Rakkautta & Anarkiaa -festariraportti, osa I

(2009)

22. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali valtasi Helsingin valkokankaat. Käteen jäi iso rivi vuoden hienoimpia elokuvia, raportin 1. osassa niistä muutamia.

Anton Vanha-Majamaa
julkaistu 2009-09-29 / päivitetty 11.09. klo 15:03

KUVA 4

My Winnipeg
My Winnipeg 

KUVA 3

Food, Inc.
Food, Inc. 

KUVA 2

Poikien bisnes
Poikien bisnes 

KUVA 1

Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell
Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell 

Järjestyksessään 22:s Helsinki International Film Festival potkaistiin käyntiin 17. syyskuuta Steven Soderberghin uutukaisella Ilmiantaja!, jonka pääosassa nähtiin lihotettu Matt Damon. Tästä lähti hurja 10 päivän ja 140 elokuvan putki. Filmejä pyöriteltiin Bio Rexissä, Andorrassa, Dubrovnikissa, Kino Engelissä, Maximissa ja Kinopalatsissa. Yksittäisiä näytöksiä oli 425 (joista loppuunmyytyjä 96), lippuja myytiin yli 51 200. Se on muuten festareiden uusi ennätys.

Sekaan mahtui niin iloisia yllätyksiä (The Maid, North) kuin todellisia mahalaskujakin (Kinatay). Laatu oli keskimäärin korkea, ja monipuolisesta tarjonnasta jokaisen oli helppo poimia omat tärppinsä. Itselleni niitä kertyi tasan 30, ja vielä jäi monta lupaavaa nimikettä odottamaan katselua. Tähän kaksiosaiseen raporttiin olen poiminut tarjonnasta mielenkiintoisimmat, ja pyrkinyt järjestämään tämän sekalaisen kattauksen ymmärrettävään muotoon.

Unohdetut nerot

R&A:n laajasta tarjonnasta esiin nousi kaksi musiikkidokumenttia, jotka valottivat kahden hyvin erilaisen muusikon elämää. Molempia kuitenkin yhdisti ja yhdistää se, että heidän nimensä ovat jääneet suurelta yleisöltä huomaamatta. Pekka Streng ja Arthur Russell olivat nuoria ja intohimoisia muusikoita, joista molemmat menehtyivät nuorina. Jälkeensä he jättivät pysyvän perinnön, joka on kuin huomaamatta vaikuttanut jälkipolvien töihin.

Dokumentaristi Arto Halonen aloittaa Magneettimies-elokuvansa kameran edessä, puhuen omasta suhteestaan Pekka Strengiin. Tämä henkilökohtainen linkki elokuvan keskushenkilöön on dokumentin kantava teema, kun Halonen lähtee haastattelemaan kohtalotovereitaan ympäri Suomen. Ääneen pääsevät Strengin läheiset, jälkeläiset, kollegat ja fanit. Kertojina elokuvassa toimivat toisaalta Strengin oma musiikki, toisaalta lainaukset hänen päiväkirjoistaan, Olavi Uusivirran lukemina. Näissä kahdessa artistissa onkin paljon samaa: molemmat herkkiä runopoikia, jotka osaavat ja uskaltavat olla naiiveja sortumatta silti kliseisiin. Ainakaan useimmiten.

Kun Pekka Streng soitti akustista kitaraa ja runoili metsän eläimistä ja kasvustosta, Arthur Russell teki kunnianhimoista avant garde -taidetta. Elokuva Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell valottaa miehen elämää. Iowasta nuoruusvuosinaan San Franciscoon karannut Russell oli äitinsä tapaan sellisti, mutta tähtäsi ulos klassisen musiikin kaanonista. San Franciscossa hän tutustui beatnik-runoilija Allan Ginsbergiin, jolla oli suuri vaikutus miehen tulevaisuuteen. Toinen käännekohta Russellille oli muutto New Yorkiin, jonka vilkas underground-skene ruokki miehen luovuutta ja päinvastoin. Yhteistyö David Byrnen (Talking Heads), Peter Gordonin ja Peter Zummon kaltaisten muusikoiden kanssa vahvisti Russellin asemaa yhtenä East Villagen tärkeimmistä musiikkihahmoista.

