Midnight Sun Film Festival, eli kotoisasti Sodankylän elokuvajuhlat täytti tänä vuonna kunnioitettavat 30 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi ”Sodis” teki komeasti kävijäennätyksen: 30,000 katsojaa hellittiin mm. Kurosawan Derzu Uzalan, 2001: Avaruusseikkailun ja Jean-Jacques Annaud’n Karhun 70mm:n kopioilla.

Mykkänäytöksissä nähtiin elävän musiikin säestäminä Jacques Feyderin The New Gentlemen ja Frank Borzagen Päivänsäde. Purple Rain villitsi kansaa karaokenäytöksessä.

Elokuvajuhlia aikanaan perustamassa olleet Kaurismäen veljekset siunasivat tuttuun tapaansa läsnäolollaan tämän suomalaisen elokuvaväen spring breakin. Alkukesän säät olivat tavallista kylmempiä, mutta ainakin sääsket pysyttelivät tällä kertaa poissa. Ulkomaisten tekijävieraiden joukoissa oli itsensä Mike Leigh’n johdolla eräitä nykyelokuvan kirkkaimpia tähtiä.

Yksi oli kuitenkin joukosta pois. Festivaalit alkoivat Peter von Bagh -matinealla, jossa esitettiin Sodankylän elokuvajuhlien taiteellisen johtajan, viime vuonna yllättäen edesmenneen maestron teoksia. Kyseinen matinea aloitti elokuvajuhlat poikkeuksellisesti jo keskiviikkoaamuna kymmeneltä. “Petterin” uraa laajasti esittelevä monituntinen kokonaisuus oli yleisölle ilmainen.

Ulkomaiset tekijävieraat osoittivat hekin elokuvajuhlien aikana kunnioitustaan miehelle jonka maine ja henkilökohtainen karisma tekivät osaltaan Midnight Sun Film Festivalista kansainvälisen ilmiön. Ja tänä vuonna 10.-14.6. pidettyjen festarien vieraslista olikin taas kerran kunnioitusta herättävä.

Brittiläisen nykyelokuvan suuri nimi Mike Leigh osoittautui änkyrämaineestaan huolimatta leppoisaksi ja huumorintajuiseksi juttumieheksi. Festivaaleilla nähtiin hänen tuotantonsa merkkiteoksia, kuten High Hopes (1988), Life is Sweet (1991), Naked (1993), Salaisuuksia ja valheita (1996), Vera Drake (2004), Happy-Go-Lucky (2008), Vuosi elämästä (2010) sekä miehen uusin elokuva, Mr. Turner.

Pääteoksista puuttui oikeastaan vain Leigh’n mainio kuvaus musikaaliduo Gilbert ja Sullivanista, vuoden 1999 Topsy turvy – mullin mallin. Sääli sinänsä, sillä hieno periodimusikaali olisi ollut ilo nähdä isolta kankaalta.

Mike Leigh’n elokuva Mr. Turner äänestettiin yleisön suosikiksi.

Amerikkalainen Whit Stillman ei ole aivan Leigh’n tasoinen nimi, mutta hänkin on merkittävä nimi independent-elokuvan kentällä. Stillmanin hieno esikoisohjaus Metropolitan (1990) toi tekijälleen Oscar-ehdokkuuden parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta.

Harvakseltaan elokuvia tekevän Stillmanin tuotannosta esitettiin kaikki hänen tähänastiset pitkät elokuvansa, eli ensin mainitun lisäksi myös Barcelona (1994), The Last Days of Disco (1998) ja Damsels in Distress (2011).

Hienostuneita, keskusteluvetoisia elokuvia tekevä Stillman on kunnostautunut myös kirjailijana. Nämä kaksi maailmaa kohtaavat hänen seuraavassa elokuvassaan, 2016 valmistuvassa Jane Austen –filmatisoinnissa Love and Friendship.

Tanskan Truffautiksikin kutsuttu Nils Malmros varoitti aivokirurgista kertovan Totuuden jäljillä -elokuvan esittelyssä että yleisön joukossa saatettaisiin pyörtyillä elokuvan aikana. Allekirjoittanut ei ollut itse paikalla, mutta luotettavat lähteet kertovat ennustuksen käyneen toteen.

Uransa alkuaikoina paljon amatöörinäyttelijöitä käyttäneeltä Malmrosilta nähtiin tämän lisäksi festivaaleilla elokuvat Tiedon puu (1981), Rupikonna (1983) Århus By Night (1989), sekä ohjaajan oman elämän tragediasta fiktion keinoin kertova, ravisuttava Sorrow and Joy (2013). Elokuvan perustana on Tanskaa kohauttanut tositapaus kolmen vuosikymmenen takaa: ohjaajan vaimo tappoi psykoosissa pariskunnan alle vuoden ikäisen tyttären.

Festivaalien ainoa naispuolinen tekijävieras oli tällä kertaa puolalainen Malgorzata Szumowska. Sodankylässä hänen tuotannostaan nähtiin elokuvat The Stranger (2004), katolisen kirkon suhdetta homoseksuaalisuuteen käsittelevä In the Name Of… (2013), sekä Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa Szumowskalle parhaan ohjaajan palkinnon tuonut Body (2015). Szumowskan intiimiä, mutta samalla yhteiskunnallista oeuvrea on verrattu toisinaan jopa Kieslowskiin.

Saksalaisohjaaja Christian Petzold herätti taannoin huomiota Suomessakin Berliinissä menestyneellä mainiolla DDR-kuvauksellaan Barbara (2012). Kehuja muille nykyohjaajille harvakseen jakeleva Aki Kaurismäki pitää Petzoldia yhtenä Euroelokuvan kärkinimistä. Barbaran ja Phoenix-uutuuden lisäksi Sodankylässä esitettiin elokuvat Vainotut (2000), Ghosts (2005) ja Yella (2007).

Portugalilaisen Miguel Gomezin tuotannosta Sodankylään valikoituivat Arabian Nights –trilogia (2015) ja Tabu (2012). Allekirjoittaneelta jäi näkemättä trilogian viimeinen, eli kolmas osa joka monien mielestä teki kummisedät, eli onnistui huonoudellaan melkein mitätöimään kahden aiemman osan hienouden. Mene ja tiedä. Ohjaaja itse paljastui leppoisaksi huumorimieheksi, joka kuittasi aamukeskustelun välttelevät vastaukset huonolla muistillaan. Uskokaamme häntä.

2001: Avaruusseikkailu esitettiin Isossa teltassa 70mm:n kopiona. (Kuva: Juho Liukkonen)

Myös suomalaisia elokuvia esitettiin festareilla jälleen huomattava määrä. Jörn Donnerin Armi Ratia –elämäkerta Armi elää! toimii ennen muuta Minna Haapkylän dynaamisen roolityön ansiosta. Elokuvan metakerronnassa todetaan useaan kertaan että näyttelijä ei juuri muistuta esikuvaansa, mutta jotain olennaista Haapkylä onnistuu silti Marimekon tahtonaisesta kertomaan.

Vahvan pääroolin tekee myös etupäässä koomikoksi mielletty Armi Toivanen Antti Heikki Pesosen elokuvassa Päin seinää (2014). Yksinhuoltajaäidin ja ongelmatyttären (Jussi-palkittu Mimosa Willamo) tarinassa on salakavalaa voimaa jota raikkaasti näytelty ja jouhevasti etenevä elokuva onnistuu piilottelemaan aivan loppumetreille asti.

Oskari Sipolan uutuudessa Ollaan vapaita käydään läpi modernin suomielokuvan peruskuvastoa: nuoret kaupunkilaiset pohtivat tulevaisuuttaan ihmissuhteiden verkossa. Ohjaaja Sipola (Elokuu) sekoittaa kuitenkin pakkaa tekemällä elokuvastaan musikaalin jonka kaikki kappaleet ovat uusia ja näyttelijöiden itsensä esittämiä. Karaokenäytöksestä ei siis ole kyse. Ratkaisu on mielenkiintoinen, vaikka ei ehkä kaikilta osin täysin onnistunut.

