Yhdysvalloissa Trumpin hallinto hautasi taannoiseen budjettiin ehdotuksen leikata jyrkästi ruokakuponkien rahoitusta. Tilalle tulisi laatikollinen hallituksen tarjoamia elintarvikkeita taaten nollatutkimuksen, josta hyötyvät vain kyseisiä paketteja valmistavat ja toimittavat sopimusyritykset. Hanke osoittaa hallinnolta jälleen kerran poliittisen ymmärryksen puutetta, tietämättömyyttä amerikkalaisen nälän ja köyhyyden mittasuhteista sekä välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa miljoonista, jotka parhaista ponnisteluistaan huolimatta joutuvat kamppailemaan toimeentulostaan.

Silti hallinnon suhtautumisessa vähävaraisiin ei ole mitään erityisen poikkeavaa – köyhien väheksyminen on pitkäaikainen piirre Yhdysvaltain poliittisessa kulttuurissa.

Syytä on ollut Hollywoodissakin. Kiitos April Reignin #OscarsSoWhite-kampanjan, palkintogaalat ovat ottaneet huomattavia edistysaskelia, jotta Yhdysvaltain naisten, etnisten vähemmistöjen sekä LGBT-yhteisön ääni kuuluisi vahvemmin ehdokkaiden joukossa. Valitettavasti ajatus siitä, että vaatisimme elokuvilta edustavampia esityksiä köyhyydestä, ei ole toistaiseksi ulottunut näkökenttäämme – vaikka sen pitäisi.

Vuoden 2018 yli 50:stä Oscar-ehdokkaasta vain Sean Bakerin The Florida Project käsitteli perustavalla tavalla köyhyyttä ja kodittomuutta USA:ssa. Elokuva, joka toi Willem Dafoelle ansaitun ehdokkuuden parhaan miessivuosan kategoriassa, kertoo lämpimän ja sympaattisen tarinan valinnoista – ei ehkä aina niin onnistuneista – joita nuori, etuutensa menettävä yksinhuoltajaäiti Halley (Bria Vinaite) tekee pitääkseen huolta kuusivuotiaasta Moonee-tyttärestään (Brooklynn Prince) motellissa, Floridan Disney Worldin malvanvärisessä varjossa. Ainut ehdokaselokuva, joka tarkensi katseensa selkeästi ihmisiin talouden turvattomassa kapeikossa.

Osa ongelmaa on, ettei tarinoihin köyhästä ja kodittomasta väestönosasta ylipäänsä tartuta. Vuosien 1902 ja 2015 välillä kaikista Yhdysvalloissa tehdyistä elokuvista ainoastaan 299 käsitteli jokseenkin merkityksellisesti osattomuuden kysymyksiä.

Vuoden 2017 kattauksesta edellä mainittuun ryhmään mahtuu viisi elokuvaa: Same Kind of Different as Me, Lasilinna, I Am Another You, Quest sekä The Florida Project. Haasteena ei kuitenkaan ole pelkästään köyhien näkymättömyys, vaan se, että harvalukuiset valkokangasrepresentaatiotkin tyypillisesti vahvistavat elähtäneitä stereotypioita. Poikkeuksena The Florida Project, akatemia toimi oikein sivuuttaessaan nämä teokset.

Otetaanpa Michael Carneyn esikoispitkä Same Kind of Different as Me, joka näyttäisi kertovan kodittomasta mustasta miehestä nimeltä Denver Moore (Djimon Hounsou), mutta onkin eniten kiinnostunut Hallin rikkaasta valkoisesta pariskunnasta (Greg Kinnear ja Renée Zellweger) ja tavasta, jolla vapaaehtoistyö kansankeittiössä pelastaa sekä heidän avioliittonsa että sielunsa.

Tämä on yleinen kuvio. Elokuvat köyhistä kertovatkin usein oikeastaan, miten varakkaat sovittavat syntinsä rientämällä heidän avukseen. Vanhaa kaavaa toistava Same Kind of Different as Me hahmottelee yömajan jokaiselle asukkaalle huolella traagisen tai traumaattisen menneisyyden kodittomuuden syyksi, eikä edes vihjaa poliittis-taloudellisiin olosuhteisiin, jotka voisivat paremmin selittää, miksi niin monet Yhdysvalloissa päätyvät lohduttomaan niukkuuteen.

Mikä pahinta, ratkaisu kodittomuuteen lepää kristillisessä draamassa rukouksen ja raharikkaiden hyväntahtoisuuden varassa – ei huokeiden asuntojen, hyvien työpaikkojen tai yhteiskunnan avokätisen, kunnolla rakennetun tukijärjestelmän. Elokuvassa pako köyhyydestä on tiukasti ihmisten omassa kontrollissa, mikä ei yksinkertaisesti vastaa useimmille asioiden todellista tilaa.

Jeannette Wallsin samannimisiin muistelmiin perustuva Lasilinna ei pärjännyt juuri paremmin. Alkuperäisteos vetosi rosoisella tarinallaan, joka keskittyi selitysten sijaan kuvailuun, ja lopputulemana lävisti trauman, joka voi vierailla köyhyydessä elävien lasten luona lähes päivittäin.

Adaptaatio epäonnistuu välittämään Wallsin kirjaa varjostavan deprivaation, ja muokkaa epäsentimentaalisen tilityksen varttumisesta vailla perustarpeita tunteilevaksi elokuvaksi isä-tytär-suhteista. Seurauksena tilaisuus paljastaa jotakin amerikkalaisen köyhyyden realiteeteista valuu hukkaan.

Kodittomuutta kuvaavat elokuvatekijät etsivät yleensä selityksiä – mitä dramaattisempia, sen parempi. Näin tehdessään kiinalainen dokumentaristi Nanfu Wang ottaa I Am Another You:ssa potentiaalisen tarinan miellyttävästä, erikoisesta ja levottomasti ajelehtivasta nuorukaisesta, mutta päätyy elokuvaan, jonka narratiivi kiertyy mielenterveyshäiriön ympärille, kuten elokuvissa Fisher King (1991) ja The Soloist (2009).

Kodittomien osuus sekä diagnosoimattomista että hoitamattomista mielenterveysongelmista on kyllä muuta väestöä korkeampi, mutta kodittomuuden perusteluna selitys hämärtää sen tosiasian, että maailman muissa vauraissa demokratioissa mielenterveyden ongelmat eivät johda yhtä helposti asunnottomuuteen. Miksi siis USA:ssa?

Lopuksi on vielä dokumenttielokuva Quest, joka seuraa Raineyn perheen elämää Pohjois-Philadelphian tavanomaisessa, joskin köyhässä naapurustossa kahdeksan vuoden ajan. Raineyt kantavat huolta ystävistään, heidän lapsistaan sekä nuorista miehistä, joiden on vaikea pysytellä päihdeongelmineen ”kaidalla polulla”.

Questin loppupuolella perhe katsoo tuolloista kandidaatti Trumpia, joka vetoaa afroamerikkalaisiin äänestäjiin kysyen: ”Mitä hävittävää teillä on?” Chritine’a Rainey vastaa hänelle faktiseen tyyliin: ”Sinulla ei ole aavistustakaan, miten elämme.” Politiikan tai yhteiskunnallisen kommentaarin sijaan elokuva näyttää yhden amerikkalaisen perheen, joka tekee ahkerasti töitä, välittää sekä toisistaan että yhteisöstään, ja siitä huolimatta taistelee selviytyäkseen viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Jos päättäjät liittovaltiotasolta osavaltio- ja paikallishallintoon heittäisivät itsepintaisen, rasistisen myytin ”hyvinvointikuningattaresta” yli laidan ja keskittyisivät köyhyyspolitiikan tekemiseen Raineyt mielessään, he voisivat saada aikaan fiksumpia esityksiä, jotka vastaavat Yhdysvaltain köyhälistön todellisia tarpeita ja toiveita.

Ja jos ihmiset näkisivät realistisempia köyhyyden kuvauksia valkokankailla, he saattaisivat ehkä olla myös vastaanottavaisempia suunnitelmille, joiden on tarkoitus auttaa ja tukea, ei nöyryyttää ja rangaista.

Teksti: 2018 Samu Oksanen