Festivaalikattauksessa poimintoja Suomen suurimmalta, syyskuussa järjestetyltä elokuvafestivaalilta.
Rakkautta ja Anarkiaa järjestettiin nyt 31. kerran. Poimintoja festivaaliohjelmasta 20.–30. syyskuuta kirjoittaa Aleksi Salonen. Arvosteluja: 14kpl. Päivitetty viimeksi: 11.10.
Aikalaiskertomuksiin vapaasti perustuva musiikkielokuva kuvaa Neuvostoliiton vähän tunnettuja rock-piirejä 80-luvun alun Leningradissa. Päähenkilöitä ovat paikallista kulttimainetta nauttinut Mike Naumenko, tämän vaimo ja lapsen äiti Natalia Naumenko ja nuori tulokas Viktor Tsoi, joiden pieni kolmiodraama ei dominoi elokuvaa, mutta antaa sille punaista lankaa. Juonellisuutta enemmän Kesää kiinostaa haikailu kumman, kadonneen hetken perään. Kamera kelluu usein hieman uneneomaisesti tapahtumien ympärillä, eniten ehkä Oliver Assayasista muistuttaen, ja kerronta muljahtelee vaivattomasti tilanteesta toiseen. Vahvan narratiivin sijaan vetonauloja ovat rock-numerot: sekä laadukkaat neuvostorockin alkuperäisteokset Kinolta ja Zooparkilta että vitsikkäästi uudelleentulkitut aikakauden kansainväliset hitit, kuten Talkin Headsin Psycho Killer ja Iggy Popin The Passenger. Uustulkinnoissa rikotaan neljättä seinää ja realismia. Mustavalkokuvaa tehostavat kuvan päälle piirretyt sarjakuvamaiset tehosteet. Miken, Natalian ja Viktorin elämää ei seurata vereslihalla vaan käänteitä sävyttää lempeän nostalgian hyväksyvä toteavuus. Sekä Naumenko että Tsoi kuolivat ennenaikaisesti 90-luvun alussa, mutta elokuva keskittyy sympaattisen paikallismenestyksen vuosiin.
Omaperäinen maagisen realismin draama kuvaa kahden peikon elämää Ruotsin rajalla. Päähenkilö Tina (Eva Melander) on rajavartiossa töissä. Hän haistaa matkustajista pelon, häpeän, vihan, ja on siksi työssään hyvä. Ihmiset, jollainen hän itsekin ajattelee olevansa, eivät kuitenkaan oudon ulkomuodon vuoksi häntä aina hyväksy. Tarkastuksessa vastaan tulee Vore (Eero Milonoff), joka viihtyy luonnossa ja antaa eläimellisyytensä näkyä. He ovat molemmat peikkoja, kertoo Vore Tinalle. Näistä jo sinällään erikoisista lähtökohdista ruotsalaistekijät Ali Abbasin johdolla liikkuvat toistuvasti yllättäviin suuntiin genrerajoista välittämättä. Allegoria ei typisty esimerkiksi vain rasismin tai muunsukupuolisten kokemuksien tutkielmaksi, vaan käsittelee sisä- ja ulkoryhmien räjähdysaltista dynamiikkaa ja keksinäistä vihanpitoa monista kulmista. Ja toisaalta elokuva ei typisty allegoraksikaan, vaan kuvaa selvästi juuri näitä henkilöitä, joita Eva Melander ja Eero Milonoff todellistavat hienosti.
Huolella piilossa syntynyt Tyhjiö vähän kuin jatkaa Aleksi Salmenperän ja läheisten työkumppaneiden (mm. leikkaaja Samu Heikkilä, kuvaaja Heikki Färm, Laura Birn, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman) mainion Häiriötekijän jalanjäljissä. Leppoisasti poukkoilevan draamakomedian naurun aiheena ovat luovan luokan tutunniljakas itsesäälissä pyöriskely ja loistava omahyväisyys. Tyhjiö ei silti naura ulkoa, vaan jotenkin me kaikki olemme yhtä syyllisiä. Ehkä sisäänpäinlämpiävänkin huumorin terä osuu elokuva- ja kirjallisuusalalle. Birn esittää Hollywoodin halajavaa naistähteä ja Korpela on entinen menestyskirjailija. Katsanto on musta, mutta sellaisia elämänkomedian pilkahduksia sisältävä, että kuvaa haluaisi uskoa. Kaunis, terävä mustavalkokuva antaa tapahtumille lempeän hattaramaisen suojaetäisyyden.
Nicolas Cagen yhtäältä mumisevan, toisaalta kiljuvasilmäisesti räyhistelevän pääosasuorituksen ympärille rakennettu psykedeelinen kauhuelokuva on tyylillisesti vaikuttava, mutta kertomukseltaan liiankin pelkitetty B-pastissi. Innoitteensa Mandy saa 80-luvun B-kauhun estetiikasta ja hippiajan psykedelian myrkyllisistä jälkihöyryistä. Kahtiajakoinen tarina alkaa eteerisen pohdiskelevana, värikkäänä metsätunnelmointina. Avioparin (Andrea Riseborough ja Cage) oudon idyllin rikkoo mansonmainen kultti, jonka tukena on joukko limaisia prätkähirviöitä. Toisen puoliskon kostoretkeä sävyttävät yhä mielipuolisemmiksi käyvät hallusinaatiot, joihin pienet maistiaiset vihollisen hunajapurkeilta johtavat. Sävyt synkkenevät, veri roiskuu ja Cage huutaa.
Ohjaaja–käsikirjoittaja Paul Schraderillä on aina ollut terävä kynä, mutta 2000-luvun hankkeet ovat tavanneet päätyä epäonnistumisiin. First Reformed on hieno, ankara ja epätavallisen hallittukin paluu vireeseen. Papin (kipuisasti kyyristelevä, monitahoisen inhimillinen Ethan Hawke) omantunnontuskien ja päiväkirjamerkintöjen ympärille rakennettu draama kietoo kiehtovasti yhteen henkilökohtaisen uskonkriisin, elollisen luonnon tuhon ja kirkollisten instituutioiden kaksinaamaisuuden. Nykyään epätavallisessa akatemiakuvasuhteessa (1.33:1), usein suorakulmaisesti linjattujen otosten hidas rytmi ja karsittu sisältö muistuttavat bressonialisesta kerronnasta. Schrader ei silti ole Bresson ja lopussa First Reformed saa shokeeraavia, painajaismaisia elementtejä. Monologit ovat kylmiä ja painavia. Niissä kaikuu omakohtainen ponnistelu eksistentiaalista tyhjyyttä ja ihmiskunnan kollektiivista idiotismia vastaan. Usko ei pelasta todellisuudelta.
Leppoisa teinimusikaali sijoittuu joulunaikaan ja zombiapokalypsiin. Slapstick-komediaa, pikkunokkelaa sanailua ja genressään miellyttäviä musikaalinumeroita tiheään sekoittava Anna and the Apocalypse huvittaa useimmin kuin luulisi. Rytmitys pelaa osien välillä ja kepeässä splatter-toiminnassa, ja vain pitkitetty, päähenkilöitä innoissaan listivä loppunäytös puuduttaa hieman. Lattea kuvaustyyli syö välillä sympaattisen kotikutoisten tanssinumerojen tenhoa.
Elämäntapa-alkoholisti John Callahanin (Joaquin Phoenix) kapulaisesti rullaava matka pyörätuolin ja itsesäälin pohjalta menestyneeksi sarjakuvapiirtäjäksi välttää tyypillisimpiä sankarinarratiiveja ja katsoo ainakin valtavirtaisessa kontekstissa suorasti addiktin elämän perimmäistä surkeutta. Gus van Santin tilkkutäkkimäinen teos ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta, mutta sisältää useita erikoisia ja erinomaisia kohtauksia. Joaquin Phoenix on välityössäkin ulottuvainen ja Jack Black tekee vaikuttavan pikkuroolin Calahanin hetkellisenä räkäalkoholistikamuna. Callahan ei ole elokuvassa erityisen miellyttävä mies, ja tällaisen oudon, nuhjuisen, pyörätuolissaankin hieman etuoikeutetun sädekehän säilyttävän narrin vaiheita on virkistävää seurata.