Eniten huomiota sai kuitenkin festivaalien yllätysennakko, Aleksi Salmenperän Häiriötekijä, joka esitettiin sangen otolliseen aikaan perjantain ja lauantain välisenä yönä kello 1.30 täydelle salille. Ennen näytöstä yleisöä pyydettiin olemaan kirjoittamatta arvosteluja, joten totean vain, että yhdessä Q-teatterin näyttelijäryhmän kanssa kehitelty elokuva on melkoinen irtiotto ohjaajaltaan.

Salissa haukottiin vuoroin henkeä kauhistuksesta ja naurettiin kurkku suorana. Muutama katsoja poistui salista kesken näytöksen. Koominen episodielokuva otettiin vastaan kuitenkin pääasiassa innostuneesti ja siinä on epäilemättä tulevan kulttiklassikon ainekset. Etenkin Jani Volasen hienossa roolityössä on lähes sulevipeltolamaista ajattomuutta.

Loppujen lopuksi festivaalin suurin tähti oli kuitenkin Peter von Bagh, jonka uraa siis luodattiin keskiviikon matineassa perusteellisesti. Paikalla oli Petterin ystäviä ja työtovereita Aki Kaurismäestä Olaf Mölleriin. Ja kun Kiti Neuvonen nousi juhlayleisön eteen esittämään Kreivi-elokuvan tunnusävelen, ikivihreän Nuoruustangon, oli emootio teatterissa käsinkosketeltava. Sen tunteen pukeminen sanoiksi olisi onnistunut ehkä vain yhdeltä ihmiseltä. Ja hän ei ymmärrettävistä syistä ollut paikalla.

Ensi-iltoja:

Jauja – Tämänvuotisen Sodankylä-palkinnon sai Aki Kaurismäen luottokuvaaja Timo Salminen joka esitteli festivaaleilla argentiinalaisen ohjaajan Lisandro Alonson elokuvan Jauja, jonka komeasta kuvauksesta Salminen vastaa. Elokuvassa Viggo Mortensenin esittämä tanskalainen sotilas kolonisoi uuttaa maailmaa 1800-luvun Patagoniassa. Tyttärensä siveellisyyttä varjeleva Gunnar Dinesen (Mortensen) joutuu luonnon armoille kiehtovassa elokuvassa joka on yhtä aikaa pampa-Western, takaa-ajotrilleri ja Apichatpong Weerasethakulin tyyliä lainaileva mystillissävytteinen luontokuvaus. Hidastempoinen elokuva ei ehkä ole kaikkien mieleen, mutta Mortensenin karismaattinen roolityö ja Salmisen vivahteikas kuvaus kannattelevat tarinaa.

Viggo Mortensen ja Viilbjørk Malling Agger elokuvassa Jauja.

Säälistäjät – Sodankylän elokuvajuhlilla esitettiin myös kokoelma uusia suomalaisia lyhytelokuvia. Näistä huomionarvoisin on tämä Tampereen elokuvajuhlillakin palkittu Hannaleena Haurun komedia. Visuaalisesti kunnianhimoinen lyhytelokuva on ottanut aiheensa erään kolumnistin taannoisesta lausahduksesta, jonka mukaan kouluampumiset ja massamurhat olisi estetty, mikäli syrjäytyneet nuoret miehet vain olisivat saaneet kokea fyysisen kanssakäymisen ihanuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa. Elokuvassa joukko urheita naisia tekee salassa yhteiskunnalle palveluksen jakamalla ”säpsää” näille potentiaalisille pekkaerikeille, mutta kaikki ei menekään kuten odottaa saattaisi. Aidosti hauskan lyhärin tekijöiden soisi pääsevät vielä pitkälle.

