Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti, osa II

(2009)

22. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali valtasi Helsingin valkokankaat. Käteen jäi iso rivi vuoden hienoimpia elokuvia, raportin 2. osassa niistä loput.

Anton Vanha-Majamaa
julkaistu 2009-10-06 / päivitetty 11.09. klo 15:03

KUVA 4

Fish Tank
Fish Tank 

KUVA 3

Altiplano
Altiplano 

KUVA 2

Kinatay
Kinatay 

KUVA 1

Skeleton Crew
Skeleton Crew 

>>Raportin ensimmäiseen osaan tästä

Kookkaaksi paisuneen R&A-raportin jälkimmäisessä osassa päästään käsiksi festareiden mehukkaimpiin herkkupaloihin, matkustetaan ajassa 1800-luvun pukuloistosta lähitulevaisuuden orwellilaisiin isovelimaisemiin ja Euroopasta Etelä-Amerikan kautta Aasiaan ja Australiaan asti. Genrejaotteluun mahtuu kauhua, komediaa, pukudraamaa ja paljon muuta.

Kieli poskella, veret naamalla

Kuin varkain sai R&A:ssa Suomen ensi-iltansa kotimaisin voimin toteutettu Skeleton Crew, josta en ollut ennen tätä lukenut mitään. Yhdysvalloissa levitykseen jo edennyt kauhuelokuva vaikutti mainospuheiden ja IMDb-keskiarvon (kirjoitushetkellä 3.2/10) perusteella sen kokoluokan kalkkunalta, ettei sitä voinut jättää väliin.

Juoni on aikansa tuote: kuvausryhmä tekee kauhuelokuvaa hylätyssä mielisairaalassa samaisen paikan karusta menneisyydestä. 30 vuotta sitten sairaalan johtaja, “Auteur”, toteutti sadistisia ihmiskokeitaan ja taltioi kidutussessiot kaitafilmille. Kuvausryhmä löytää filmikelat, ja ohjaaja Steven (Steve Porter) huomaa tuntevansa vetoa niitä kohtaan. Mies alkaa oireilla, ja pian putoaa ensimmäinen pää.

Tarina on perinteinen, ja aivan tarkoituksella. Tekijät nostavat hattua genreklassikoille: moni kohtaus on pöllitty suoraan Evil Deadista, Stevenilla on The Thing -paita päällä, elokuvan sisäisen elokuvan jenkkivahvistus Bruce (David Yoken) puhuu Sam Raimista ja on tietenkin jo nimensä velkaa Evil Deadeille. Kohtaukset etenevät kieli visusti poskella, ja yleisön reaktiosta päätellen resepti on toimiva.

Itsekin myönnän pariin otteeseen naurahtaneeni, ja isolla porukallahan tällaiset elokuvat tulisi nähdä. Teknisesti kelpo Skeleton Crew kun on elokuvana aika onneton. Näyttely on puisevaa (suomalaisten englanti tökkii, eivätkä brittinäyttelijätkään saa hahmoihinsa eloa) ja huumorin terä oikeastaan aika tylsä. Laiska intertekstuaalisuus ja silmäniskujen alleviivaus turhauttavat.

Skeleton Crew’n varsinainen jippo on sen kolmeen näytökseen jaettu rakenne, joka leikittelee neljännen seinän käsitteellä ja hahmojen itsetietoisuudella. Idea on hauska, ja oikein toteutettuna se voisi hyvinkin kantaa, mutta ohjaajat Tommi Lepola ja Tero Molin eivät tunnu hyödyntävän konseptin potentiaalia riittämiin. Ehkä kuvaavaa onkin toisen reaktio, kun näytöksen jälkeen yleisön edustaja kysyi neljännen seinän murtumisesta. Hiljaisuus, hämmennys, ja sitten “siis mikä?”

Yleisö humaltui näytöksen aikana silmissä, ja Q&A:n jälkeen teatterista lähtikin tuottajan johdolla porukka Dubrovnikiin juomaan viinaa. Minua ei kutsuttu. Viina olisi kyllä tuon jälkeen maistunut.

