Alaston lounas: Mistä puhun kun puhun Poikani Kevinistä

(2012)

| KOLUMNI

Jos Poikani Kevinin purkaa pulttien ja muttereiden tasolle, mitä saadaan?

julkaistu 2012-04-27 / päivitetty 20.09. klo 17:05

KUVA 2

Ezra Miller ja Tilda Swinton
Ezra Miller ja Tilda Swinton 

KUVA 1

Rock Duer ja Tilda Swinton
Rock Duer ja Tilda Swinton 

Alaston lounas on sarja tekstisirpaleita. Jack Keroaucin luoman käsitteen teki tunnetuksi William S. Burroughs samannimisellä romaanillaan: “Se tarkoittaa täsmälleen sitä mitä sanat ilmaisevat: ALASTONTA Lounasta — jäätynyttä hetkeä jolloin jokainen näkee mitä on minkin haarukan päässä.” Tästä eetos.

(Huomio: Tämä teksti ei ole arvio. Se sisältää myös juonipaljastuksia. Lue ensi-ilta-arvio täältä.)

1.

Muutama kesä sitten, kun oli lenkkarit asfalttiin sulattavan kuuma, pengoin kirjahyllystä vielä lukemattomia pokkareita. Koska en näe luettujen kirjojen listauksen ja sivistyksen välistä sidettä kovinkaan vahvana, voin rehellisesti kertoa, että valinnanvaraa oli ja on yhä.

Hyllyn perälle oli pantu talteen Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, jonka hankin nähtyäni Mary Harronin filmatisoinnin, josta vielä silloin pidin enemmän. Olin aikoinani päästänyt kirja käsistäni ensimmäisten sivujen jälkeen, koska suomalainen pokkari on esteettisesti ja ergonomisesti kehno tapaus. Kirjaisin on pieni ja rivejä sivulla liikaa. Ei varsinaisesti houkuttele.

Ulkoiset tekijät (lämpöhalvauksen uhka) ja sisäiset tekijät (eräät toistuvat kyseenalaiset käännösvalinnat, kirja esineenä) kuitenkin unohtuivat. Juppisatiirina romaani on hauska ja ajankohtainen, vaikka koiranleuka voisi tökkiä sen nurkkaan kahdella kepillä: 90-luvulla kirjoitettu satiiri 80-luvusta, jonne Ellis on ikuisesti juuttunut. Korkeintaan tilkkeeksi kelpaavaa tendenssikirjallisuutta! Hakekaa aasinhattu!

Kehitin lukuohjeen kiireiselle. Lue ensimmäiset sata sivua, jotta ymmärrät kirjan rytmin (juppielämä, merkkinimien luettelot, väkivalta ja porno). Sen jälkeen lue kohdat, joissa nimikkojuppi Patrick Bateman, jonka esikuva on muuten Ellisin isä, heittää kuutamokeikkaa sarjamurhaajana. Lopusta voi selailla kohtia, joissa viitataan siihen suuntaan, että ehkäpä kaikki on harhaa vain.

Amerikan psyko on lujahermoiselle hyvä haukata. Tällä tarkoitan sitä, että jos ei ole helposta järkyttyvää sorttia, kirja parhaimmillaan luetuttaa itsensä. Otteeltaan romaani on vahvasti elokuvallinen eikä sitä voisi kuvitella ilman Teksasin moottorisahamurhia tai vastaavia transgressiivisiä amerikkalaisia kauhuelokuvia. Varsinainen Norman Bates liikemaailmassa.

Myönnettäköön, että Amerikan psykon arvostukseni on myös pinnallista, matalaotsaista. Tässä aikakauden ja sen hengen perkauksessa viehätti sairaalloinen groteskius. Ihmisen leikkely kilonpaloiksi kuvataan niin kuin kasvovoiteen valinta, arkipäiväisesti, suurta numeroa tekemättä. Romaani antaa samanlaisia säväreitä kuin oikein hyvä kauhuelokuva, kuin vaikutteille alttiissa ikävaiheessa nähty Elävien kuolleiden yö keskiyön ohjelmapaikalla.

