Politiikan nappulat ja pelimerkit

The Thick of It

| TELEVISIO

Politiikan nappula on 2000-luvun paras televisiosarja heti Langallan jälkeen.

julkaistu 2012-09-08 / päivitetty 13.09. klo 12:12

KUVA 2

Skotlannin Skeletor
Skotlannin Skeletor 

KUVA 1

Edessä hallituksen sydän, Malcolm Tucker (Peter Capaldi)
Edessä hallituksen sydän, Malcolm Tucker (Peter Capaldi) 

“It’s a pub fight, Motherwell rules.“ — Jamie

“You mincing fucking CUNT!” — Malcolm Tucker

”Rötösherrat kuriin!” — Veikko Vennamo

Tämän hetken terävimmän poliittisen satiirin ja hauskimman tilannekomedian Politiikan nappulan (alkuperäinen nimi The Thick of It) neljäs tuotantokausi alkaa BBC:llä lauantaina 8. syyskuuta.

Alan Partridgen erikoisjaksojen ohella se on vuoden televisiotapahtuma, jonka rinnalla gameofthronesit, girlsit, madmenit, justifiedit, thenewsroomit, communityt ja breakingbadit ovat aladoobia.

Älkää uskoko hypea. Korkeinta laatua tulee myös Englannista, mistä osoituksena Yle Teemalla hiljattain alkanut Elokuvan tarina, Mark Cousinsin dokumenttisarja, Channel4:n tuotantoa.

Tai Charlie Brookerinkin käsikirjoittama A Touch of Cloth, joka on ensimmäinen spoof, joka on päässyt Airplanen ja Police Squadin alkuperäiselle tasolle.

Kirjoittaessani Politiikan nappulasta olen kieltämättä kuin kala kuivalla maalla. Mutta toisin kuin fiktiossa, se ei nyt ole kerronnan apukeino, joka tekee vieraasta tuttua.

Politiikan nappula satirisoi englantilaista poliittista kulttuuria, etenkin blairilaista aikakautta
. Siksi pääseminen käsiksi sen salaisimpaan vaatii taustatietämystä tai nopeita hoksottimia.

Ensimmäinen näistä auttaa ymmärtämään, mihin satiirin korkkiruuvi työnnetään ja kuinka syvälle se kiertyy, jos on kiertyäkseen.

Jälkimmäinen paikkaa kulttuurisidonnaisia aukkoja löytämällä ad hoc -rinnastuksia vaikkapa tutummasta suomalaisesta poliittisesta elämästä.

Rajoittuneena ihmisenä joudun tasapainoilemaan – ottamaan sarjan sieltä sun täältä.

Valta medialla, valta mediasta

Politiikan nappula on West Wingin ja Kyllä herra (pää)ministerin sekä Wag the dog – häntä heiluttaa koiraa -elokuvan seuralainen.

Sen luoja Armando Iannucci on ollut brittikomedian huipulla pari vuosikymmentä. Hän on käsikirjoittanut muun muassa Alan Partridgea, The Day Todayta ja esseististä nimikkoshow’ta.

Kun Studio Julmahuvi on suomalainen versio The Day Todaysta, Presidentin kanslia lainaa Politiikan nappulalta.

Sarja on käytännössä screwball-komedia nykypäivän poliittisesta elämästä, joka masturbatorisesti on pakotettu kiillottamaan omakuvaansa. Syyksi löydetään matala uutiskynnys ja median kasvanut rooli ihmisten arvovalinnoista. Eletään sentimentaalisuuden aikaa.

Politiikan tutkimuksen saralla ”mediatisoituminen” tarkoittaa yksinkertaistetusti ja vielä kärjistetymmin sitä, että poliitikon on osattava käyttäytyä kuin tangotähden – avattava vaatekaappinsa ja heitettävä tikkaa Tuomas Enbusken kanssa, mikäli tahtoo menestyä.

Politiikan nappulassa syövyttävyys näkyy siinä, että ”hallituksen sydän” ei ole kansalaisten valitsema. Suurta vaikutusvaltaa käyttää Malcolm Tucker, vallassa olevan puolueen spin doctor, propagandisti.

