Ohjaaja-käsikirjoittaja Cory Finleyn hätkähdyttävässä debyytissä Thoroughbreds Amanda (Olivia Cooke) myöntää etääntyneelle lapsuudenystävälleen Lilylle (Anya Taylor-Joy) varhain: ”Minulla ei ole tunteita, ikinä. Ilo, syyllisyys – en todella omista yhtäkään noista.” Pian käy kuitenkin selväksi, että Amanda on tosiasiassa viettänyt elämänsä puhtaasti ympäröivien ihmisten käytöstä jäljitellen.

Amanda on omaksunut yhden jos toisenkin näyttelemistekniikan, jotta kykenee kriisitilanteissa vakuuttamaan odottavan yleisön kyynelvirroillaan. Lääkärit keinuvat erilaisten diagnoosien ja lääkitysten ristiaallokossa; todellisuudessa Amanda on pikemminkin lisäys Hollywoodin pitkäaikaiseen pakkomielteeseen teini-iän sosiopatian symboliluonteesta kuin lääketieteen realistinen tapaustutkimus.

Valkokankaalla teini-ikäinen sosiopaatti on miltei perverssin viehätyksen kohde: ironisen irrallisuuden ääriesimerkki, levollisen viileä ja aina hallitsevassa asemassa, vaikka tuloksena on vääjäämätön muutos hirviöksi.

Teinivuosien ylitsevuotavan tunnetulvan puristuksessa – seksuaalinen etsintä, eksistentiaalinen angsti omasta identiteetistä sekä yhteiskunnallisesta lokerosta maailmassa – tunteettomuudessa on jotain suorastaan kadehdittavaa. Kyse on vastustamattomasta antiteesistä. Ei sillä, että henkilöt olisivat millään muotoa tavoiteltavia, mutta välinpitämättömyydessään he ovat niin liioiteltuja, että se avaa teinille henkilökohtaisen turhautumisen oven.

Maailma on strukturoitu rankaisemaan heitä, jotka tuntevat liikaa, ja etenkin teinejä painaa syyllisyys omista tunteista. Mutta entäpä heidän vastakohtansa? Heathersin (1988) ja Julmien aikeiden (1999) kaltaiset elokuvat seuraavat synkkää halua pelkästään muistuttaakseen yleisöä, että kaikki tulee päättymään huonosti.

Troopin tutkiva luonne heijastuu siinä, kuinka teini-ikäinen psykopaatti saa usein rinnalleen henkilön, jonka tunne on kalvanut lähes luita myöten. Samoin Thoroughbredsissa Lily kiinnostuu Amandasta aluksi uteliaisuuttaan.

Plagioinnin vuoksi edellisestä koulustaan ulos heitetty Lily näkee Amandassa mahdollisuuden paeta epävakaata mainettaan, joka on vakuuttanut hänen vanhempansa käytösongelmaisille tytöille suunnatun opinahjon tarpeellisuudesta. Kun Amanda ehdottaa suoraan Lilyn sadistisen isäpuolen tappamista, näyttää ratkaisu ahdistavimpaan kipuun tarjoutuvan hopealautasella.

Netflix julkaisi hiljattain kahdeksanosaisen sarjan The End of the F***ing World, jossa tunteidensa vietävissä oleva hahmo – Jessica Bardenin ruoholla makaava Alyssa, jolle maailma on käynyt liian raskaaksi – kokee niin ikään vetoa tunteettomaan henkilöön, tällä kertaa Alex Lawtherin psykopaatiksi itsensä diagnosoivaan Jamesiin.

Heathersissa Veronica Sawyer (Winona Ryder) rimpuilee kahden maailman välissä: Heathers-tyttöjengin, joka etsii aktiivisesti sosiopaattia säilyttääkseen valta-asemansa koulussa, ja aidon esikaupungin sosiopaatti Jasonin (Christian Slater). Autenttisuuden lupauksesta huolimatta jälkimmäinen osoittautuu paljon vaarallisemmaksi.

Samaan aikaan Heathersit näyttelevät sosiopaatteja pyrkiessään hallitsemaan täydellisesti niin elämäänsä kuin ympäristöään. Loppujen lopuksi he ovat koulun suosituimmat tytöt, ja pienikin särö kovassa ulkokuoressa vaarantaa kaunottarien kruunun.

Pinnan alla on silti valtavasti kärsimystä. Taustalla on bulimiaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta tytöt pakottavat itsensä suhtautumaan traumoihin viileästi. Näkyville jäävät vain välinpitämättömyyden naamiot. Kuten Heather Chandler (Kim Walker) kertoo Veronicalle: ”Tosielämä imee häviäjät kuiviin. Jos haluat vittuilla kotkien kanssa, sinun on opittava lentämään.”