Sekä Strengin että Russellin uraa varjosti tieto sen väistämättömästä päättymisestä. Strengillä diagnosoitiin armeijan aikana syöpä, Russell puolestaan sairastui AIDSiin. Kumpaakaan sairaus ei lannistanut: Streng sai turvaa omista hengellisistä maailmankatsomuksistaan, Russell puolestaan ennen kaikkea musiikista, joka oli hänelle kirjaimellisesti koko elämä. Multi-instrumentalisti pysyi aktiivisena viimeisiin hetkiinsä saakka, ja sävelsi jatkuvasti uutta materiaalia.

Kummankin artistin kohdalla hätkähdyttävää on se, kuinka ajankohtaista ja modernia heidän musiikkinsa yhä on. Strengin käyttämät kielikuvat ja käsittelemät teemat ovat luonteeltaan ajattomia, ja laulujen henki elää yhä John McGregorin ja Joose Keskitalon kaltaisten artistien tuotannossa. Ilmaisu miehen molemmilla levyillä on on vivahteikasta ja hyvällä tavalla yksinkertaista.

Jos Streng oli ilmaisultaan ajaton, oli Russell ehkäpä edellä aikaansa. Musiikin kirjo vaihteli simppelistä folk-popista minimalistiseen avant gardeen, elektroon ja diskoon. Materiaalia syntyi valtavasti, valmiita julkaisuja murto-osa siitä. 2000-luvun kuulijalle Russellin musiikki kuulostaa nyt tuoreelta ja ajankohtaiselta, kuten Jens Lekman dokkarissa toteaa. Toisaalta monen kappaleen kohdalla on todettava, että oikealla tuotannolla ja markkinoinnilla Russellin diskosävellyksistä olisi voinut tulla Stayin’ Aliven kaltaisia ikihittejä. Ainakin, mikäli alati uusiutunut muusikko olisi niin toivonut.

Molemmat dokumentit ovat henkilökuvia, ja jättävät itse julkaisut vähemmälle. Streng ehti urallaan levyttää kaksi albumia – Magneettimiehen kuolema (yhdessä Tasavallan presidentin kanssa) ja Kesämaa – jotka on julkaistu sittemmin CD:llä. Alkuvuodesta julkaistiin myös postuumisti Strengin demojen pohjalta kolmas albumi, Unen maa, Olympia-orkesterin säestyksellä. Russellin tuotanto on sekalaisempaa ja sijoittuu lukuisten pseudonyymien ja sivuprojektien joukkoon. Aloittaa voi vaikkapa loistavasta Calling Out of Context -kokoelmasta.

Magneettimiehestä lisää, kun sen saapuu Finnkinon teattereihin 16.10. Arthur Russell -dokkaria ei ole Suomessa julkaistu, mutta DVD:llä sitä myydään nettikaupoissa edullisesti. Suosittelen tutustumaan.

Kaunis ihminen / Ruma ihminen

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu käytiin niinikään, kun R&A:ssa nähtiin samanaikaisesti dokumentteja muotimaailmasta ja sen pimeästä vastaparista, pornoteollisuudesta. Ihmisruumiin eksploitaatiota esteettisin ja toisaalta hedonistisin perustein käsiteltiin kattavasti, ja pintatasolla kaukaiset maailmat lähestyivät toisiaan uhkaavasti.

Vogue on maailman suurin ja luetuin muotilehti, ja Anna Wintour sen päätoimittajana legenda. Julmana diktaattorina tunnettua, kuuluisien aurinkolasiensa taakse verhoutuvaa Wintouria on parodioitu Ihmeperheessä ja esitetty Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvassa. R.J. Cutler yrittää The September Issue -dokumentillaan antaa katsojille vilauksen oikeasta Anna Wintourista. Tulos on viihdyttävä, mutta yllätyksetön taltiointi vuoden tärkeimmän muotijulkaisun tekemisestä.