Mediasuhteista vastaavana hänen työnsä on ampua alas syytökset ja taittaa syyttäjien niskat.

Tuckerin hahmo perustuu Tony Blairin entiseen spin doctoriin Alastair Campbelliin. Ymmärrettävästi hän on kritisoinut hahmoa ja tavallaan myös itse sarjaa, tarkemmin sen tyylillä ja samoilla näyttelijöillä tehtyä elokuvaa Into the Loop.

Ja koska hän on ilmaisun ammattilainen, hän on pyrkinyt nostamaan kritiikkinsä henkilötason yläpuolelle, jotta se ei vaikuttaisi kaunaiselta kirjoittelulta.

Kun sarja kuvaa päätöksenteon sirkuksena vailla mitään kaunista ja kunniallista tai edes kansanvaltaista, se kannustaa suhtautumaan entistä passiivisemmin yhteisten asioiden hoitoon, mikä lopulta ajaa demokratian poliittisena organismina kuolioon.

Campbellia häiritsee, että viisaiden ihmisten maineessa olevat kriitikot, kulttuurin jonkinlaiset portinvartijat, ovat ottaneet sarjan kiitellen, kritikoimatta, vastaan. Näin he ovat yhtyneet kuoroon, joka laulaa politiikan mielekkyyden kyseenalaistavaa pilkkalaulua.

Toisin sanoen Campbell pitää sarjan otetta lapsellisena, pitkästyttävänä – harhalyöntien sarjana, mikä ei siksi häntä henkilökohtaisesti loukkaa.

Campbellin ajatuksenjuoksu on ymmärrettävää.

Sarjassa opposition edustaja sanoo oman nimensä googlettamisesta jotenkin näin: se on kuin avaisi oven huoneeseen, joka on täynnä ihmisiä, jotka kertovat sinun olevan paska.

Campbellin näkökulmasta katsottuna Politiikan nappula on varmasti tämä huone, vaikka se rakentuukin aikaan eikä tilaan.

Campbellin esittämän kritiikin voi ottaa vastaan myös sellaisenaan, vaikka tulkitsenkin sen lähinnä pressuksi, jolla yritetään peittää olohuoneeseen tuupertunut elefantti.

Kritiikki olisi kieltämättä osuvampaa, mikäli Politiikan nappula olisi yhtä yksioikoinen kuin jokin Irwin Goodmanin protestilaulu: Haistakaa paska koko valtiovalta, purkkinauru ja lopputekstit.

Missään kohdin se ei kuitenkaan ala leikkiä ”kansan syvien rivien” tulkkia näin valmiiksi nauretulla tavalla, vaikka tarjoaakin nasevia lohkautuksia ja sattuvia leiskautuksia, sitä niin kutsutun hirviömäisen populismin polttoainetta.

Kuvittelisin, että sarjasta kiinnostuneet ovat myös keskimääräisesti kiinnostuneempia politiikasta. Se tuskin vasaroi ketään maanrakoon, tee aktiivisesta idealistista lysähtänyttä kyynikkoa.

Ja miksi ei – mukamas – tarjottu kuva politiikasta henkisenä Tšernobylin jättömaana sitten kannustaisi ihmisiä muuttamaan vallitsevaa kulttuuria?

Jos joku sen tulkitsee arkipäivän politiikan peiliksi, niin eikö hänen silloin pitäisi arvostaa sitä kuin suuren skandaalin paljastavaa dokumenttia – arvostaa siksi, että se järkyttää, koska muutos on mahdollinen vain närkästyksen myötä?

Eikä tämäkään ole näin yksinkertaista. Se, mitä Campbell sanoi Into the Loopista, koski kuulemma vain elokuvaa. Hänet on ymmärretty väärin; hän on sarjan ystävä, yllätys, ja Tuckerin fani.

Politiikan kaltevalla shakkilaudalla

Juonen tasolla Politiikan nappula keskittyy erään valtion ”superviraston” arkeen. Tämä aikuisten päivähoitola ja tunareiden loppusijoituspaikka on osa kasvojenkohotuksen kampanjaa.

