymmän Robb Reinerin orkesteria seuraileva dokkari on täynnä pieniä helmiä. Edellämainittujen kyräily tuottaa sarjan raivokkaita riitoja, ja epäsuhta heviteiniksi jämähtäneen ”Lipsin” ja tämän keskiluokkaisen kirjanpitäjäsisaruston välillä on hillitön.

Cyrus oli mielenkiintoinen tuttavuus. Draamakomedia luuserimiehestä (John C. Reilly), kuumasta MILFistä (Marisa Tomei) ja tämän tarrautuvasta 20-vuotiaasta pojasta (Jonah Hill) on kuin yhdistelmä Todd Solondzia ja Judd Apatow’ta, mutta suodatettuna noahbaumbachilaisen pehmeän indie-estetiikan lävitse.

Kulunut tarina luuserimiehestä ja suuresta rakkaudesta saa twistin, kun Hillin mainiosti henkilöimä aikuislapsi alkaa terrorisoida suhdetta. Insestiaaniset vihjeet tuottavat paitsi herkullista komiikkaa, myös aidosti synkkiä hetkiä.

Jay ja Mark Duplassin yhteistyö lupailee paljon, mutta ei lopussa aivan vastaa vaatimuksiin. Suurin ongelma on ilmeisin: ei riittävästi draamaa, ei riittävästi komiikkaa. Jotain jää uupumaan myös viimeisistä kohtauksista, jotka tuntuvat niputtavan kiehtovat aiheet sumppuun liian varhain.

Duplassien kamerankäyttö häiritsee myös: alati elävä kuva zoomailee lähelle ja kauas kohteistaan mielivaltaisesti, vaikutelma on levoton ja vieraannuttava. Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa: mainion Hillin ohella Reilly tekee perusvahvan suorituksen, ja Marisa Tomei on yhä maailman kaunein nainen.

11. päivä ja DIY-magia

Viimeinen päivä huipentui kahteen elokuvaan. Aloitin illan Andorrassa amerikkalaista no wave -aaltoa kairaavalla Blank Citylla. Perinteinen puhuva pää -dokkari kertaa New Yorkin underground-taidepiirien vaiheita 1970-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen. Pääosiin nousevat elokuvaohjaajat, kuten Amos Poe ja Jim Jarmusch, näyttelijät (Steve Buscemi) sekä muusikot ja yhtyeet kuten Debbie Harris ja The Contortions.

Kokonaiskuva ajanjaksosta jää yhtä hajanaiseksi kuin mitä ”no wave” terminä edustaa – ei siis mitään. Jälkikäteen kaudelle lätkäisty leima kätkee alleen laajan kattauksen taide-elokuvaa, draamaa ja dokumentaaria, kuva- ja melutaidetta. Filmien DIY-mentaliteetti nivoutuu Lydia Lunchin karkeaan punkiin ja tulevien suurnimien, kuten Sonic Youthin, juuriin.

Blank City on pakkokatsottavaa paitsi ajanjaksosta ilmiönä, myös elokuvasta tai pop-musiikista yleensä kiinnostuneille. New York oli 70- ja 80-lukujen taitteessa todellinen rappion linnake, mutta myös pitelemättömän luovuuden mekka. Reaganismin vastarinta pesi torakoiden ja rottien asuttamissa raunioissa Nykin laitamilla. Sieltä versoivat juuret monelle tämän hetken arvostetuimmista ohjaajista ja muusikoista: Blondie-solisti Debbie Harris myöntää hänkin pitäneensä aina itseään enemmän näyttelijänä.

Festivaali huipentui osaltani sunnuntain alkuillan viralliseen päätöselokuvaan, joka oli hollantilaisen Jaco van Dormaelin kauan odotettu ja kehuttu Mr. Nobody. Filmi merkitsi kahden arvostetun tekijän paluuta: Dormaelin edellisestä ohjauksesta on vierähtänyt 13 vuotta, ja pääosan Jared Leto on viimeiset vuodet keskittynyt muoviseen pseudometalliinsa 30 Seconds to Marsin muodossa.