Sosiopatian nivoutuminen osaksi vallantavoittelua niin lukion käytävillä kuin yritysten johtokuntien kokoushuoneissa on ainoastaan ruma tulos kapitalistisesta kulttuurista, joka määrittelee tunteet menestymisen esteeksi, signaaliksi hyväksi käytettävästä heikkoudesta.

Sattumaa tai ei, rikospsykologi Nathan Brooksin johtamassa tutkimuksessa arviolta yksi viidestä toimitusjohtajasta osoitti kliiniseti merkittäviä psykopaatin piirteitä. Kun Thoroughbredsin Amanda vihjaa jättävänsä yliopiston väliin ja etenevänsä elämänpolullaan kuin Steve Jobs, hän vain todistaa, kuinka yhteiskunta on jäsentänyt tytön käsityksen omasta itsestään.

Valta ja seksi ovat tietysti olleet petikumppaneita historian aamunkoitosta saakka, ja Hollywood kokee himon manipuloivan seireenikutsun yhtä lailla vastustamattomana. Nuorisoelokuvan lajityypissä asetelma on tunnistettavimmillaan Julmissa aikeissa, joka sovittaa historiallisen sosiopatian ranskalaisen Pierre Choderlos de Laclosin kirjeromaanista Vaarallisia suhteita (1782).

Kathryn Merteuilin (Sarah Michelle Gellar) henkilökohtainen pakkomielle kontrollista saattaa syrjäyttää varsinaisen nautinnon, mutta emotionaalinen välinpitämättömyys vapauttaa hänet yhtä kaikki yhteiskunnan takaperoisesta seksuaalisesta häpeästä. Omalla tavallaan Kathryn on vapaa: makaamaan kenen kanssa haluaa, syleilemään valuvaa seksuaalisuuttaan miten tahtoo, kuten kuuluisassa suutelukohtauksessa Cecile Caldwellin (Selma Blair) kanssa.

Teinivuosien tahmassa mikään ei vedä vertoja seksielämän sotkuille, ja Julmia aikeita sallii tuon sisäisen konfliktin nousta esiin kokonaisuudessaan. Kathrynin itsevapautus saattaa lipsahtaa kohti antisankaria, kun taas manipuloija Swimfanin (2002) keskiössä, Madison Bell (Erika Christensen), on ankaran viheliäinen. Viekoitellessaan Beniä (Jesse Bradford) poispäin ah-niin-viattoman tyttöystävänsä (Shiri Appleby) luota Madison anelee miestä tunnustamaan rakkautensa, vaikka ei sitä tarkoittaisikaan. Ei liene yllätys, että lausunto kääntyy myöhemmin Beniä vastaan.

Kun Ben viimein hylkää Madisonin, hallinnan menettäminen saa aikaan säälimättömän reaktion: ensin Madison lavastaa huippu-uimarin steroidien käyttäjäksi, sitten suoraan murhaajaksi. Vain tuhoamalla Benin ensin Madison voi yrittää palauttaa otteensa miehestä.

Kamppailua yhteiskunnallisesta ja seksuaalisesta dominanssista on silti vaikea erottaa erioikeuden kontekstista – ja Hollywoodissa teini-ikäinen sosiopaatti on lähes häkellyttävän varakas ja valkoinen. Näissä olosuhteissa emotionaalinen välinpitämättömyys vaikuttaa helpoimmalta saavuttaa; kun etuoikeudesta muodostuu peittävä, eristävä voima, joka kykenee sulkemaan yksilön täysin todellisuudesta.

Näin käsitys tekojen seurauksista hämärtyy: pisteeseen, jossa Thoroughbredsin Lily voi oikeasti pohtia isäpuolensa tappamista, tai Julmien aikeiden Kathryn hyödyntää rouva Caldwellin omaa rasismia pilatakseen Cecilen mahdollisuudet romanssiin mustan musiikinopettajansa Ronaldin (Sean Patrick Thomas) kanssa.

Toiminta vailla käsitystä seurauksista on sosiopaatin tavaramerkki, mutta myös etuoikeuden tunnus. Hollywoodin pakkomiellettä sosiopatiasta ei pidä tietenkään irrottaa laajemmasta kontekstistaan – etenkään kun kauhuelokuvat turvautuvat vihollisissaan tuon tuosta aikuiseen sosiopaattiin – mutta nuorisoelokuvista paistaa tietty lisätty toimijuus.

Epäilemättä hahmot eivät ole psykologisesti tai emotionaalisesti esimerkillisiä; Vuosi nuoruudestani-elokuvan (1999) Lisa (Angelina Jolie) poikkeaa huomattavasti Poikani Kevinin (2011) Kevin Khatchadourianista (Ezra Miller). Elokuvat, kuten Thoroughbreds ja Heathers, kohtelevat sosiopaattejaan yhteiskunnan symbolisina tuotteina: hirviöinä maailmasta, joka arvostaa valtaa ja voimaa yli kaiken, ja halveksuu empatiaa heikkouden muotona.

Teksti: 2018 Samu Oksanen