Romaanin luettuani aloin googletella vastaavankaltaisia ”sokkikirjoja” noin niin kuin huvikseni. Listoja löytyi, mutta aika yhtenäisiä — runkomateriaali lienee ollut sama tai sitten vaadin liikaa. Amerikan psyko toistui yhdessä Markiisi de Saden Sodoman 120 päivien ja William S. Burroughsin Alastoman lounaan kanssa. Ne olikin jo luettu.

Sattuvasti nämä kolme ”törkypommia” ovat yhteiskuntasatiireja. Sodoman 120 päivässä sikailemaan on laitettu aikansa eliitti. Tätä taustaa vasten hitaampikin alkaa ymmärtää, miksi Sade istui linnassa ja irstaili lähinnä päänsä sisällä.

En ole Jari Tervon Koljattia lukenut enkä tule lukemaan, mutta eiköhän sitäkin voisi verrata Saden pienoisromaanin siirtoihin: kovasti Matti Vanhasta muistuttava pääministeri pitää kellarissaan aasialaista ”salarakasta”, saatiin lukea Iltalehtien VAU-lööpeistä, joissa fiktio ja fakta menivät sekaisin.

Burroughsin Alastomasta lounaasta en tohdi sanoa mitään kokonaiskuvallista, mutta sen tarkoituksellinen rujous hyökkää kuolemanrangaistusta vastaan. Siinä kerrotaan, millainen tapahtuma teloitus on. Ja siihen suhtautuminen, ironisesti, paljasti vallinneen tekopyhyyden. Yhdysvallat eli valtio, joka teloittaa, halusi sensuroida sopimattomana kirjan, jossa vain kuvaillaan teloituksia. Kukapa uskaltaisi jäädä katsomaan, mitä haarukan piikeissä on — alaston lounas.

Neljäs toistuva kirja oli Lionel Shriverin Poikani Kevin. Se ei ole satiiri eikä siitä kasva edellisten kaltaista merkkiteosta. Ajankohtainen romaani on nyt, kun Lynne Ramsayn elokuvasovitus on saapunut Suomeen. Elokuvakriitikot pääsevät mainitsemaan, kuinka he ovat tämänkin kirjan lukeneet. – Ja kirja on parempi.

Tässä he ovat väärässä. Elokuva on aivan niin hyvä kuin romaanikin, paikoin hieno mutta pohjimmiltaan keskinkertainen.

2.

Poikani Kevin on halventavasti kiteytettynä pessimististä kauhuviihdettä. Hallitseva tunnetila on totaalinen. Maailma on epäreilu paikka.

Aihepiiri — äitiys, koulusurmat — tuovat mukanaan arvovaltaa, yhtäkkiä dissatun kauhuvihteen keinoja käyttävä teos muuttuu yhteiskunnallisesti merkittäväksi kuvaukseksi ”tästä päivästä” ja äiteihin kohdistuvista paineista, jotka puretaan vain purkamalla äitimyytti. Sitten ollaankin Maarit Tastulan vieraana. Tuskaturismia ja oppikirjafeminismiä, sanoisi poleemikko.

Eva ja Franklin saavat lapsen, joka kastetaan Keviniksi. Kevin paljastuu ilkeäksi kakaraksi. Hän on kuin suoraan saatanasta, narsisti, kuin tuli, joka haluaa polttaa maailman. Pakkaa sekoitetaan mahdollisella epäluotettavalla kertojalla. Kaiken näkökulma on näet Evan, äidin, jonka elämä muuttuu lapsen myötä. Hänen ja siksi teoksen näkökulmasta Kevin on paha syntymästään saakka. Ja pahuus kärjistyy koulusurmiin.

Nappula yrittää katkaista äidin yritykset elää hänestä riippumatonta elämää. Äidin huoneen, jonka matkaoppaita työkseen kirjoittanut Eva tapetoi entisen elämänsä merkeillä eli kartoilla ja lentolipuilla, pikku-Kevin sottaa actionpainttaamalla seinät maalilla. Lapsena Kevin ei lakkaa itkemästä, paitsi silloin, kun isä nostaa hänet syliinsä. Eva ei, vastoin Mauno Koiviston ohjetta, pysty olemaan provosoitumatta.

Aikajänne on noin parikymmentä vuotta, Evan ja Franklinin ensitapaamisesta Evan elämään hauraana kuorena, jonka massamurhaajapoika on kansakunnan kiinnostuksen kohde.

Kirjemuotoinen romaani on elokuvanakin ”rikotusti kerrottu”. Se liukuu ”proustilaisesti” ajallisesta ja paikallisesta tasosta toiseen, on kuin muisti. En näe romaani- ja elokuvamuodon välillä analogista suhdetta eikä sellaista välttämättä tarvitsekaan olla, mutta romaanissa kerrontatapa toimii. Se nostaa jännitystä ja pistää lukemaan vielä yhden kappaleen, kääntämään sivua, vaikka kello on jo ihan liikaa.

Rikottu muoto melkein vaatii, että se on alati kekseliäs ja itsensä uudistava. Se on vähän niin kuin sen määritelmä. Koodi purkautuu kuin villapaita, kun sponttaani muoto jähmettyy esittämisen tavaksi. Palasten tapa limittyä toisiinsa ja synnyttää sommitelmia on muutaman vartin ihan mielenkiintoista katseltavaa, mutta sitten tulee seinä vastaan.

3.

Arvostan etenkin Lynne Ramsayn kymmenen vuoden takaista Rotanpyydystäjää, joka on aihepiiriltään aivan yhtä ankea kuin Poikani Kevin mutta kerronnallisilta ratkaisuiltaan maanläheisempi. 70-luvulle sijoittuvassa elokuvassa glasgowilainen työläisperhe odottaa pääsyä slummista uuteen kotiin. Avioliitto on muodostunut vankilaksi ja perhe on valtion armoilla.

Poikani Kevinin kohdalla jäin kaipaamaan Rotanpyydystäjässä saavutettua henkeä. Se näyttää ensimmäisistä kuvista saakka käsityöläisen tekemältä. Siis sellaiselta teokselta, johon tekijä on lyönyt oman puumerkkinsä.

Poikani Kevinin avaavat ja lopettavat kuvat ikkunan vitivalkoisista verhoista, kuin harsoista, joita tuuli kevyesti heiluttaa, nähdään myös Rotanpyydystäjässä. Aloitus harmittaa, sillä se kytkee ajatukset aiempaan elokuvaan ja nostaa odotuksia. Poikani Kevinissä on paljon yleisluontoista sisältöä, joka voisi olla kenen tahansa ohjaamaa.

Rotanpyydystäjä on verkkainen elokuva, ”taide-elokuvamaisen” hidas, jos sallinette kliseen. Arkiset kohtaukset seuraavat perheen pikkupojan tutkimusretkiä lähiympäristössä. Kaikkialla on roskia, lapset ovat likaisia ja omissa oloissaan olematta täysin heitteille jätettyjä. En ennen tätä elokuvaa ymmärtänyt Karl Pilkingtonin heittoa puhtaista polvista siisteyden merkkinä, ja päinvastoin. Läheinen lammikko on samanlainen uhkaava elementti kuin tauteja ja rottia levittävät jätepussit. Luonnollisesti ne molemmat vetävät puoleensa.

Hitaus näkyy Poikani Kevinissäkin, mutta se kääntyy harvoin eduksi. Miellän hitauden keinoksi kasvattaa kohtausten jännitettä niin, että siinä herkistetään kokemaan niin kuin oikeassa elämässä koetaan, voimakkaasti ja jo pienistä vihjeistä ymmärtäen. Poikani Kevinissä tätä ei saavuteta, koska aikaa ei ole. Aina on kiire mennä eteenpäin. Välillä nähtävien oivallisten tiivistysten voima piilee lähinnä napakassa leikkauksessa.