Kun muotimaailma syöttää kohdeyleisölleen – nuorille naisille – vinoutunutta kuvaa kauneudesta, maalaa pornoteollisuus vastakkaiselle sukupuolelle yhtälailla vääristyneen kuvan. Idyllinen latoromantiikka ja sensuelli parittelu kohtaavat halvalla tuotetuissa pornopätkissä, joissa nuoret ja kauniit ihmiset nauttivat estotta ruumiistaan.

Kun muotimaailmaa ruoditaan mallien tiukasta ikähaarukasta – 28-vuotiaasta ei mallia saa millään – on pornoteollisuus paikoin vieläkin raaempi. Markku Heikkisen ohjaama Poikien bisnes -dokumentti sukeltaa Keski-Euroopan ja erityisesti Prahan homopornoteollisuuteen, jossa vain nuoret ja kauniit pärjäävät. Haastateltava pornotuottaja Dan Komar kertoo näyttelijöiden olevan parhaimmillaan vain parin vuoden ajan, ja jo 20-vuotiaana alkaa rapistuminen näkyä.

Tämä näkyy konkreettisesti yhdessä dokkarin keskushahmoista: Ruda (taiteilijanimeltään Aaron Hawke) on elokuvan alussa nuori, siloposkinen poika. Slummeista rekrytoitu Ruda puhuu naiivisti tähteydestään “Amerikassa asti”, ja uskoo vilpittömästi olevansa jotain erikoista – taustalla on myös 3-vuotinen suhde Komariin. Kaksi vuotta myöhemmin Ruda asuu kaatopaikalla, puhuu itsekseen ja on päihteiden myötä täysin pihalla kaikesta.

Pornoteollisuuden loppuunkaluamia ihmisraunioita on Prahan alue täynnä. Itä-Euroopasta saapuva nuori on helppo houkutella mukaan valheilla rahasta ja tähteydestä. Suurin osa ei edes ole homoja, vaan seisokit saadaan aikaan heteropornolla ja Viagralla.

Samanlainen seksin ja päihteiden runtelema kattila porisi New Yorkissa 1980-luvulla, kun kuuluisa parinvaihtoklubi Plato’s veteli viimeisiään. American Swing -dokumentti kertaa Plato’sin elämänkaaren pienestä privaattikerhosta kaupungin kuumimmaksi bilemestaksi, ja siitä lopulta strippareiden, prostituoitujen ja narkkarien asuttamaksi tautipesäkkeeksi.

Elokuva ei ota kantaa parinvaihtoon yleensä – siihen tarkoitukseen kannattaa vilkaista Theroux’n vinksahtaneiden viikonloppujen aihetta käsittelevä jakso – vaan pysyttelee tiukasti Plato’sin ja sen perustajan, Larry Levensonin omituisessa maailmassa. Äänessä ovat paikan entiset, nyt jo harmaantuneet asiakkaat. Jotain kieron huvittavaa on siinä, kun vaari villaneuleessa kertoo graafisin sanankääntein seksikokemuksistaan. Ja lopuksi toteaa “I hope I’m not being too vulgar”. Ja ketäpä ei viihdyttäisi toisen harmaahapsen kertomana seuraavanlainen tokaisu: “What’s the difference between pussy and parsley? – Well who eats parsley?”

Ihmiskehon eksploitaatiosta on kai luontevaa siirtyä sanomaan pari sanaa luonnon hyväksikäytöstä. Dokumentit The Cove ja Food, Inc. muistuttivat katsojia taas siitä, kuinka ilman ihmisiä kaikki olisi maapallolla paremmin. Louie Psihoyosin delfiinidokumentista olemme jo puhuneet (The Cove – meren salaisuus), ja se saa pian virallisen ensi-iltansakin, mutta Robert Kennerin ruokateollisuutta kritisoiva Food, Inc. ei näillä näkymin ole teattereihin saapumassa.