Elokuvan juju on sen rakenne: perinteisen lineaarisen mallin sijaan liikutaan ajassa eteen- ja taaksepäin, loikitaan todellisuudesta toiseen ja koetaan päähenkilön jokaisen valinnan eri skenaariot. Nemo Nobody (Leto) on 118-vuotiaana maailman viimeinen kuolevainen: vuosi on 2092, ja evoluutioteknologia kehittänyt ihmisten solut uusiutumaan loputtomasti.

Tarinan runko muodostuu Nobodyn kertomuksista nuorelle toimittajalle. Taitekohta on, kun Nemo 9-vuotiaana joutuu valitsemaan eroavista vanhemmistaan mieluisansa. Mahdoton tehtävä nyrjäyttää jatkumon, ja Nemo jakautuu useaan rinnakkaiseen todellisuuteen: toisessa hän valitsee isän, toisessa äidin. Myöhemmin lisävaihtoehtoja tulee, kun pojan on määrä valita rakastettunsa.

Ohjaaja Dormael puhui näytöksen jälkeen paljon pyrkimyksistään. Puheisiin suhtautuu ristiriitaisesti: toisaalta Dormael halusi rakentaa aristoteelisesta perinteestä irrallisen, omalla logiikalla etenevän, loputtomasti eri suuntiin versovan mikrokosmoksen. Toisaalta hän silti teki elokuvalle selkeän, onnellisen lopun.

Nobodysta löytyy kaikesta huolimatta ensimmäinen, toinen ja kolmas näytös. Draaman kaari muodostuu kuin luonnostaan, fragmentoitunut pinta ei hälvennä sitä.

Joku kuvailikin hyvin: Mr. Nobodyn erottaa Hollywoodista vain se, etteivät puhelinnumerot ole 555-alkuisia. Elokuva on filosofisessa paatoksessaan lopulta hyvin kaavamainen ja turvallinen. Mielenkiintoiset ideat joko luetaan auki tarpeettomina välipuheina, tai jätetään huomiotta.

Lopuksi

R&A jäi omalta osaltani tänä vuonna suppeaksi: itse festivaaleilla ehdin nähdä laskujeni mukaan 16 elokuvaa, viitisen filmiä näin ennen sitä. Niistä täytyy mainita pari.

The White Stripes -dokkari Under Great White Northern Lights lukeutuu festivaalin ehdottomaan kermaan: intensiivinen, mustan, valkoisen ja punaisen sävyin filmattu kiertuedokkari liikkuu yhtä vimmaisilla kierroksilla kuin orkesterin riisuttu garage-paahto. Bändin Kanadan-kiertuetta seuraava elokuva on täynnä maagisia hetkiä, joissa Jack ja Meg vuoroin jammailevat paikallisten natiivien kanssa, vuoroin esiintyvät liikkuvassa bussissa, kalastusveneessä tai keilaradalla.

Välihaastatteluissa avataan duon epäsuhtaista dynamiikkaa kuin varkain: Meg vetäytyy yhä enemmän kuoreensa, tytön puheet on jopa tekstitetty tätä alleviivaten. Dokkarin jälkeen valkoraidat jäivätkin tauolle kun Meg hakeutui ahdistuksensa vuoksi hoitoon.

Toinen suositeltava nimike oli Brotherhood, jonka voisi tiivistää sanoin “Brokeback Mountain uusnatseilla”. Kiellettyä lempeä tiiviin uusnatsiyhteisön lomassa seuraileva draama vakuuttaa aidolla hahmokuvauksellaan: keskushenkilöiden tunteet purkautuvat yhtä raivokkaasti kuin edellämainitussa verrokissa.

Kuulopuheiden pohjalta suositeltavia ovat myös meillä jo arvostellut Armadillo ja Pom Poko, tanskalainen vankilakuvaus R ja Neil Young Trunk Show. Lisäksi festivaalin keskeisiin nimikkeisiin lukeutuivat nelituntinen Love Exposure, levitykseen reilun viikon päästä saapuva The Killer Inside Me sekä Finnkino-palkinnon voittanut Summer Wars -anime.

Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa