”Peli on nyt lopussa”, sanoo Tohtori Outo (Benedict Cumberbatch) puolivälissä Avengers: Infinity Warin wagneriaanista avaruusmosaiikkia. Mystisen magian mestari puhuu eeppisestä taistelusta, jossa megapahis Thanos (Josh Brolin) uhkaa tuhota puolet universumista.

Thanoksen pysäyttäminen vaatii jokaisen Marvel-supersankarin, johon Disneyn franchise-oikeudet ulottuvat. Mutta Tohtori Outo muistuttaa meitä myös siitä, että Infinity Wariin kulminoituu elokuvahistorian kunnianhimoisin, menestyksekkäimmin koordinoitu cross-over-projekti, joka on levittäytynyt vuosikymmenen ja liki 20 elokuvan mittaiseksi.

Infinity War saattaa kuitenkin edustaa myös toisenlaista päätöstä. Supersankarielokuvat ovat epäilemättä modernin Hollywoodin menestystarina. Rahakasta spektaakkelia sosiaaliseen ja poliittiseen viestiin sekoittaneet tekijät ovat saaneet nauttia maukkaasta ja muhkeasta kakusta. Eikä mikään viittaa suosion hiipumiseen – päinvastoin. Ajan saatossa genren sisäiset ristiriidat ovat kuitenkin käyneet yhä näkyvämmiksi, eikä sama meno voi jatkua.

Infinity Waria edeltäneessä Captain America: Civil Warissa (2016) Yhdysvaltain ulkoministeri vierailee Kostajien päämajassa ja nostaa kissan pöydälle: ”Miten te kutsuisitte ryhmää amerikkalaisia tehostettuja henkilöitä, jotka vähät välittävät maiden rajoista, käyttävät valtaansa missä haluavat ja jotka eivät välitä tekojensa seurauksista?” Kuten yleisönsä, Rautamies, Kapteeni Amerikka ja kumppanit pitivät itseään puutteellisina mutta jaloina supersankareina, joiden ryhmäytymisellä oli tarkoitus – kunnes heidän yllättäen vihjattiin olevan vaarallisia, tuhoisia, sääntelemättömiä omankädenoikeuden harjoittajia.

Sarjakuvaelokuvissa näihin kiusallisiin itsetiedostuksen hetkiin törmää yhä useammin. Toinen saapuu samassa elokuvassa vain minuutteja myöhemmin. ”Herra Stark paljasti olevansa Rautamies kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tehostettujen henkilöiden määrä kasvoi räjähdyksenomaisesti”, huomauttaa Vision, Kostajien yli-inhimillinen androidi. ”Samana aikana mahdollisten maailmanlopun tilanteiden määrä kasvoi samassa suhteessa.” Tilanne on hieman kuin Mitchellin ja Webbin sketsi, jossa natsisotilas ihmettelee, miksi heillä kaikilla on pääkallot kokardeissaan ja kysyy: ”Olemmeko me pahiksia?”

Onkin syytä kysyä: mikä tekee supersankareista hyviä? Vaikka elokuvat ottavat asian annettuna, sankaritarinat uhrauksista ja päihitetyistä muukalaisuhista eivät hälvennä pistävää tunnetta siitä, että supersankarien moraalinen kompassi ei enää osoita oikeaan suuntaan.

Perinteisesti supersankarien hyvyydelle löytyi varsin simppeli peruste: he olivat meidän, eli USA:n ja sen liittolaisten puolella. DC:n Teräsmies lupasi ”puolustavansa kadunmiestä”. Hän nousi vastustamaan korruptiota ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka varjostivat laman jälkeistä yhteiskuntaa. Batman vannoi kostavansa vanhempiensa kuoleman ”omistamalla loppuelämänsä sodalle kaikkea rikollisuutta vastaan.” Ihmenainen taisteli aseinaan totuus ja rakkaus. Voisi väittää, että Teräsmies oli enemmän kallellaan vasemmistoon, Batman oikeistoon ja Ihmenainen mahdottoman idealistinen – mutta he kaikki olivat meidän puolellamme.

Marvelin 1960-luvun talli mutkisti tilannetta hiukan. Nimikkeet, kuten Ryhmä-X ja Musta Pantteri, avarsivat keskustelua kansalaisoikeuksista ja hämärsivät moraalin rajoja. Silti Kapteeni Amerikka kumautti Hitleriä, ja Peter Parker tiedosti, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun pitäytyen rikoksentorjunnassa naapuruston tasolla.

Supersankarit olivat vielä hyviksiä, kun Sam Raimin Spider-Man polkaisi käyntiin nykyisen sarjakuvaelokuvien aikakauden vuonna 2002. Syyskuun 11. päivän terroriteot olivat niin tuoreina muistissa, että kaksoistornit piti retusoida pois elokuvan julisteista, ja teemat sisäisestä rohkeudesta ja yhteishengestä resonoivat. ”Jos käyt meistä yhtä, käyt meitä kaikkia vastaan”, satunnainen newyorkilainen huutaa Hämähäkkimiehen vastustajalle. Supersankarielokuvien ensimmäinen sykli noudatti vastaavaa kaavaa, etenkin Rautamies (Robert Downey Jr.), joka otti kohteekseen Lähi-idän terroristit ensiesiintymisessään vuonna 2008.

Menneinä vuosikymmeninä Michael Keatonin Batman ja Christopher Reeven Teräsmies operoivat abstraktimmissa fantasiamaailmoissa, mutta kun supersankarit alkoivat olla löyhässä vuorovaikutuksessa poliittiseen todellisuuteen tässä ja nyt, heidän menettelytapansa alistettiin tarkkaan syyniin. Alan Mooren mullistava sarjakuvaromaani Vartijat (1986-87) antoi ensimmäisten joukossa ymmärtää, että henkilöt, jotka nauttivat asuihin pukeutumisesta ja ihmisten pieksemisestä henkihieveriin, saattaisivat olla psykologisen arvioinnin, tai sotarikostribunaalin tarpeessa.

Omankädenoikeus muistuttaa paljon autoritarismia, josta ei ole pitkä matka fasismiin. Mihin tämä jättää Batmanin kaltaisen ”hyviksen”, joka toimii tuomarina, valamiehistönä ja jopa pyövelinä nollatoleranssilla ja ilman valvontaa? Tosimaailmaan siirrettynä viittaritarista saisi Vladimir Putinin tai Rodrigo Duterten.

Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) myös Batman (Ben Affleck) sai osansa Kostajiin kohdistuneesta kritiikistä. Bruce Waynelle kerrotaan: ”Kansalaisvapauksia poljetaan kaupungissanne, hyvät ihmiset elävät pelossa…hän luulee olevansa lain yläpuolella”. Henkilö, joka hänet haastaa, on Daily Planetin tähtitoimittaja Clark Kent eli Teräsmies (Henry Cavill).

WTC-iskujen jälkeinen moraalinen varmuus haihtui nopeasti, kun ”terrorismin vastainen sota” sekä invaasiot Irakiin ja Afganistaniin toivat kidutuksen, mielivaltaisen tappamisen, ”sivulliset uhrit”, petokset, massavalvonnan ja muut väärinkäytökset ”hyvisten” kentälle. Suunnilleen samaan aikaan alkoivat supersankarit liittyä valkokankailla yhteen Kostajiksi ja Oikeuden Puolustajiksi. Kysymykset yksilöiden arvoista muuttuivat monimutkaisemmiksi pohdinnoiksi kollektiivisesta arvopohjasta – vallasta ja sen hyväksikäytöstä sekä henkilökohtaisesta, poliittisesta, jopa planetaarisesta lojaaliudesta.

MCU:n poliittisena ytimenä Kapteeni Amerikan (Chris Evans) seikkailut seuraavat Yhdysvaltain ja lännen intressien muutosta. The First Avenger-debyytissään (2011) Steve Rogers on tyypillinen hyvis: kirkasotsainen patriootti, joka mäiskii natseja suuruuden taakka harteillaan. Jatko-osassa The Winter Soldier (2014) vanhan koulukunnan moraalinen varmuus ei enää taivukaan Yhdysvaltain nykyhallituksen suunnitelmiin universaalista valvonnasta sekä ennaltaehkäisevistä lennokki-iskuista. ”Tämä ei ole vapautta; tämä on pelkoa”, Rogers arvostelee, ja kääntää selkänsä hallitukselle.