Virasto – aluksi Department of Social Affairs, DoSA, sitten uudelleen brändättynä Department of Social Affairs and Citizenship, DoSAC – vastaa valtion suhteista kansalaisiin, mistä ei ota selkoa edes ministeri Hugh Abbot. Hänen kai pitäisi, sillä ainakin ulospäin hän pyörittää lafkaa.

Kolmannella tuotantokaudella Abbotin korvaa Nicola Murray. Ei hätää: hänetkin on kaavittu tynnyrin pohjalta. Ja ei hätää: hänetkin sidotaan pakkopaitaan.

Tucker haluaisi tuoda pakkopaidan rinnalle myös eristetyn huoneen, sillä Murray tekee virheitä kuin Abbot aiemmin.

Virasto on paikka, josta typeryydet lähtevät maailmalle ja jonne Tuckerin on palattava antamaan isällinen ohjeistus ja sanallinen selkäsauna. Tätä osataan jo kutsua – ja odottaa – termillä bollocking.

Tuckerin sanoin ministeriksi asettuminen tekee ihmisestä valtion valmistamaa yhteistä omaisuutta. Kyljessä voisi yhtä hyvin olla sarjanumero.

Kun samoin ajattelee myös media, Tuckerin päivittäiseksi ongelmaksi muodostuu, mitä ministeri tekee tai mitä jopa hänen perheensä tekee.

Malttinsa menettäneen Abbotin herjaa lainatakseni: Tucker on mies, jonka fantasiassa ministerit on korvattu androideilla. Silloin näiden ”kyberkyrpien” kontrollointi olisi entistä helpompaa.

Tuckeria ei ole kytketty Matrixiin. Hän on Matrix. Hän ei puhu pehmeästi ja kanna suurta keppiä päästäkseen pitkälle. Hän huutaa ja kantaa suurta keppiä päästäkseen pitkälle.

Poliitikot ja heidän sparraajansa eivät riitele ja juonittele vain median edustajien kanssa, mutta myös keskenään ja civil servantien, ainakin teoriassa puoluepoliittisten rintamalinjojen yläpuolelle nousevien virkamiesten, kanssa.

Esimerkiksi Tuckerin nimettömäksi jäävän puolueen sisällä käydään alituiseen kamppailua pääministerin paikasta ja muista tärkeistä viroista, joihin DOSaCin johtaminen ei muuten lukeudu.

Sanon ”nimetön” siksi, että missään vaiheessa ei suoranaisesti tuoda julki, onko Tuckerin puolue Labour eli työväenpuolue vaiko Tory eli konservatiivit. Labour – tai pikemminkin ”New Labour” – on yleinen otaksuma.

Media on aina uhka, mörkö kaapissa ja sängyn alla. Asetelma on samanlainen kuin George A. Romeron zombitarinoissa: ihmisyhteisö hajoaa ensiksi sisäisin ristiriitoihin, sitten saapuvat zombit.

Tuckerin ja DOSaCin jengin lisäksi kolmas tuotantokausi ja siihen johtava erikoisjaksojen trilogia kuvaa yhtä osaa oppositiosta. Se asettuu vastakkain hallituksen, tässä tapauksessa DoSACin väen, kanssa. Sielläkin mediaimagon hienosäätäjä, ajan hengen raikastin, heiluttaa tahtipuikkoa ja antaa valmiita sävelkuvioita.

Peter Mannion, varjokabinetin ja vastapuolueen jäsen, on Nicola Murrayn, kabinetin jäsenen ja ministerin, korvaaja, mikäli tilanne kääntyy päälaelleen ja oppositio ja hallitus vaihtavat paikkaa. He käyvät kamppailua, mikä päätyy lehtien palstoille ja radioon.

Kuvaavaa: Tuckerilla ja Mannionin sparraajalla, vihollisella ja vihollisella, on melkein enemmän yhteistä kuin Tuckerilla ja Murraylla sekä Mannionilla ja hänen sparraajallaan, liittolaisilla ja liittolaisilla.