Elokuvan taustavoimista löytyy Fast Food Nation -kirjan (suom. Pikaruokakansa, WSOY 2002) kirjoittanut Eric Schlosser, joka on myös äänessä valkokankaalla. Sisällöllisesti elokuva on paljon velkaa Schlosserin teokselle, ja toisaalta siitä tehdylle samannimiselle elokuvalle. Siinä missä FFN-elokuva kompastui yrityksiinsä naittaa komedia ja kömpelöt moraalisaarnat, on Food, Inc. kokonaisuutena toimivampi. Näytöksen alussa “ruoka-alan monitoimimies” Eeropekka Rislakki puhui lyhyesti elokuvasta ja muistutti, että vaikka Food, Inc. on sisällöltään amerikkalainen, ei sitä ole vaikea soveltaa myöskään Suomeen. Yhtälailla meillä valtaosa ruokateollisuudesta on muutaman suuryrityksen hallussa.

Pikaruokateollisuutta kohtaan on hyökätty aiemminkin, eikä Food, Inc. lopulta tuo pöytään juuri uutta. Pikaruokakansa-kirjaa suosittelen kaikille, dokumentti jää lähinnä sen vetävästi leikatuksi kuvitukseksi, joka jakautuu tarkasti informatiiviseen ja emotionaaliseen puoleen. Tietoaspektia lihotetaan syytämällä valkokankaalle tuttuja statistiikkoja julmasta lihateollisuudesta ja amerikkalaisten terveydentilasta, tunnepuolta taas ruokitaan henkilökohtaisin tragedioin. Kyyneleitä yritetään kiskoa halvoin draamakeinoin identifioimalla esim. amerikkalainen kolibakteeri-epidemia pieneen lomareissulla menehtyneeseen poikaan, jonka äiti on nyt taistelun eturintamassa.

Leikisti

Piladokumenttien perinne on pitkä: Orson Welles säikytteli radiokuuntelijoita H.G. Wellsin Maailmojen sodalla jo 1930-luvulla, ja aprillipiloja on radiossa ja televisiossa koettu jo pitkään. Nimi (engl. “mockumentary”) vakiintui kuitenkin vasta 1980-luvulla, kun Rob Reiner kutsui elokuvaansa This is Spinal Tap mockumentaryksi. R&A:ssa nähtiin kaksi genren edustajaa, joista toinen oli henkilökohtainen manifesti ja viha-rakkaus-suhteen kuvitus, toinen puolestaan humoristinen esitys pienen kansakunnan identiteettikriisistä kommunistihallinnon alla.

Guy Maddin on tunnettu haastavista ja omaehtoisista elokuvistaan, eikä pari vuotta sitten valmistunut My Winnipeg (jota ohjaaja itse nimittää dokutasiaksi, dokufantasiaksi) päästä sekään katsojaa helpolla. Teknisesti vaatimaton ja suttuinen mustavalkokuva ja kehno ääniraita tekevät tietenkin kunniaa mykkäkauden elokuvalle, mutta samalla karsivat varmasti osan yleisöstä.

My Winnipeg on kuin käänteinen kunnianosoitus ohjaajan kotikaupungille. Maddin maalaa kuvan synkästä, lumisesta kylästä, jonka historia on täynnä omituisia sattumuksia, jonka asukit kärsivät unissakävelystä ja seuraavat lätkää ja järjettömiä TV-sarjoja, ja jonka päättäjät tekevät vääriä päätöksiä kerta toisensa jälkeen. Kehystarinassa Maddin (jota näyttelee Darcy Fehr) istuu junassa, matkalla pakoon Winnipegistä. Ohjaajan mukaan kaikki pyrkivät kaupungista pois, mutta kukaan ei tunnu siinä onnistuvan.

Junamatkan aikana mies purkaa suhdettaan kaupunkiin sen rakennushistorian, kulttuurin ja oman perheensä kautta. Tarinan lomassa nähdään kohtauksia, joissa Maddin näyttelijöiden ja oman äitinsä (joka ei ole hänen oma äitinsä) avustuksella lavastaa kohtauksia omasta lapsuudestaan.