Thelma on hieman kuin Carrien päivtys vuodelle 2018. Vakaumuksellisen kristillisen kasvatuksen saanut kaunis Thelma pitää yliopistolla toisesta tytöstä. Vanhemmat eivät hyväksy ja ristiriita purkautuu psykokineettisesti. Lesboseksuaalinen energia on modernia noituutta. Trierin kuvallisesti vakaa, hiipivä tyyli ja uhkaavien äänimassojen käyttö työntää jännityskerrontaa liukkaasti, mutta hieman laskelmoivan oloisesti. Thelmassa on taidokkaan tilaustyön makua. Siitä ei paista kiihkeää taiteellista olemassaolon halua, jota olettaisi peilaamaan päähenkilön kokemuksia.
Arvostelu tulossa.
Yleisöä miellyttämään kirjoitettu jenkki-indie on elokuvakartan sietämättömämmästä laidasta. The Miseducation of Cameron Post kertoo lesboseksuaalien niin kutsutusta eheyttämisleiristä. Disney-henkinen sanailu ja paperinohuet sivuhahmot eivät kuitenkaan tue tarinan teemaa traumatisoivasta, systemaattisesta henkisestä pahoinpitelystä. Uskottavuutta haetaan itsemurhayrityksen, itkuisen puhelun ja ylikirjoitetun monologin kolmoiskärjellä, joka vain vahvistaa käsikirjoituksen heppoisuutta ja kliseisiin tukeutumista. Juuriltaan revittyjen, uusien kaverusten leirielämäkuvauksena The Miseducation of Cameron Post on kelvollinen. Sen yritykset satiirin saralla – yhteiskuntakritiikin potentiaalinen kärki – jäävät heppoiseksi.
Vain tähdet.
Mullistuksellisesta verbatim-dokumentistaan The Arbor (2010) tunnetun Clio Barnardin Dark River käsittelee menneisyyden painolastia. Se miltei hukuttaa Alicen (Ruth Wilson), joka palaa sukutilalleen pitkän ajan ja isänsä kuoleman jälkeen. Vuokratilallisten perintö on ränsistynyt. Paikkaa elättävät enää alkoholisoitunut, katkera veli ja lammaskatras. Realistinen draama tavoittaa harkitulla käsivaratyylillään rikkoutuneen perheyksikön ja sen ongelmallisen dynamiikan, joita ajan hammas yhä nakertaa. Kommunikaation korvaavat tiuskaisut ja ärähdykset. Monikasvoinen Ruth Wilson on roolissaan Dark Riverin voimanlähde. Draaman materiaalinen aineisto ja psykologinen aiheisto tuntuvat kuitenkin liiankin tutuilta, vaikka elokuva ilmeisen herkkäviritteinen onkin. Osin ennalta-arvattava loppuratkaisu on kuin riuhtaisevinaan tarinalle katharttisen, ylisukupolvisen uhrin, muttei stemmaa tai liioin resonoi sen hiljaisen pienieleisyyden kanssa, joka Dark Riverissä parhaimmillaan hehkuu.
Tiukan kapitalismikriittinen ja luokkatietoinen satiiri kertoo mustasta jokamiehestä (Atlantasta tunnettu Lakeith Stanfeld), joka löytää surkeassa puhelinmyyjäduunissaan Valkoisen Äänensä. Kirjaimellisesti ja se on tietysti vertauskuva. Michelgondrymäiseen hullutteluun ja kafkalaisiin absurdeihin hetkiin taipuvainen räyhäkkä komedia on vahvimmillaan kun sen jalat pysyvät vielä vähän maassa. Aktivistiräppärinä tunnetun Boots Rileyn esikoisohjaus kuvaa tarkasti etenkin seiniä, jotka työelämän solidaarisuuden ja köyhän elämän välille on rakennettu. Lupaus menestyksestä (myymäläpällikkö!, vuorokapteeni!) on kangastus ja epätodennäköinen menestys taas mekanismi, joka katkoo yhteydet niihin, joita nyt voisi auttaa. Sorry to Bother Youn mukaan systeemi toimii näin, koska se hyödyttää omistavaa luokkaa. Yhdysvalatalaisnäkökulmaksi ihan raikasta. Kritisoitavaa on kertynyt niin paljon – ei toki aiheetta – että elokuvateoksen liitokset natisevat. Villejä kauhukierteitä ottava loppu korvaa harkitun satiirin shokkikäännöksillä, jotka niin sanotusti vetävät homman läskiksi