Kyse on näet siitä, että Mannion on vastapuolueen Murray. Ja Murrayn suuri lahja Ison-Britannian poliittiselle elämälle on se, että hän täyttää paikan, jota kukaan muu ei halua täyttää, mutta joka on täytettävä, jotta hallitus toimisi. Hän on tulppa veneen pohjassa ja varmasti myös tuntee olevansa.

Tämän spin doctorit tajuavat. On poliittisia paskaduuneja ja sitten vähän tärkeämpiä. Puolueen edun kannalta on sallittua vetää joku tarpeeton ministeri tai parlamentin jäsen kölin alta ja jättää raato, jos sellainen vielä on, korppikotkille.

Kolmannen tuotantokauden lopussa hallitsevan puolueen valta uhkaa murentua. Eletään hetkeä ennen suurta taistelua. Nyt nähdään ensimmäistä kertaa opposition oma Tucker, kun paikalle tuodaan heidän raskain kalustonsa.

Hänen lempinimensä on The Fucker, koska hän, no, panee tuulemaan.

Itsensä herättävä Lasarus

Politiikan nappulan avaus on samalla sarjan hienoimpia kohtauksia, tiheän kerronnan ja hahmon alustuksen taidonnäyte.

Tucker on marssinut valtion virastoon odottamaan sinne saapuvaa ministeriä.

Häntä pelätään kuin hän olisi ilmestyskirjan ratsumies, ja ehkä hän onkin.

Tucker saa tulevaisuudestaan epävarman ministerin uskomaan, että hänellä on takanaan pääministerin tuki. Ministeri helpottuu. Hän uskoo, että epäilijöille on nyt näytetty. Että hän on säästynyt huolimatta siitä, mitä lehdissä on kirjoitettu – korjaan, kirjoitetaan.

Spin doctor kääntyy satakahdeksankymmentä astetta kolmessa sekunnissa. Tucker ehdottaa, että ministerin olisi parempi erota nyt. Hän on heikoin lenkki. Tai ehdottaa ja ehdottaa. Povitaskustaan Tucker kaivaa jäähyväispuheen, jonka entisen ministerin, pelkän Cliffin vain, olisi syytä opetella pian pidettävää lehdistötilaisuutta varten.

Tucker on machiavellilainen hahmo, joka on aina kolme askelta edellä. Aloituskohtaus on hieno esimerkki tästä silmän ja käden politiikasta sekä spin doctorin kyvystä kääntyä ympäri missä tilanteessa tahansa.

Se ei ole ihan helppoa. ”Millä todellisuuden tasolla minun pitäisi nyt operoida?” kysyy Tuckerilta Abbot, kun Tucker on juuri käskenyt Abbotia soittamaan lehdistölle ja kertomaan, että päivällä pidetyssä suuressa lehdistötilaisuudessa hän ei sanonut sitä, mitä hän oikeasti sanoi, vaan sen, mitä hän sanoo nyt.

Tucker on ”ruhtinaan” eli pääministerin oikea käsi. Hänen tehtävänsä on pitää puolue vallassa hinnalla millä hyvänsä. Se tarkoittaa ministerien koulimista ja paikan näyttämistä yli-innokkaille journalisteille.

Vahtikoira pitää myös oman reviirinsä siistinä. On tarkkailtava, kuka pyrkii pääministerin sisäpiiriin, sillä käärmeenkielet saattavat ehdottaa Tuckerin korvaamista.

Tältä osin keskeinen hahmon kehittely sijoittuu kolmannen tuotantokauden viimeisille jaksoille, kun Steve Fleming -niminen spin doctor saapuu uhkaamaan Tuckerin paikkaa.

Kaljulta Super Mariolta näyttävä Fleming on ”hieman” kaunainen, sillä Tucker hoiteli hänelle, hänellekin, potkut muutama vuosi sitten.

Fleming on vaarallinen. Hän on vähintään yhtä juonikas kuin Tucker. Itse asiassa häntä pidetään miehenä, joka nosti puolueen valtaan.