Michael Haneke on nykyohjaajista paras henkisen väkivallan kuvaaja. Tässä suhteessa Pianonopettaja on esimerkillinen: vanhempi nainen ja nuorempi mies, heidän sadomasokistinen suhteensa, vessa ja useampi minuutti aikaa vain rakentaa kohtausta ilman tarvetta poiketa muualle. Vessakohtauksen perusteella Haneke voidaan kruunata myös parhaaksi porno-ohjaajaksi; kohtaushan on suoraa femdomia ja bdsmia ja mitä lie.

Poikani Kevinissä henkinen väkivalta on lähinnä helvetinmoista ärsyyntymistä kakaralle, jolla on ikänsä vuoksi diplomaattinen koskemattomuus. Susi lampaiden vaatteissa, ja lähikuvissa susi väläyttelee hampaitaan, mäiskyttää ruokaa ja katsoo tuimasti kulmiensa alta. Tutut maneerit ovat tietoisesti kuviltaan ylivedetty.

Mutta pianonopettaja Erika omaa aidon auktoriteetin. Häntä esittävä Isabelle Huppert on tavattoman karismaattinen näyttelijä ja taustalla on Haneke ohjaamassa. Kevinin, pikku paskiaisen, nitistäisi heti, jos siihen olisi mahdollisuus, mutta Erikaan ei uskalla kohdistaa edes katsettaan. Se jos mikä on voimaa.

4.

Toinen Poikani Kevinin rakenteellinen ongelma piilee jo romaanissa. Koen ”epäluotettavan kertojan” kosmeettiseksi pintasilaukseksi, mitä tulee sen uskottavuuteen luoda uusia vaihtoehtoisia ja siksi syvällisempiä tulkintoja. Edes romaanissa, jossa on tilaa tehdä vaikka mitä, piirre ei vakuuttanut.

Lähinnä mietin, että kirjoittaja varmaankin säikähti ajatusta puhtaasta kauhuromaanista, joka tapailee jonkun Ennustus-elokuvan juonta lapsesta paholaisen jälkeläisenä. Siksi mukaan lyötiin tasapainottavaksi tekijäksi tulkinnan tai tulkintojen mahdollisuus: näkökannan vääristävä linssi, jossa Kevin ei ole kuin kuka tahansa halvan kauhurainan pirunpentu.

Mutta sellainen hän on rasittuneen, äitiyttään epäilevän ja lastaan tietoisesti ja vielä syvemmin tiedostamattomalla tasolla vihaavan emon silmin. Tämän kautta saadaan ne teemat, jotka samaistumisen luomiseksi voidaan ainakin yrittää nostaa kaikkein päällimmäisiksi: Mitä tehdä, kun äiti ei jaksa? Mitä tehdä, kun äiti ei rakasta lastaan? Vahvoja kokemuksia, ja epäilyksen aiheina varmaan yleisiä.

Ennustus- eli Omen-elokuvien lisäksi tarina tuo mieleen Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen, jossa nainen uskoo olevansa raskaana saatanalle. Siinä missä Poikani Kevinissä lopputuote ei vastaa odotusta, Rosemaryn painajaisessa pelätään jo raskautta.

Kirottu kylä vuodelta 1960 lienee tunnetuin elokuva, jossa kylän naiset synnyttävät outoja kakaroita, joilla kaikilla on vetyperoksidivalkaistu jenkkitukka ja jotka lopulta kääntyvät isäntäperheitään vastaan. Idea toistuu Stephen Kingin Maissilapsissa (romaani, elokuvasovitus ja sen lukuiset jatko-osat). Nebraskalaisen pikkukaupungin aikuisista kootaan ruumisryökkiö, kun lapsisaarnaaja vaatii veriuhreja maissipellon pahalle hengelle.

Kenties joku kehtaisi väittää, että Haneken Valkoinen nauhakin kuuluu samaan kategoriaan. Siinä esitellään kylän sekaisin pistävä tuleva natsisukupolvi, joka on tukahduttavan kristillisen ilmapiirin kierouttama. Raa’alla ja raa’alta tuntuvalla väkivallalla moukaroitunut Haneke on tässä hillitympi, koska kyse on ”mysteerielokuvasta”, ellei kaiva esiin subtekstia ja selitä elokuvaa niin kuin minä edellä selitin: että tässä nyt kuvataan tulevaa natsisukupolvea ja tässä ovat heidän valuvikojensa syyt.

5.

Kymmenisen vuotta sitten julkaistiin suomalaisena laitoksena Marvels-niminen sarjakuva-albumi, jossa Marvelin supersankareita katsotaan tavallisten ihmisten tasolta. Näkökulma on tarkennetusti lehtimiehen ja aikajänne laaja, mikä tarkoittaa monien Marvel-universumin keskeisten tapahtumien läpikäyntiä.

Erityisesti siitä on jäänyt mieleeni kohtaus, jossa supersankarit ja näiden arkkiviholliset jatkavat matkaa otettuaan ensiksi kaupungin keskustassa yhteen. Kuka korjaa nämäkin vauriot? kysyvät ihmiset, kukaties sadannetta kertaa. Sen jälkeen superolioihin on ollut vaikea suhtautua muuten kuin hyödyttömiin aatelisiin, jotka ammuskelevat toisiaan väenpaljoudessa ja kertovat kaksintaisteluillaan pelastavansa maailman.

Jos Poikani Kevinin purkaa pulttien ja muttereiden tasolle, mitä saadaan? Saadaan kauhuelokuva, jossa erityisintä on aiheeseen saapuminen, realismihakuinen psykologinen ja siksi revisionistinen ote, ei niinkään aihe, joka on yhtä ja samaa. Poikani Kevin tekee Halloweenin kaltaiselle slasher-elokuvasarjalle saman, minkä Marvels teki Marvelille tai Cloverfield Godzillalle.

Siksi Poikani Kevin ei ole elokuva koulusurmista ja -surmaajasta, vaikka sen kuinka trendikkästi haluaisi nähdä ”ajan peilinä”. Pikemminkin se kuvaa, miten Michael Myersin äiti pakotetaan kohtaamaan poikansa teot yhteisön sylkykuppina.

Lienee siitäkin aiheellista muistuttaa oikeita ihmisiä, katsojia, mutta kantaako se hedelmää? Tuskinpa. Viha sokaisee ja ottaa vallan, mikä elokuvassakin tuodaan esiin. Lapsensa verilöylyssä menettäneet vanhemmat silminnähden muuttuvat kohdatessaan Evan vaikkapa kadulla.

6.

Kevinin suorittama massamurha ei ole perspektiivin vääristymää, se on totta. Mutta perspektiivin vääristymä on tuotu mukaan siksikin, että se toimii osaltaan eettisenä puskurina.

Jos Kevin yksiselitteisesti olisi syntymästään saakka sellainen, kuin Eva hänet näkee, elokuva sortuisi mystifioimaan massamurhaajaa. Silloin olisi vain yksi hahmotustapa. Nyt niitä on kaksi, joista se syvällisempi eli ”pohdiskeleva” ei ole vakuuttavampi. Elokuvalta tämä on osoitus siitä, että sanottavaa olisi mutta sanat ovat loppuneet. Puhukaamme hiljaa ja epäselvästi.

Elementti häiritsi suuresti romaanissa. En pystynyt välttymään tunteelta, että kaikesta huolimatta kirjoittaja hekumoi Kevinin pahuudella. Hän on niin julma ja kiero, ettei toista ole. Kunhan vain lupaatte katsoa, niin täältä pesee! Ihmisraunioksi murtuminen Äärimmäisen Pahuuden edessä uhkaa näyttää palvontamenolta, kun lattianrajasta kuuluva syytösten lista on näin yksityiskohtainen, näin nerokas, näin kaikkivoivan toteuttama.