Positiivisempi kokemus oli amerikkalaisen Kevin Hamedanin ohjaama, yhdessä Ramon Isaon kanssa kynäilemä ZMD: Zombies of Mass Destruction. Jo nimessään amerikkalaiset lamauttaneen 9/11:n jälkeiseen mielentilaan viittaava elokuva on kevyt, hauska ja paikoin teräväkin kuvaus Z-epidemian etenemisestä pienellä yhdysvaltalaisella saarella. Elävät kuolleet iskevät illan hämärtyessä, ja kaupungin asukkaat joutuvat taistelemaan hengestään lihanhimoisten zombien äärellä.

Hahmokavalkadi koostuu demokraateista ja republikaaneista, homoista ja heteroista, kristityistä ja muslimeista. Ivaa tehdään amerikkalaisten ahdasmielisyydestä – naapurin iranilaisverta omaava täysjenkki on tietenkin terroristi – sekä tietenkin kristinuskosta: pappi konsultoi pettämätöntä tietolähdettään, Wikipediaa, ja päättelee zombieinvaasion olevan Maailmanloppu. Jumala on laskeutunut erottelemaan syntiset puhdasmielisistä. Kun jälkimmäisten joukkoon on kuitenkin ympätty pari homoa, näkee kirkkoisä tehtäväkseen käännyttää nämä kellarinsa teknisellä aparaatilla.

ZMD:n gore on piristävän tuhtia tavaraa, ja käsintehtynä tunnelmallisempaa kuin CGI-sotkut. Fyysisen komiikan perinne elää elokuvassa vahvana: verellä, eritteillä ja ruumiinosilla sotkeminen inhottaa kuin Romerot parhaimmillaan.

Elokuvan premissi ei koskaan aivan materialisoidu – paikoin sorrutaan liian helppoihin gageihin, ja homojuttu viedään vähän turhankin pitkälle – mutta Dubrovnikissa oluttuopin kera nautittuna ZMD kuului festareiden hauskimpiin näytöksiin.

Rikos ja rangaistus – ja suru

Brillante Mendoza esitteli Kinatay-uutuutensa Cannesissa keväällä. Osa yleisöstä buuasi ja lähti kesken näytöksen pois, mutta tästä huolimatta Mendoza palkittiin festivaalien parhaasta ohjauksesta. Roger Ebert heitti vielä vettä myllyyn nimeämällä Kinatayn Cannesin “kaikkien aikojen huonoimmaksi elokuvaksi”. Näppärästi tätä yleisön jakautumista käytettiin jopa elokuvan markkinoinnissa, kun R&A-opas lainasi Ebertin blogia esittelytekstissään.

Kohu on helppo ymmärtää. Kinatay on kuvastoltaan karu, kerronnaltaan katsojaa säälimätön. Keskiössä on nuori poliisikadetti, joka tekee koulun ohella hämäräpuuhia ystävänsä kanssa. Kun vastaan tulee 2000 dollarin työtarjous, on vastanaineen ja lasta elättävän pojan vaikea kieltäytyä. Pian hän huomaa olevansa sotkeutunut alamaailman välienselvittelyyn, jossa ihmishenki ei ole velanlyhennystä arvokkaampi.

Koko elokuva kietoutuu tämän yhden keikan ympärille. Rahavaikeuksissa kierivä seksityöläinen kaapataan autoon, kuskataan syrjäseudulle ja teurastetaan. Tämä ei ole spoileri, sillä lopputulos on alusta asti selvä – ja oikeastaan yhdentekevä. Yksinkertainen juoni ei ole Kinatayssa keskeistä, vaan se, miten se on kuvattu. Odyssey Floresin kömpelö kamera on alusta asti selkeästi läsnä kohtauksissa. Monet ovat sanoneet mikkipuomin vilahtavan kuvassa pariin kertaan. Jälki on amatöörimäistä, varmasti tarkoituksella.