Herää kysymys, mikä on keksittyä, mikä totta? Voiko tosiaan olla, että raviradalta karanneet hevoset jäätyivät jokeen niin, että heidän jäästä irvokkaasti törröttäviä yläruumiitaan käytettiin piknik-alustoina? Onko kaupungin unissakävelyprosentti tosiaan maailman suurin? Ja voiko tosiaan olla, että eräs kaupungin silloista oli alkujaan suunniteltu ylittämään Niili? Googleenkaan ei kysymysten kohdalla voi täysin luottaa, mutta kiinnostuneille löytyy netistä artikkeli, joka vastaa osaan kysymyksistä.

Kannattaa kuitenkin miettiä, onko vastausten etsiminen sen arvoista? My Winnipeg liikkuu koko kestonsa ajan unen ja valvetilan rajamailla – juuri siellä mistä surrealismin suuret nimet Dalia myöten saivat innoituksensa – ja toden ja fiktion sekoittumisessa piilee sen viehätys. Mikäli Maddin kertoo hevosista ja “muistaa” ne, on se tarpeeksi totta.

Jos My Winnipeg on matka ihmismielen (ja ennen kaikkea winnipegiläisen) alitajuntaan, on virolaisdokkari Disco and Atomic War koko kansakuntaa ja sen kehitystä linjaava pätkä. Viron ja Suomen omituista suhdetta 1970-luvulta nykypäivään kertaava elokuva tekee riemastuttavia linjanvetoja Suomen televisiotarjonnan ja Viron yhteiskunnallisten liikkeiden välille.

Kanaalin eteläpuolella virolaiset virittelivät telkkareitaan päästäkseen katsomaan Suomen TV:n tarjoamaa länsimaista viihdettä. Dallasin, Ritariässän ja Emmanuellen kaltaisten spektaakkelien vaikutuksia kommunismin lannistamiin eestiläisiin paisutellaan ja väritellään, mutta taustalta löytyy silti palanen totuutta. Kuten Viron Suomen suurlähettiläs elokuvan edellä totesi, on Emmanuelle aivan varmasti vaikuttanut virolaisiin liki yhtä laajalti kuin mitä dokkari antaa ymmärtää.

Ja täytyy toki muistaa, että Disco and Atomic Warin kertoja on pieni Jaakop, jonka silmin tapahtumat suodatetaan. Joten kun maaseutu Emmanuellen esityspäivänä tyhjenee autoista ja kaupungin parkkipaikat täyttyvät, ja kun elokuvan jälkeen naapurusto täyttyy “tulikärpäsistä” katsojien rientäessä ulos tupakalle, ei se välttämättä ole kovin kaukana siitä todellisuudesta, jossa elokuvan tekijät, Jaak Kilmi ja Kiur Aarma, ovat eläneet. Kun elokuvaa seuranneen paneelikeskustelun alussa kysyttiin ohjaaja Kilmiltä tämän taustoista, vastasikin hän yksinkertaisesti viittaamalla lapsuuden naapurustoonsa ja toteamalla olevansa yhä se 8-vuotias Jaak, joka katsoi Ritariässää ja komensi sitten naapureiden autoja rannekellollaan.

Ja koska punk-musiikki on kivaa, täytyy vielä kehaista tapahtuman järjestäjiä kulttuuriteosta. Viron suurin punk-nimike JMKE esiintyi elokuvan ja keskustelun jälkeen Dubrovnikissa ja osoitti hyvin sen, että eestipunk on yksinkertaisesti hauskaa.

“War is a once-in-a-lifetime opportunity”

Viime vuonna R&A:ssa nähtiin monta Irakin sotaa käsittelevää elokuvaa – nyt niitä oli tarjolla vain yksi. The Hurt Locker keroo rämäpäisestä räjähde-ekspertistä (Jeremy Renner), joka saapuu Irakiin johtamaan pommiryhmää sen edellisen komentajan (Guy Pearce) menehdyttyä. Miehen uskaliaat metodit eivät miellytä tiimin jäseniä, varsinkaan kersantti Sanbornia (Anthony Mackie), mutta tulosta tuntuu syntyvän.