Elokuvasovituksesta näkyvä väkivalta on siivottu pois. Kaikki keskeinen tapahtuu katseelta piilossa. Koska minulla on juonen kehikko valmiina takaraivossa ja olen ikään kuin askeleen edellä, en tiedä enkä osaa sanoa, kuinka hyvin elokuvan muoto toimii täysin tietämättömälle katsojalle.

Tähän kai Shiverinkin olisi pitänyt tähdätä, ellei koe, että romaani Evan eli äidin terapiatyönä vaatii sen, että äiti ehdoin tahdoin kirjoittaa ja kohtaa noin kuusitoista vuotta kestäneen trauman jokaisen käänteen. Pitäisikö Evan lukea Roland Barthesin Mourning Diary (”surupäiväkirja”)? ”Sureminen: julma maa, jossa minä en enää pelkää.”

7.

En halua ryhtyä moralistiksi, enkä ryhdy. Totta kai kauhuelokuvasarjat kuten Perjantai 13. päivä ja Halloween ovat tunnettuja ja suosittuja siksi, että niissä hirviö toteuttaa näyttäviä murhia. En pidä niistä pitämisestä edes ongelmallisena, olenhan itsekin, jos en nyt fani, niin ainakin aihepiiristä kiinnostunut.

Ero on siinä, että ne eivät yritä olla parempia kuin ne oikeasti ovat. Nämä slasherit on tietoisesti etäännytetty todellisuudesta, ne toistavat odotettavissa olevaa ja siksi turvallista kaavaa sekä osaavat parhaimmillaan tai huonoimmillaan olla itseironisia. Poikani Kevin yrittää olla enemmän ja lisäksi vakava. Siksi Shriverin sensaatiojournalistinen tekopyhyys tuntuu välillä väärältä, laskelmoivalta tuskaturismilta.

Yhtä lailla pintasilaukseksi koen sen, että elokuvassa Kevinin olemattomalla tai olevalla inhimillisyydellä leikitään. Kevin on manipuloinnin mestari. Kun hän laskee kilpensä ja päästä äidin lähelle, se on enemmänkin sadistista peliä, jossa leikitään äidin tunteilla.

Tai näin halutaan vihjata. Tai sitten ei. Inhimillisyyden poistaminen kertalaakista näet tekisi Kevinistä yksiulotteisen hahmon, mikä jälleen rakentaa mystifioivaa kulttia massamurhaajasta. Siltä suojaudutaan antamalla tulkinnan varaa. Silmänkääntötemppu.

Jotenkin tämä epätoivossa konttaaminen kyynärpäitä myöten vain turruttaa. Kohdallani ehkäpä siksi, että takana on kaksinkertainen annos: liian pitkä romaani ja sen pohjalta tehty lähes kaksituntinen sovitus. Elokuvan jälkeen ei oikein tunnu miltään, ei edes tyhjältä vaan välinpitämättömältä.

Mutta ehdollistunut katse huomaa arjen punaiset esineet. Elokuva nimittäin viljelee punaisia yksityiskohtia (Exit-merkki, hillo, tonttulakki jne.) lähes jokaisessa kuvassa eli luo koko ajan veren ja verilöylyn mielleyhtymää. Nyt punakantinen kirja irvistää kirjahyllystä, lukulaitteen päällinen on kuin kuivunutta verta, pyyhe lattialla lammikko.

Kumma juttu. Optinen illuusio.

Teksti: © 2012 Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa

PARASTA JUURI NYT


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Antti Honkala

VASTAAVA TOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Jouko Luhtala, Kreeta Korhola, Marjo Naumi, Marko Pekkanen, Tuija Pyhäranta, Jussi Toivola

SEURAA MEITÄ

Filmgoer RY 1999–2014
ISSN 1798-7202