Manderlay, USA

Manderlay

| ARTIKKELI

Obaman uudelleenvalinnan kunniaksi palaamme Bushin aikakaudelle, jolloin rasismia ei vielä oltu kukistettu.

julkaistu 2012-11-08 / päivitetty 26.11. klo 23:11

KUVA 2

Dogville
Dogville 

KUVA 1

Manderlay
Manderlay 

Manderlay on Lars Trierin elokuva. Se on hänen trilogiaksi kaavaillun Amerikka-sarjansa keskimmäinen osa, Dogvillen jatko-osa ja viime vuosien hauskimpia mustia komedioita, vaikka siinä ammutaan vanhaa naista päähän, ruoskitaan orjia, Bryce Dallas Howardilla on enemmän vuorosanoja kuin Udo Kierillä ja palava hevonen juoksee soihtuna pitkin puuvillapeltoja.

Manderlay on ainutlaatuisella tavalla elokuva tästä ajasta. Puolitiehen asti se on valmis olemaan vaikka mitä, naama peruslukemilla paremman huomisen puolesta ja sitä rataa, mutta lopulta mikään ei maksa vaivaa ja kasetti sekoaa. Ja miksi maksaisi? Tai jäisi sekoamatta?

Manderlay on Sex Pistolsia kuunteleva Kultakutri. Karhuperheeltä käännetty puuro ei tyydytä eikä oikein sänkykään. Eihän hän tiedä, mitä hän haluaa, vaikka tietääkin, kuinka sen saa.

Manderlay on Andy Kaufmanin elokuva. Taliban-ajattelusta syytetyillä töillään Lars Trier piikittelee kuin koomikoiden kuningas Kaufman, joka esiintyi Hollywoodin isokenkäisenä (ihme, ettei aatelisena), solvasi junteiksi etelävaltiolaisia ja etelävaltiolaisia urheilutähtiä ja paini vielä naistenkin kanssa osoittaakseen, ettei yksikään heistä ole hänen arvoisensa.

Manderlay on elokuvataiteen Romaanihenkilön kuolema, Matti Pulkkisen jälkimodernistinen kollaasiromaani, joka ”syö kaiken kuin sika”. Molemmat ovat alter egon kautta luotuja yksityiskohtaisia raportteja suuresta taiteilijasta härnäämässä jotain suurta; tähtäimessä on valtava imperiumi, Pulkkisella Neuvostoliitto ja Trierilla Yhdysvallat.

Molemmissa poliittinen korrektius pannaan stressitestiin. Sinisilmäisten länsimaalaisten ja kolmansien maiden ihmisten välinen dialogi ei synny vaan pätkii pätkimistään. Pulkkisella se on valkoiset lähetystyöntekijät Afrikassa, Trierilla se on valkoinen hyväntekijä Amerikassa – ja valkoinen ”hyväntekijä” Lähi-idässä.

*

Manderlay on kriitikoiden lellikki. Se on otettu vastaan jopa ”ajatuksia herättävänä” esityksenä etnisten ryhmien välisistä jännitteistä sekä demokraattisen systeemin ja ihmislajin sisäisen ”perushierarkkisuuden” ristiriidoista. ”Elokuva pohtii, voiko vapauteen pakottaa”, kysyi Yle Teeman esittelyteksti, kun Manderlay esitettiin Keskiviikon Kinossa.

Kyllähän Manderlay on tällainenkin, mutta päällimmäisenä farssista jää mieleen absurdius, sitten tekijänsä hulvaton narsismi. Molemmat niistä ovat liian hyvää ollakseen mittatappiota.

Bertolt Brechtin eeppinen teatteri ja vieraannuttamisen käsite tulevat esille Dogvillen ja Manderlayn kohdalla. Brechtillä taide ei saa olla todellisuuspakoista pumpulia. Taiteen pitää pudottaa suomut silmiltä ja vaalia aktiivista katsojuutta. Taiteen pitää toimia älyllisellä tasolla, vaikka samaan aikaan se muistuttaakin, että sydän on olemassa ja vielä vasemmalla.

Eeppisen teatterin ratkaisuja tarjotaan selityksenä Dogvillen ja Manderlayn näyttämölle panolle. Ne ovat kuvattu kuin teatterin lavalla. Uskottavien, aitojen tai aidolta näyttävien, lavasteiden sijaan maahan vedetyt viivat merkitsevät esimerkiksi junttilan tuvan seiniä. Niiden läpi katsoja näkee, mutta hahmoille ne ovat läpitunkemattomia.