Mamoru Hoshodan ohjaamassa animaatiossa 4-vuotias Kun-poika saa pikkusiskon ja alkuihmetyksen jälkeen iskee kateus. Vanhempien jakamaton huomio on mennyttä. Arkkitehti-isän suunnittelema, monitasoinen kotitalo hahmottuu yksityiskohtien rakkaudesta: petsatut puupaneelit kiiltävät lakassa, harjattu vihreä teräs hohtaa ja tuolin jalan linja kaartuu elegantisti. Sisäpihalla tapahtuu kuitenkin jotain hallitsematonta, kun läheisten menneisyydet ja tulevaisuudet kaappaavat Kun-pojan omaan maailmaansa. Fantasia-jaksoissa Kun oppii empatiaa käytännössä, näkemällä siskonsa aikuisena, äitinsä lapsena ja isoisänsä elossa. Ajassa ja paikassa vapaasti avautuva vaikutusten kudelma avaa hiljalleen kasvavan pojan näkökulmaa: paikkani on tässä, koska juuri nämä sattumat osuivat yhteen. Mirai-sisko ei ehkä olekaan epäreilu huomiokaappari ulkoavaruudesta. Miraikatsoo rauhassa myös arjen konflikteja. Suora, realistinen lähestymistapa erottaa sen sopivasti japanialaisaniamaation valtavirrasta. Tekniikkana animaatio tarjoaa tässä toisaalta helpottavan etäisyyden: hieman abstrahoidut hahmot on helpompi hyäksyä edustaviksi tyypeiksin. Kytköksellisyyden kesskeisyyttä korostava viesti on sen takia helppo niellä, vaikka tarinan rakenteessa korostuukin opettavainen lähestymistapa. Animaation tyyli vaihtelee sisätilojen hallituista viivoista sateisten katujen kuulaisiin vesiväritaustoihin ja painajaisjakson julmiin tietokoneavusteisiin geometrioihin.
Rönsyileva, tositapahtumiin viittaava komedia sijoittuu 70-luvulle, mutta on tiukasti nykypäivän äärioikeiston liikehdintöihin sidottu. Rennosta, mustasta komediastaan huolimatta BlacKKKlansman suhtautuu vihan kulttuuriin ensi käden vakavuudella. Valkoisen poliisilaitoksen ensimmäisen mustan etsivän Ron Stallworthin (John David Washington) sinnikkyyden ansiosta Colorado Springsin paikallispoliisin solutttautumistoimien kohteeksi päätyy Ku Klux Klan. Sen jäsenten (mm. kiiluvasilmäinen Jasper Pääkkönen) taukoamaton vihapuhe on jännitteisessä, epämukavassa suhteessa jengin epäpätevään, koomiseen öheltämiseen. Kantaaottavimmillaan Leen elokuva on myös vahvimmillaan, ristiinleikatessaan klaanin initiaatioriittiä fiktiivisen kanslaisoikeustaistelija Jerome Turnerin (Harry Belafonte) kertomaan tosipohjaiseen tarinaan Jesse Washingtonin silmittömästä lynkkayksesta Wacossa. Elokuvan vihaista huumoria ryydittävät viittaukset presidentti Trumpin ja hänen kannattajiensa fasistiseen retoriikkaan, jonka seuraukset Lee elokuvan lopuksi antaa katsojien arvioitaviksi.
Tyyliltään bergmannilaisen sisaruskuvauksen pääosissa Alicia Vikander ja Eva Green tekevät hartiavoimin töitä ollakseen traagisia. Rehevät eurooppalaispuutarhat tarjovat kauniin, unenomaisen taustan tapahtumille: Emilie (Green) on sairas ja haluaa kuolla, mutta selvittämättä ovat vielä välit Inekseen (Vikander) ja traumaattiseen lapsuuteen. Pienimuotoinen ja helposti nieltävä tarina etenee sulavasti ja kuvaus on sykähdyttävän väririkasta. Dialogista ja sisarusdynamiikasta ei kuitenkaan löydy terävää tai omaperäistä sanottavaa elokuvan pääaiheesta, kuolemasta. Konkarit Charles Dance ja Charlotte Rampling piristävät draamaa itselleen tyypillisissä, karismaattisissa sivurooleissa. Teksti: 2018 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA