1.

Bush juniorin hallinnon aikana sattuneista kollektiivisista suoneniskuista on tehty kaksi suurta dokumenttia.

Molemmat osoittavat sormensa hallintoa päin. Ne painottavat, kuinka tragedioilta olisi säästytty, jos valkoisessa talossa olisi istunut asiansa osaava. WTC:n tornit kaatuivat syyskuussa 2001 terroristien lentokoneiskuissa. Sanottiin, että nyt alkaa kolmas maailmansota. Monet ovat unohtaneet, että eräs pääkohteista oli Pentagon ja iskujen motiivi kenties se, mitä Yhdysvallat tekee yhdessä Israelin kanssa, kuin silmitön viha vapautta kohtaan.

Tapahtumasarjan kyseenalaisia taustoja sekä vastaiskunomaista Afganistanin ja Irakin “ristiretkeä” käsittelee Michael Mooren Cannes-palkittu Fahrenheit 9/11 (2004). Ilkikurisen hyökkäävä ja reposteleva dokumentti yritti pudottaa Bushin presidenttikilpailusta, “säästää” kansakunta hänen uudelleen valinnalta, mutta toisin kävi. 2004 demokraattien ehdokas John Kerry hävisi. Republikaanien Bush kruunattiin toiselle kaudelle.

Loppuvuodesta 2008 presidentiksi astui maailmanlaajuisten suosionosoitusten säestämänä demokraattien Barack Obama, Yhdysvaltain ensimmäinen afroamerikkalainen presidentti. Valinta palautti uskon amerikkalaiseen unelmaan ja yksilön mahdollisuuksiin vapaassa yhteiskunnassa. “Kyllä me pystytään”, kuului slogan.

Se sivuutettiin, että huippulahjakas Obama tuli samoista yliopistopiireistä kuin aikaisemmat presidentit ja maan muu kerma. Hänellä oli presidenttikisassa vastassaan vaimonsa nuorempaan vaihtanut muumioitunut sotaveteraani, jonka puolue oli bushismin ryvettämä ja joka valitsi oikeaksi kädekseen naisen, jonka maailmankuvassa raiskatun naisen tulee kantaa raiskaajansa lapsi ja jonka mukaan paras seksivalistus on kristillisesti pidättyväisyyden korostus. Ja jonka alaikäinen tytär on raskaana pojalle, joka pitää itseään “ylpeänä junttina, jolle ei vittuilla” ja jonka jompikumpi huoltaja nähtävästi jäi kiinni metadonin valmistuksesta.

Toisaalta olihan Obamallakin heikkouksia. Liian suosittu kansan keskuudessa. Pakko olla radikaali muslimi, koska ei ole vitivalkoinen. Terroristi, koska hänen kampanjaansa tuki mies, joka pari vuosikymmentä sitten oli yhdysvaltalaisen vallankumousliikkeen jäsen. Obaman voitto on rasismin voitto, koska enemmistö mustista äänestää Obamaa, siinä missä valkoiset äänestävät tasaisemmin niin republikaaneja kuin demokraatteja ja joitakin marginaalipuolueita jne. Näitä keskustelun madonlukuja ja ryteikköjä on enemmän kuin vapaita liuskoja.

2.

Syvästä arvostuksesta Spike Lee käsittelee dokumentissaan Padot eivät kestä (2006) vakavammalla ilmeellä Louisianan osavaltion suurkaupungin, New Orleansin osittaista huuhtoutumista pois kartalta elo- ja syyskuussa 2005. Yhdysvaltain historian viiden tuhoisimman hurrikaanin joukkoon päätyneen Katarinan nostattamat vesimassat rikkoivat teknisesti jälkeenjääneet ja riittämättömät padot. Viat tiedettiin, mutta kansallisen budjetin oli vetänyt tiukalle pitkittynyt Lähi-idän sotaretki.