Edward Snowdenin ja kauko-ohjatun sodankäynnin aikakaudella tämä oli radikaalia materiaalia supersankarielokuvalle. Civil Warissa Kapteeni Amerikka hylkää ulkoministerin vaatimuksen Kostajien myöntymisestä YK:n käsikassaraksi ja irtautuu erilleen yhdessä kapinallisten supersankarien kanssa. Päätös pohjustaa yhteenoton vastakkaisten supersankarijoukkueiden välillä.

Samoin käy Batman v Supermanissa. Kummassakin tapauksessa skisman on juoninut vihamielinen kolmas osapuoli välittämällä väärää informaatiota ja kääntämällä supersankarit toisiaan vastaan. Näiden kahakoiden voisi sanoa heijastavan politiikan polarisoitunutta tilaa niin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa kuin muuallakin, sekä ulkovaltojen pyrkimyksiä syventää jakolinjoja. Tai sitten yhteentörmäykset ovat vain julkeita yrityksiä ylläpitää kiinnostusta genreen orkestroimalla tekaistuja kiistoja. Joka tapauksessa täytyy jälleen kysyä: ketkä seisovat hyvien rintamassa?

Kätevä tapa kysymyksen tarkastelemiseksi on kääntää asetelma ympäri ja katsoa joitakin pahiksia. Aloitetaan tuoreimmasta hitistä: Black Pantherista. Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria pidettiin laajalti yhtenä elokuvan parhaista elementeistä ja hyvästä syystä: Erik ei ole lainkaan paha. Kokonaisen kansakunnan historiallisia arpia kehossaan kantavan Killmongerin motiivi on täysin oikeutettu: miten teknologisesti edistynyt ja vauras Wakanda saattoi seistä toimettomana ja antaa näiden hirmutekojen – orjuus, kolonialismi, maailmansodat, rasismi – tapahtua afrikkalaisille veljilleen ja sisarilleen?

Afrofuturistinen Wakanda on kuin Musta Sveitsi. Valtio pysyttelee puolueettomana sivustakatsojana. Killmonger kukistuu, mutta voittaa väittelyn: kuningas T’Challa (Chadwick Boseman) ymmärtää, ettei olekaan hyvis. Elokuvan viimemetreillä Wakanda päättää luopua eristäytymispolitiikastaan, joskin omilla rajoitetuilla ehdoillaan, jotka ovat kaukana Killmongerin haikailemasta aseellisesta vastarinnasta.

Tämä vaikuttaa olevan kaava monissa supersankarielokuvissa: poliittisia paradigmoja eivät asetu haastamaan sankarit, vaan konnat. Provokatiivisiin ideoihin suhtaudutaan aluksi tyhjänä retoriikkana, kolmannen näytöksen kuumuudessa ne sitten sopivasti unohtuvat.

Sama toistuu Thor: Ragnarökissä, kun kuoleman jumalatar Hela (Cate Blanchett) paljastaa Asgardin kukoistuksen rakentuneen koloniaaliselle ryöstelylle. ”Katso näitä valheita”, hän sanoo keskiaikaiselta näyttävän kattofreskon äärellä. ”Pikareita ja puutarhajuhlia? Rauhansopimuksia? Odin, ylpeä valtakunnastaan, häpeissään tavasta, jolla sen sai.” Hela repii maalauksen alas paljastaakseen alta vanhemman kerroksen, joka kuvaa kohtauksia väkivaltaisesta valloituksesta. ”Isämme ratkaisu ongelmiin oli peittely”, Hela myöhemmin luonnehtii Odinia (Anthony Hopkins) Thorille. Eiköhän siitä huolimatta taistella oikein kunnolla!

Otetaan vielä eräs toinen esimerkki, Adrian Toomes alias Korppikotka (Michael Keaton) Spider-Man: Homecomingista. Toomesin yhtiö ajautuu konkurssiin, kun sopimus New Yorkin siivoamiseksi chitaurien teknologiasta Kostajien edellisen mittelön jäljiltä päätyy Yhdysvaltain hallituksen ja Tony Starkin muodostamalle vahingonhallintaosastolle. Siis asetehtailijalle ja korporatiiviselle saalistajalle, joka on perinyt miljardinsa. ”Sotkun aiheuttaneet saavat maksun siivouksesta”, huomioi eräs Korppikotkan kollegoista. Hän kiehuu ymmärrettävää halveksuntaa niin Starkia, Kostajia kuin rikkainta yhtä prosenttia kohtaan.