Mutta toteutus ei toimi. Tarina etenee liki reaaliajassa, mikä tarkoittaa sitä, että puolivälissä istutaan kirjaimellisesti puoli tuntia pimeässä autossa. Maisemat vaihtuvat, mutta mitään ei tapahdu. Liki koko elokuva kärvistellään yössä, jolloin tapahtumien seuraaminen on liki mahdotonta. Ääniraita ei juuri auta: se on ohut ja täynnä kohinaa. Lopun graafiset käänteet eivät tuo tarinaan lisäarvoa, eikä ohjaajan “tällaista tapahtuu oikeasti”-argumentti tee väkivallan tuputtamisesta yhtään sen toimivampaa. Kinatay on sisällötön ja taiteellisesti arvoton tyyliharjoitelma, joka ei toimi millään tasolla. Tällaisesta kalkkunasta parhaan ohjauksen palkinto on jotain täysin käsittämätöntä.

Jos Mendoza yritti Kinataylla kuvittaa maansa väkivaltaista nykytodellisuutta keskustelua herättääkseen, pureutui chileläinen Tony Manero maansa tulenkatkuiseen historiaan. Pablo Larrainin ohjaama, Pinochet’n valtakaudelle sijoittuva elokuva kertoo Raúlista, Saturday Night Feverin päähenkilöä ihailevasta nelikymppisestä luuserista, joka valmistelee pienellä porukalla SNF-aiheista tanssiesitystä ja valmistautuu television suureen Tony Manero lookalike -kilpailuun. Siinä sivussa Raul tappaa ihmisiä vailla sen suurempaa syytä.

Seepian sävyillä kuvitettu Tony Manero on karu ja lohduton kuvaus Pinochet’n sotilasjuntan ajamista kauheuksista: satoja tuhansia vasemmistolaisia pidätettiin, tuhansia teloitettiin. Elokuvassa Raúl ei ota puolia, mutta oireilee pahasti. Läheiset osallistuvat Pinochet’n vastaisiin kampanjoihin, ja saavat hallituksen agentit peräänsä: nappi otsaan, mikäli taskuista löytyy kampanjalappuja.

Alfredo Castro tekee pääosassa rohkean suorituksen etovana Raúlina, joka saa ainoat nautintonsa Manero-sessioistaan. Orastava suhde samassa kommuunissa asuvaan prostituoituun kärsii, kun mies ei saa pikku-Raúliaan pystyyn. Ongelma ei ole naisessa, vaan ihmisyydestä vieraantuneessa Raúlissa.

Jos Tony Manero onkin ihmiskuvauksena lohduton ja ruma, ei se ole mitään verrattuna Lars von Trierin tuoreimpaan mestariteokseen. Yleisöä keväällä Cannesissa kohauttanut Antichrist on pyörinyt jo aikansa Suomenkin teattereissa, mutta se nähtiin myös R&A:ssa osana pohjoismaisesta elokuvapalkinnosta kisailevaa ohjelmistoa.

Antichristilla Trier lyö yli, mutta tekee sen tyylillä. Händelillä alkava ja päättyvä parituntinen on kiehtova sykermä naisvihaa, psykologista ja uskonnollista kauhua, campia, verta ja seksiä. Ei ihme, että Nicole Kidman jätti roolin väliin. Eikä tämä ole edes sääli, sillä Charlotte Gainsbourg tekee vaikeassa pääroolissa uhrautuvan ja iholle tulevan suorituksen lapsensa kuolemasta traumatisoituneena naisena. Willem Dafoe jää statistiksi, naisvallan ja itse paholaisen voimattomaksi uhriksi, jota Freud ei pelasta kun itse Saatana tulee sisään ovista ja ikkunoista.

Antichristista lisää, kun DVD-julkaisu on ajankohtainen. Elokuva on vuoden parhaita, mutta ei kaikille: kun Gainsbourg kävi alasti makaamaan sakset kädessään, ymmärsi yleisöstä osa lähteä. Tätä ennen oltiin jo nähty puoliksi syntynyt peuranvasa, kuultu matoja kuhisevaa zombiekettua ja ejakuloitu verta. Ei kaikille, tosiaan.