Vedenpinnan noustessa useita metrejä taloihinsa hurrikaanivaroituksista huolimatta jääneet asukkaat jäivät loukkuun. He olivat usein liikuntakyvyttömiä vanhuksia tai köyhiä vailla mahdollisuuksia paeta. Parin seuraavan päivän aikana kuolinluku nousi lähes kahteen tuhanteen. Omaisuusvauriot kasvoivat järjettömiksi talojen ja irtaimiston tuhoutuessa. Henkiset vauriot kasvoivat mittaamattomiksi perheiden historioiden pyyhkiytyessä pois, valokuvat ja muistoesineet jäivät taakse.

Michael Moore suhtautui sairaaseen aiheeseensa sitä usein satiirisoiden, koomisia rinnastuksia kehittäen ja vitsiä heittäen. Leen dokumentti on sen sijaan nimensä mukaisesti kuolinmessu. Se on täynnä tarinoita menetyksestä, mutta myös merkkejä toipumisesta ja kaupungin sielun palautumisesta taiteiden kautta. New Orleans on ja tulee aina olemaan jazzin syntypaikka. Ilman niitä asukkaita, joita sieltä halutaan luonnonmullistuksen jälkeen hajasijoittaa ympäri Yhdysvaltoja, se on “vain halpa kopio Disneylandista”.

Leellä on kuitenkin selvä agenda ja selitys sille, miksi apu saapui New Orleansiin vasta päivien päästä. Mustan ja köyhän New Orleansin tuhon estäminen ei hänen mukaansa ollut merkittävä prioriteetti hallinnolle. Katastrofi ei näyttänyt kiinnostavan päättäjiä edes sen vertaa, että siitä olisi pidetty meteliä. Vastauksia Yhdysvaltain kriisivirasto(je)n toimimattomuuteen haetaan byrokratiasta. Esimerkiksi ruoan ja juomakelpoisen veden toimittamisessa oli usean päivän viive. Asukkaat odottivat paahtavassa kuumuudessa talojensa katolla, jotta pelastushelikopterit tulisivat poimimaan heidät. Jotkut heistä kuolivat, koska virastot seisoivat kädet sidottuna ja odottivat, milloin ylemmät tahot antaisivat käskyn toimia. Tällä korostetaan tietoisesti presidentti Bushin hallinnon toimimattomuutta.

George W. Bushista luodaan kuva miehenä, joka jatkaa lomaansa kansallisesta kriisitilanteesta huolimatta. Michael Mooren Fahrenheit 9/11:ssä Bush ei muuta tehnytkään kuin vietti aikaansa teksasilaisella ranchillaan jonain Jeepillä ratsastavana karjapaimenena, John Waynen haamukuvana. Asemansa puolesta Bushin pitäisi olla amerikkalaisten henkinen isähahmo, aikaisemmilta presidenteiltä olisi löytynyt myötätuntoa näin suuressa hätätilanteessa, sanoo Spike Lee. Kun Bush viimein käy tapahtumapaikalla tai antaa sitä koskevia lausuntoja, on hän joko asioista pihalla tai päästää suustaan sammakoita.

Ulkoministeri Condoleezza Riceen ladattiin ymmärrettävästi odotuksia neworleansilaisten suunnalta hänen ihonvärinsä vuoksi. Ajateltiin, että hän tukisi ja taistelisi “omiensa” puolesta. Ricen päivä kului lähinnä kenkäostoksilla, vaikka hänen lausuntonsa mukaan päättäjien toimintaan tai toimimattomuuteen ei vaikuta ihonvärilliset seikat: Amerikka seisoo yhdessä, yhtensä kansankuntana. Kuvanauhaa Ricesta auttamistyössä kierrätettiin myös Yleisradion uutisissa.