Christopher Nolanin Batman-trilogian kolmas osa, Yön ritarin paluu (2012), vie ajatuksen luokkasodasta vieläkin pidemmälle, tosin vain vetäytyäkseen siitä myöhemmin. Nolan ohjasi elokuvan aikana, jolloin globalisaation vastainen Occupy-protestiliike oli pinnalla, ja ilmassa oli luokkasodan tuntua. ”Kun myrsky iskee, mietitte, miten voitte elää niin leveästi ja jättää meille muille vain muruja”, Kissanainen (Anne Hathaway) kertoo Bruce Waynelle (Christian Bale), joka on Starkin tapaan miljardiomaisuuden perinyt asekauppias.

Hengityslaitteen taa naamioitunut Bane (Tom Hardy) saattaa Waynen vararikkoon, paljastaa hänen poliitiset valheensa ja provosoi Gotham Cityssä kansannousun. Yhdessä vaiheessa Bane kirjaimellisesti valtaa Wall Streetin. ”Otamme Gothamin korruptoituneilta! Rikkailta! Sukupolvien sortajilta, jotka ovat alistaneet teidät myyteillä. Me annamme sen takaisin teille, kansalle.” Jälleen kerran on muistutettava itseään siitä, että Bane on roisto. Niin tekee myös elokuva: Banen kapina degeneroituu näytösoikeudenkäynneiksi, teloituksiksi ja väkivallaksi kaduilla.

Kuten tavallista, Batman pääsee sankariksi palauttamalla järjestyksen ja uhraamalla itsensä gothamilaisten puolesta – tai niin kaupunkilaiset ainakin kuvittelevat. Supersankarielokuvan flirttailu radikaalin politiikan eli sosialismin suuntaan osoittautuukin hämäykseksi. Filosofi Slavoj Žižek kommentoi aikanaan: ”Todellinen OWS-liike ei ollut väkivaltainen, sen tavoitteena ei missään nimessä ollut terrorihallinto; sikäli kuin Banen kapinan on tarkoitus yleistää OWS-liikkeen immanentti tendenssi, elokuva väristelee naurettavasti sen tavoitteita ja strategioita.”

Tästä päästäänkin Infinity Warin konnaan, Thanokseen. Pahaenteisestä nimestään huolimatta jykeväleukainen jättiläinen ei halua luoda imperiumia tai kahmia aarteita oppikirjamaisen tyrannin tapaan. Thanos tahtoo vain ja ainoastaan palauttaa maailmankaikkeuden balanssiin ketään syrjimättä. Häntä voisikin kutsua malthusilaiseksi kiihkoilijaksi. ”Universumi on rajallinen, sen resurssit ovat rajalliset. Ilman toimenpiteitä se lakkaa olemasta”, Thanos selittää. ”Niin monta suuta ruokittavana, eikä riittävästi kaikille.” Harva paheksuisi tuota David Attenborough’n suusta kuultuna.

Thanoksen metodit ovat tuskin humaaneja, mutta kierossa ajattelumallissa on logiikkansa: ilmastonmuutos ja ympäristön tuhoutuminen ovat kiistattomia uhkia. Ihmiskunnan olemassaolo lepää kestämättömällä pohjalla. Mutta Kostajien on kostettava. Sen sijaan, että supersankarit väittelisivät Thanoksen sosiaalidarvinististen argumenttien pätevyydestä ja tunnustaisivat, että jonkin täytyy muuttua, ryhmä taistelee jälleen kerran kynsin hampain status quon säilyttämiseksi.

Koska spoilereita on syytä välttää, todettakoon vain, että Thanoksen rymistely talismaanisten Ikuisuuskivien perässä onnistuu yhdistämään Kostajien jakaantuneet ryhmittymät. He ovat kaikki taas hyvien puolella. Eksistentiaalisen uhan edessä kaikki muut erimielisyydet kalpenevat merkityksettömiksi. Vihdoinkin sanoma, jolle ulkomaailman todella kannattaisi heristää korviaan.

Teksti: 2018 Samu Oksanen