Hillitymmin läheisen menetystä surraan Peter Brosensin ja Jessica Hope Woodworthin Altiplanossa, joka kotimaistaan (Belgia/Saksa/Alankomaat) huolimatta sijoittuu lähinnä Peruun. Paikallisessa kylässä on tapahtunut vaarallinen elohopeavuoto, ja paikalliset kohtelevat kemikaalia pyhänä vetenä. Myrkytys vie kyläläisten näön, mutta kukaan ei osaa yhdistää epidemiaa elohopeaan. Tragedia linkittyy myös belgiasta maahan saapuneeseen lääkäriin ilman rajoja, Maxiin (Olivier Gourmet) ja tämän rakastettuun, Graceen (Jasmin Tabatabai). Keskeisin rooli on kuitenkin kuvankauniilla Saturninalla, jota näyttelee loistavasta Milk of Sorrow’sta (Espoo Ciné) tuttu Magaly Solier.

Ohjaajat Brosens ja Woodworth pitävät juonenlangat hallussaan mestarillisesti, ja kuvaaja Francisco Gózon ottaa kaiken irti Etelä-Amerikan jylhistä maisemista. Surun kuvituksena Altiplano on kaunis ja universaali tarina maailman ääreltä, vaikka lopun unimaailmaa kolkuttelevat visiot ja surrealismi uhkaavatkin pidemmän päälle ampua itseään jalkaan.

Läheinen menetetään myös vuoden espanjalaisessa kauhutapauksessa, Gabe Ibáñezin ohjaamassa Hierrossa. Toissavuotisen Orpokodin jalanjäljissä juonellisesti astuskeleva elokuva on enemmänkin psykologinen trilleri: muutamaa säikytystä lukuunottamatta paino on karun saariympäristön klaustrofobisilla kaiuilla ja tarinan päähenkilön, nuoren äidin (Elena Anaya) surulla. Poika on kadonnut laivamatkan aikana, eikä poliisi tunnu etenevän etsinnöissään.

Hierro saa Suomen ensi-iltansa joulukuussa, ja silloin käsittelemme elokuvaa tarkemmin. Luvassa on myös ohjaajan haastattelu, joten pysykää kuulolla!

Slummien miljonäärit

Brittielokuvien vakikuvastoa ovat ankeat betonilähiöt, joissa mauton vaatetus, päihteiden liikakäyttö ja räävitön kieli lyövät kättä jo ala-asteikäisissä. Lance Dalyn ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Kisses-elokuvassa kaksi irkkunaperoa – Kylie (Kelly O’Neill) ja Dylan (Shane Curry) – pakenevat karuista kotioloistaan, hyppäävät jätteitä roudaavan lautan kyytiin ja matkaavat kaupunkiin, tähtäimessään Dylanin Dubliniin muuttanut isoveli. Paikan päällä etsintä osoittautuu odotettua mutkikkaammaksi, ja lapset törmäävät vaikeuksiin niin virkavallan kuin laitakaupungin rikollistenkin kanssa.

Mustavalkoisena alkava, värit hiljalleen omaksuva Kisses on hauska ja sympaattinen tarina, jonka pääosissa nuoret O’Neill a Curry tekevät loistotyötä. Öisen Dublinin kaoottisuus toistuu lasten näkökulmasta tehokkaasti, ja ääniraitaa (ja itse elokuvaa imitaattorin muodossa) piristää Bob Dylan. Lasten pakomatka on tuomittu päättymään, mutta se ei estä katsojaa uppoamasta vapauden harhaan. Kun kaupunki näyttää rujotkin puolensa, ei paluu kotiin lopulta näytäkään niin lohduttomalta. Varsinkaan, kun se ensisuudelma on saatu.