Taxi – Iran palkitsi suurimman elokuvantekijänsä vuonna 2010 antamalla tälle kuuden vuoden vankeustuomion, matkustuskiellon ja kahdenkymmenen vuoden filmauskiellon. Uhmakas Panahi on siitä huolimatta tehnyt jo kolme elokuvaa, aiheena suurelta osin hänen oma ahdinkonsa. Viimeisin näistä, Taxi, palkittiin Berliinin elokuvajuhlien Kultaisella karhulla. Panahi ”jalkautuu” Teheranin kaduille ajamalla taksia ja kuvaamalla elokuvansa pienillä kameroilla auton sisällä. Matkustajia esittävät amatöörinäyttelijät ja Panahi itse luovat rooleissaan elokuvaan puolidokumentaarista tuntua. Tiukoista rajoitteista huolimatta lopputulos on dynaaminen, nopea ja hauska, yksi tekijänsä viihdyttävimmistä elokuvista. Kielloista huolimatta Panahi on myös luvannut jatkaa elokuvien tekoa.

Phoenix – Christian Petzoldin uutuus jatkaa siitä mihin useimmat toista maailmansotaa käsittelevät elokuvat päättyvät. Sodanjälkeisen Saksan traumoja puretaan holokaustista selvinneen Nellyn (ohjaajan luottonäyttelijä Nina Hoss) kautta. Kasvoistaan pahasti vammautunut, tutuille lähes tunnistamaton Nelly on kiehtova hahmo, hänen häilyvä henkilöllisyytensä tuo perinteiseen sotakuvastoon äkkivääriä De Palma –henkisiä elementtejä. Petzoldin muusa Hoss palkitsee ohjaajansa luottamuksen jälleen kerran hienolla roolityöllä. Nellyn ympärillä Saksa jatkaa elämäänsä, mutta mennyttä ei voi paeta. Ei edes kokonainen kansakunta.

Jean-Luc Godardin elokuva Goodbye to Language 3D.

Goodbye to Language 3D – Festivaalien omintakeisin, ärsyttävin, rasittavin ja samalla kuitenkin ehkä myös paras elokuva tuli kahdeksatta kymmenettään käyvältä Jean-Luc Godardilta. Puoli vuosisataa sitten Godard ravisteli elokuvailmaisun rajoja Viimeiseen hengenvetoon –teoksellaan. Jos tuo elokuva tuntui aikanaan rohkealta ja raikkaalta, Goodbye to Language on röyhkeä ja tyly. Werner Herzogin ja Wim Wendersin kaltaiset taiteilijat ovat jo kokeilleet 3D-kuvauksen käyttöä tarinankerronnan välineenä, mutta Godard tyhjentää pankin perusteellisesti. Itse tarina on sivuseikka, melkein vitsi itsessään: rakastavaiset keskustelevat kirjallisuudesta, filosofiasta ja vallankumouksesta, koira samoilee metsässä, joku heiluttelee asetta. Kaikki tämä on Godardille pelkkä tekosyy leikitellä elokuvan muotokielellä ja sen hän toden totta tekee. Eräässä kohtauksessa 3D-kuvauksen illuusio rikottiin niin yllättävästi että jopa kaikennähnyt festivaaliyleisö kohahti kuuluvasti. Toisinaan käsivarakuvaus ja syvyysefektin rikkonaisuus käyvät jopa näön päälle, mutta sekin tuntuu olevan osa Godardin suunitelmaa. Allekirjoittanut tuli ulos teatterista elohiiri silmässä, mutta vakuuttuneena.

Paljon muutakin mielenkiintoista toki tapahtui Kitisenjoen aaltojen välkkeessä noiden viiden päivän aikana, mutta kuten monivuotiset kävijät tietävät: se mikä tapahtuu Sodiksessa, jää Sodikseen.

Teksti: 2015 Markku Ylipalo

Artikkelin kansikuva: Sini Juutilainen