Toisinaan elokuvan jälkeen taputetaan. Miksi? Voi tietysti vastata “Miksi ei?”, mutta käsiin jää todistustaakka. Ei aplodeerata bensa-asemalla, suihkussa tai hautajaisissa. Konsertissa verhoa aina seuraa käsien hakkaaminen, elokuvasalissa vain joskus.

Pimentyvät salit ja päättyvät ajanjaksot tuntuvat herkistävän. Taustalla kuuluu yksinäinen läpsähdys, jonkun refleksi on lauennut liian aikaisin. Yksin ei saa taputtaa, ellei ole valmis kilvoittamaan koko yleisöä pauhun kapellimestarina.

Kiitetään aplodeilla. Osoitetaan että jokin on päättynyt ja hyvä niin, eikä toivottavasti vain helpotuksesta. Yleisövessassa ei taputeta.

Puhutaan käsillä, koska kädet puhuvat samaa kieltä ja sanoja, yhdellä äänellä. Lyödään liike ääneksi, jotta joku saa palkkansa. Kohinan keskeltä minäkin kiitän.

Haikeat aplodit: mitä kovempaa paiskoo, ehkä kaikki ei olekaan vielä ohi. Kevyen musiikin konsertissa toive käy toteen. Bach-resitaalissa saa usein tyytyä frakinliepeen mustiin sulosäveliin.

Taputetaan koska tuo tuossa vieressäkin. Ei kehtaa jättää sitä pulaan tai pelottaa olla yksin tumput taskussa. Käsillä kuulutaan yhteen, pakosta tai paatoksella, taputtakaa nyt muutkin kovemmin. Jos tekee sen ryhmässä, liian kovaa ei voi.

Merkitään ilmaan värinä, joka sanoo: Koimme sen yhdessä, se on ohi, mutta ei anneta ajan vielä valua. Tehdään käsillä pato, jossa ajan vesi viipyilee, sen voimalla lämmitetään vielä iltoja.

Kiitos minulle kun olin täällä, tässähän tulee lämmin olo. Käydään kankailla, joissa käsille on käyttöä.

Teksti: 2014 Aleksi Salonen