Vuoden kehutuimpiin brittiuutuuksiin kuuluu Andrea Arnoldin Fish Tank. 15-vuotiasta Miaa (Katie Jarvis) ei koulunkäynti kiinnosta: tyttö käyttää vapaa-aikansa breakdance-kuvioita harjoitellen. Samalla kun Mia valmistautuu tulevaan tanssikilpailuun, alkaa hulttioäidin tuore poikaystävä (Michael Fassbender) kiinnostaa. Tämä kun on ainut, joka suhtautuu tyttöön vakavasti ja kiinnostusta osoittaen.

Poikkeuksellisesti 1.33:1-kuvasuhteella purkitettu Fish Tank on täynnä uskottavia henkilöhahmoja, ja pääosassa Katie Jarvis on uskomaton löytö. Esikoisroolinsa tekevä 18-vuotias nuorukainen on valkokankaalla herkkä ja haavoittuva, omaa identiteettiään etsivä tyttö joka joutuu valtaansa väärin käyttävien ihmisten uhriksi. Mian vastaparina nähdään Michael Fassbender, jonka osakkeet ovat Hungerin ja Kunniattomien paskiaisten myötä kovassa nousussa.

Pieniä aiheita, isoja elokuvia

Rakkautta & Anarkiaa osoitti tänäkin vuonna, kuinka pienestäkin aiheesta voi tehdä liki elämää suurempaa elokuvaa. Finnkino-palkinnosta kamppailleet The Maid ja North, sekä toisaalla nähty ruotsalainen The Girl rakensivat kukin vaatimattomista osista toimivan ja omalaatuisen elokuvakokonaisuuden, joka voitti yleisön ja kriitikot puolelleen.

Sundancessa ilahduttanut ja palkittu The Maid kertoo varakkaan perheen kyrpiintyneestä sisäköstä, Raquelista (Catalina Saavedra), joka tekee työnsä juuri hymyilemättä. Kun perheen äiti päättää palkata Raquelille apua, tulistuu nainen ja alkaa temppuilla. Sisäköitä tulee ja menee, mutta Raquel suojelee reviiriään ja savustaa kokelaat ulos erilaisin kepposin.

The Maid on pirullisen hauska ja samalla traaginen kuvaus hiljaisesta ja vetäytyvästä naisesta, joka reagoi kokiessaan elämäntyönsä uhatuksi. Kevyen komiikan vastapainona ohjaaja Sebastián Silvan käsikirjoitus piirtää Raquelista kuvan surullisena hahmona, ja katsojan kyynelkanavia koetellaan pariinkin otteeseen.

Rune Denstad Langlon Northissa lepokotiin passitettu laskettelumäen vartija Jomar (Anders Baasmo Christiansen) saa tarpeekseen, ja lähtee lumikelkalla Norjan lumisen tundran yli ex-vaimonsa ja pienen poikansa luo. Elokuva paljastuu tragikoomiseksi road movieksi, josta ei omituisia sivuhahmoja ja hengästyttäviä maisemia puutu. Christiansen on nappivalinta vähän surullisen, viinalla pahaa oloaan lääkitsevän Jomarin rooliin.

Elokuvan huumori äityy paikoin varsin mustaksi – käsikirjoituksesta vastaa muuten Erlend Loe – mutta synkätkään aiheet eivät tee elokuvasta masentavaa, päinvastoin. Jomarin matka on yhtälailla henkilökohtainen ristiretki kuin katsaus aution pohjolan vähän omituisiin ihmisiin, pilke silmäkulmassa. Nauruhermoja koetellaan, ja hymy pysyy tiukassa aina antiklimaattiseen lopetukseen asti.

Ruotsalaisen The Girlin keskiössä on kymmenvuotias tyttö, joka jää hulttiotätinsä hoiviin perheen lähtiessä Afrikkaan. Vuosi on 1981. Tädistä ei ole huoltajaksi, ja pian tyttö huomaa olevansa yksin isossa talossa, seuranaan vain suolta pyydystetty rupikonna. Naapurin pojasta on iloa, kylän Abbaa karaokelaitteisiinsa treenaavista tytöistä ei niinkään.