The Hurt Lockerin näkökulma on enemmän henkilökeskeinen kuin tiukan kriittinen (vrt. De Palman Redacted viime vuonna): Mark Boalin käsikirjoitus painottaa päähenkilön omia vinoutuneita asenteita ja addiktioita. Terävä käsikirjoitus pui sodan humaltavaa vaikutusta yksilötasolla ja intensiivinen kuvaus viimeistelee tehokkaan lopputuloksen.

Hahmokuvauksena yhtälailla mielenkiintoinen on monikansallinen yhteistyö Ezra, joka pureutuu Afrikan lapsisotilasbisnekseen, näyttämönään Sierra Leonen pitkä sisällissota. Nimihenkilö (Mamoudu Turay Kamara) ryövätään kavereineen koulusta kesken päivän ja rekrytoidaan vapaustaistelijoiden muodostamaan armeijaan. Alaikäisille lykätään konekiväärit käteen ja opetetaan tappamisen jalo taito.

Leikkaus kymmenisen vuotta eteenpäin, ja Ezra on kuulusteltavana toimistaan. Sisko on varma, että poika on surmannut tietoisesti tai tiedostamattaan omat vanhempansa. Sodan arvet ovat syvät, mutta Ezra ei muista, tai ei halua muistaa. Kymmenessä vuodessa tappamisesta on tullut arkea, välttämätön osa elämää.

Sama mindset piinaa Alistair Littlea (Liam Neeson) elokuvassa Five Minutes of Heaven, joka esitettiin R&A:n päätöspäivän yllätyselokuvana. Nuorena poikana Alistair surmasi terroristijärjestö UVF:n nimissä Joe Griffenin (James Nesbitt) isoveljen, sotkien samalla Joen koko lapsuuden. 30 vuotta myöhemmin miehet (jotka eivät koskaan ole tavanneet) on houkuteltu TV-projektiin, jonka päämääränä on purkaa Irlannin tulenherkän menneisyyden synnyttämiä traumoja.

Joen ja Alistairin välillä on jännite, jota ei Nesbittin ylinäyttelykään latista. Alistair katuu ja on pahoillaan, mutta tietää samalla todellisen syyllisen olevan jossain aivan muualla. Kuten Ezra, on Alistairkin systemaattisen vallan väärinkäytön, epävarman poliittisen ilmapiirin ja aikansa nuoriin iskostettujen ajatusmallien uhri. Ei viaton, mutta ehkä osansa jo kärsinyt.

Ohjaaja Oliver Hirschbiegel (Perikato) keskittyy olennaiseen. Elokuva koostuu suurelta osin Neesonin ja Nesbittin toimittamista pitkistä monologeista, jotka katkaisee vasta miesten väistämätön kohtaaminen. Sen jälkeen sanoja ei tarvita, ja ohjaaja osaa lopettaa elokuvansa juuri oikeaan hetkeen.

Five Minutes of Heaven on pieni ja intiimi elokuva. Se ei turhia selittele – ainakaan lopussa. Alkupuolella Nesbittin päänsisäinen kertojaääni tosin turhauttaa, vähemmälläkin kun tulisi selväksi.

——-

Raportin toisessa osassa päästään käsiksi festareiden parhaisiin elokuviin, piipahdetaan Filippiineillä, Perussa ja Uruguayssa, sekä tarkastellaan pohjoismaiden elokuvatarjontaa. Lisäksi mukana on splatteria meiltä ja maailmalta, diskoa Saturday Night Feverin tahtiin, animaatiota lapsille ja aikuisille – unohdinkohan vielä jotain?

>>Raportin jälkimmäiseen osaan tästä

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa

—-

Kuvat 1-2: Magneettimies (© 2009 Pirkanmaan elokuvakeskus)
Kuvat 3-4: Wild Combination: A Portrait of Arthur Russell (© 2008 Polari Pictures)
Kuva 5: The September Issue (© 2009 A&E IndieFilms ja Actual Reality Pictures)

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202