Harjoitettuun rasismiin mutta myös sosiaaliseen syrjintään haetaan taustatukea tavasta, jolla katastrofin jäljet raivattiin. Tai pikemminkin jätettiin raivaamatta. Kuukausienkin kuluttua kadut näyttivät kuin maailmansodan jäljiltä, vakuutusyhtiöiden keksiessä keinoja, joilla luistaa tilanteesta. Kansan syvistä riveistä nousee pessimistisiä tulevaisuuden odotuksia. Omaisuutensa menettäneet halutaan tietoisesti ajaa hermoromahduksen partaalle. Kaaosta ylläpidetään, jotta he lopulta myisivät tonttinsa halpaan hintaan suuryrityksille. Uudisraivaajahenki on kuitenkin kova: vaikka tulva vei kodin, tontti on ja pysyy New Orleansissa.

Ammattilaispuheenvuorojen mukaan uhrien kokema trauma tulee kestämään vuosikymmeniä. Haamut ja menneisyyden painolasti siirtyvät sukupolvelta toiselle, sillä niin moni menetti sukulaisensa tai tuttunsa. Pahimmassa tapauksessa nähtiin läheisen kuolema tai epäonnistuttiin pelastamisyrityksessä. Laajamittainen medikalisointi on alkanut. Järkkyneisiin mieliin pumpataan mielialalääkkeitä, jotta painajaiset pysyisivät poissa. Niillä on omat tahdon nujertavat sivuvaikutuksensa ja vaikeuttavat jälleenrakentamista.

Alun perin kaapelikanava HBO:lla esitetty nelituntinen muistutus ei ehkä ole mittasuhteiltaan suurinta mahdollista tragediaa, jos tuijotetaan pelkästään surmansa saaneiden määrään. Esimerkiksi Thaimaassa tsunami tappoi neljännesmiljoona ihmistä joulukuussa 2004. Asia huomioitiin Pohjoismaissa, koska turisteja kuoli. Samassa hengessä jaettiin avokätisesti lahjoituksia, jotka menivät ties kenenkä taskuun. Niillä ei ainakaan ole parannettu thaimaalaisten elämänlaatua. Kalsean korostuksen Leen dokumentille antaa niiden hallituksen ja yhteiskunnan henkilöiden suoranainen piittaamattomuus, joiden työnkuva on valvoa kansalaisten hyvinvointia. Epäusko on suurta, sillä miten tällaista voi tapahtua maailman rikkaimmassa maassa.

3.

Padot eivät kestä lisää bensaa Fahrenheit 9/11:n sytyttämille liekeille siitä, ettei istuva presidentti Bush (nyttemmin ex) ole välttämättä paras päättäjä. On tosin sanottava, että dokumentissa esiintyvää New Orleansin afroamerikkalaista pormestaria, Ray Naginia, ei kritisoida. Naginille on varattu messiaan rooli, vaikka hänen yhdysvaltalaisessa poliittisessa ilmapiirissä rasismiksi luokitellut lausunnot ja valinnat katastrofin estämisen suhteen ovat herättäneet keskustelua. Nagin on puhunut uudesta New Orleansista suklaakaupunkina, joka on nähty epäkorrektina lausahduksena valkoisia kohtaan. Koulubusseista kasvoi keskeinen kiistakapula ja katastrofin ikoni, jota jaksetaan tuoda julki Naginiin kohdistettuna kritiikkinä: Busseja ei käytetty kansalaisten evakuoimiseen, vaan ne seisoivat toimettomina parkkipaikalla. Ikään kuin jokin surkea purukumiviritelmä olisi ollut avain lukkoon.

Leetä ei kuitenkaan voi syyttää siitä, että hän käyttäisi kansallista tragediaa keppihevosenaan pelatakseen näyttävää partisaanipolitiikkaa. Dokumentti on syntynyt välittämisestä. Hän ei toimi kuin Michael Moore, jolle ikävät tapahtumat, jos niillä voidaan hyökätä istuvaa hallintoa vastaan, ovat kaavittua ammusainetta, ja vaurioituneet ihmiset pelkkää vapaasti käytettävää todistusaineistoa.