Ohjaaja Fredrik Edfeldt käsittelee Karin Arrheniuksen käsikirjoitusta taiten. Idyllinen maalaistalo muuttuu asteittain ruoanjätteiden, roskien ja kärpästen täyttämäksi kaatopaikaksi, joka piirtää synkeän vastakohdan Blanca Engströmin upeasti näyttelemän tytön viattomuudelle. En muista, koska viimeksi olisi lapsuuden viattomuutta ja kasvukipuja kuvattu näin hienoin siveltimenvedoin. The Girl käsittelee aihettaan hienovaraisesti ja moralisoimatta, ja myös teknisesti elokuva on huipputyötä. Elokuvaaja Hoyte Van Hoytema (mm. Ystävät hämärän jälkeen) kuljettaa kameraa maestron elkein.

Edellisistä irrallisena on vielä mainittava australialainen Mary & Max, joka on ennen Upia vuoden paras animaatio. Stop-motion -tekniikalla toteutettu elokuva on hurmaavan hauska, omalaatuinen ja kaunis tarina kahden yksinäisen sielun kohtaamisesta. Nuori Mary asuu alkoholistiäitinsä hoteissa Australiassa, ja haaveilee oikeasta ystävästä. Sellainen löytyy, kun Mary arpoo puhelinluettelosta vastaanottajan, ja lähettää kirjeen New Yorkissa asuvalle Maxille. Nelikymppinen, ihmisiä kummaksuva ja hieman hitaanpuoleinen mies on ulkoisesti täydellinen vastakohta Marylle, mutta kuoren alta paljastuu yllättävän samanhenkinen persoona.

Kahden maailmaa kummaksuvan ja hitusen naiivin hahmon välinen kirjeenvaihto on täynnä hersyvää dialogia, kun kumpikin raportoi satunnaisia ajatuksiaan ja kohtaamisiaan. Vakavia aiheita, kuten alkoholismia ja itsemurhaa, käsitellään suodattamalla ne päähenkilöiden naiivin näkökulman lävitse. Näytöksessä paikalla ollut tuottaja kertoi, että elokuva perustuu ohjaaja-käsikirjoittaja Adam Elliotin omaan elämään – hänellä on ollut pitkäikäinen kirjekumppani, jolta elokuvan Max on saanut paljon vaikutteita. Toivoa sopii, että Mary & Max huomioidaan kevään Oscar-gaalassa edes ehdokkuudella. Se on malliesimerkki siitä, että vahvalle, omalaatuiselle käsikirjoitukselle ja käsityöperinteelle on yhä tilausta. Äänirooleissa muuten kuullaan Toni Collettea, Philip Seymour Hoffmania ja Eric Banaa.

Kiitos ja kumarrus

Tämänvuotinen Rakkautta & Anarkiaa oli jälleen ainutlaatuinen kokemus. 10 päivään mahtui pitkä riviä mielenkiintoisia elokuvia, ja paljon jäi vielä näkemättä. Kiitokset täytyy vielä kertaalleen jakaa tapahtuman järjestäjille ja kaikille R&A:han osallistuneille. Suurilta ongelmilta vältyttiin, ja tapahtuma oli organisoitu mallikkaasti. Elokuvakatalogi oli ennätyksellisen laaja ja varmasti yksi kaikkien aikojen laadukkaimmista. Jokaista näkemääni filmiä en tässä laajassakaan artikkelissa käsitellyt – niihin palataan myöhemmin.

Kiitos kaikille syksyn suurinta elokuvaelämystä avittaneille, ja ensi vuonna nähdään taas!

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa

- – -

Kuva 1: Skeleton Crew (© 2009 Timeless Films)
Kuva 2: ZMD: Zombies of Mass Destruction (© 2009 Typecast Pictures)
Kuva 3: Kinatay (© 2009 Centerstage Productions ja Swift Productions)
Kuva 4: Tony Manero (© 2008 Fabula Productions ja Prodigital)
Kuvat 5-6: Antichrist (© 2009 Zentropa Entertainments, arte France Cinéma ja ZDF/Arte)

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202