”Sinä katsot vittu Lasarusta, kullanmuruseni. Etkä mitään tavallista Lasarusta, vaan minä olen vittu itse itseni herättävä Lasarus, tajuatko?” raivoaa profetiallisesti Tucker, kun hänet yritetään savustaa ulos.

Mutta Tucker taitaakin itse olla se ruhtinas. Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman. Päätöksentekokoneisto ei toimi ilman sen kiihkeästi lyövää sydäntä.

Hallittua kaaosta

Politiikan nappulassa tuntee olevansa mukana patoamassa poliittista skandaalia tai ainakin jännittämässä, miten ”pojat” pärjäävät.

Paine purkautuu sanallisina murhina. Tässä käytetään fuck-sanaa useammin kuin yhdessäkään toisessa sarjassa ja vähintään yhtä luovasti kuin Langallassa.

Peter Capaldi on roolissaan niin hyvä, että Tuckeria kohtaan tuntee muutakin kuin vihaa. Kolmannen kauden viimeiset jaksot, sen synnyttämä kaari, syventävät hahmoa. Inhimillisyys, joka siihen asti on vain pilkistänyt, pääsee esiin.

Capaldi näyttää mestarillisesti, kuinka hän osaa näytellä sekä ihmistä että hirviötä, joka kovassa paineessa kuoriutuu ulos. Hän on kuin glasgowilainen Hulk, mikäli Hulk tuhoaisi äänilihaksillaan.

Säästelemätön on myös käsivarakuvaus, joka matkii dokumenttien teoreettista spontaaniutta. Etenkin ensimmäiset kuusi jaksoa ja kaksi pidempää erikoisjaksoa ovat naturalistisissa kuvissaan uskottavia. Siinä usein löysästi käytetty lähestymistapa on saanut arvoisensa toteutuksen.

Jaksot ovat päältä katsottuna kuin ruosteisia romumetallikasoja. Terävät leikkaukset ja ajalliset hypyt kertovat huonotasoisesta ja reikiä täynnä olevasta raakamateriaalista, josta on vähän vaikea koota tasapainoinen tarina tarvittavine kohtauksineen.

Mutta oikeasti konepellin alta löytyy vain huipputeknologiaa. Pieniä kuvallisia ja äänellisiä vihjeitä on paljon – useat niistä huomaa vasta uusintakatselulla. Eivät näihin ajoituksiin ja tällaiseen ulosantiin kykene kuin ammattilaiset.

Palaan jälleen Langallaan. Niin kuin Langallassa, tässäkään ei ole merkityksettömiä kohtauksia. Kaikki liittyy kaikkeen, joko jakson, jaksojen tai tuotantokausien välillä; tarinan kannalta oleellisia asioita tapahtuu elliptisesti myös kohtausten, jaksojen ja tuotantokausien välillä.

Samaan aikaan kaikki on loogista: mikäli jokin jää epäselväksi, seuraavalla kerralla pitää vain katsoa tarkemmin. Puolen vuoden sisällä olen nähnyt sarjan viidesti, ja joka kerta se on tuntunut uudelta mantereelta.

Ja jälleen: Politiikan nappula on 2000-luvun paras televisiosarja heti Langallan jälkeen.

Teksti: 2012 Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

Jonas Dassler

Kultainen hansikas

| 19.11.

Historia häilyy saastaista sarjamurhaajasaagaa vastenmielisempänä painajaisten Reeperbahnilla.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Krista Kosonen ja Pekka Strang

Koirat eivät käytä housuja

| 24.11.

Kosonen ja Strang vakuuttavat täysillä viiden tähden tummassa BDSM-romanssissa surusta ja suloisesta kivusta.

Lue lisää »
Jonas Dassler

Kultainen hansikas

| 19.11.

Historia häilyy saastaista sarjamurhaajasaagaa vastenmielisempänä painajaisten Reeperbahnilla.

Lue lisää »
Joel Kinnaman

Kolme sekuntia

| 27.11.

Korruptio ja puolalainen mafia kurittavat perhettään kalterien takaa puolustavaa ex-linnakundia.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202