Yksittäisiä esineitä, aitoja eikä viivoja, on, mutta niukemmin kuin Robert Bressonilla. Hahmotus on funktionaalinen, ei minimalistinen. Näissä elokuvissa on myös näyttäviä erikoistehosteita.

Mutta onko lavasteilla – niillä ja niiden puutteella – suurtakaan merkitystä, kun Lars Trier on aina liimautumassa lähikuvilla näyttelijän kasvoihin? Sama se, mitä näyttelijän pään takana on katsojalta piilossa. Mitä siitä ahdistumaan. Tilanne olisi eri, jos kuvaus suosisi kaiken paljastavia laajakuvia.

Vieraannuttaminen, koska se on lokeroitu temperamentti, on postmodernin tavoin terminä ja selityksenä ilmastointiteippiä. Se on kattokäsite jännälle. Vieraannuttamisen myötä Keniassakin tehdystä elokuvasta, joka taiteelliselta tasolta vastaa Timo Koivusalon ohjaamaa Hovimäki-jaksoa, tulee jotain jännää ja uutisoimisen arvoista, jopa skandaalin käryistä.

Dogvillen tai Manderlayn ”muotoa” ei jaksaisi ottaa statementtina, ohjelmallisena julistuksena. Lars Trier tuntuu tarkoituksella vaihtavan kuvallista, ei henkistä, tyyliään melkein jokaisessa elokuvassa.

Eikö vain voi sanoa, että Dogville ja Manderlay näyttävät jänniltä ja että The Marshal of Finland on Kaufman kutsumassa Jerry Lawleria aivottomaksi tennesseeläiseksi juntiksi – sotkematta mukaan saksalaista teoriapuuroa.

*

Manderlay on historiaton elokuva historiasta. Se on myös anakronistinen, mikä tapahtumien marssijärjestyksen ryssimisenä tarvitsee historian taakseen. Kontekstina on Yhdysvaltojen 1900-luvun alku, mutta käsiteltävän ongelman juuret johtavat maan alkuhistoriaan ja nykypäivään, kenties tulevaisuuteen.

Manderlayta edeltävässä Dogvillessa Grace-niminen nainen piileskelee isäänsä, gangsteria, Dogvillen pikkukaupungissa. Siellä hän päätyy järjestelmällisesti hyväksikäytetyksi kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Lopussa kaupunki muuttuu teurastamoksi, kun Grace näkee sen olevan syöpäpesäke Amerikan kyljessä. Isän gangsterit näyttävät sairaalle kirurginveistä ja Grace viimeistelee sädehoidolla.

Isä, tytär ja muskelit saapuvat nyt Manderlayhin, maatilalle. He ovat kulkeneet länsirannikolta syvään etelään, matka on matka halki Yhdysvaltojen. Dogville ja Manderlay ovat tie-elokuvia.

Gracen yllätykseksi Manderlay on yhä toimiva orjaplantaasi puuvillapeltoineen, vaikka orjat on vapautettu vuosia sitten. Toistuu Dogvillestä tuttu kuvio, jossa Grace vääntää kättä, kunnes paikat syystä taikka toisesta murtuvat. Se on haluttu lukea kritiikiksi, joka paljastaa tapahtumapaikkana toimivan yhteiskunnan – Amerikan – laajemmat patologiset pohjavirrat.

Grace yrittää saattaa Manderlayn asukkaita sivistyneeseen nykyaikaan, mikä on koomista edistysuskoa, jonka holokausti pian pistää päiviltä. Vastassa on sosiaalinen ja materiaalinen todellisuus, joka on rakenteellisen orjuuden muovaama.

Demokratian ja orjuuden lakkauttamisen projektissaan Grace ymmärtää ihonvärinsä mukana tuoman etulyöntiaseman, kuin 1900-luvun alkuun olisi lähetetty nidekaupalla sukupuolentutkimuksen ja postkolonialistisen tutkimuksen oppikirjoja, joita lukemalla länsimaalaiset ihmiset oppivat elämään kuin kävelisivät lasinsiruilla. Ne kun ovat popularisoineet ja nostaneet esiin muitakin ihmisten nokkimisjärjestykseen vaikuttavia muuttujia kuin pelkän pohjalla olleen ”luokan”, joka on marxilaista perua.

Valkoisen, varakkaan ja vaikutusvaltaisen perheen kakarana Grace yrittää olla avarakatseinen ja välttää holhoavaa asennetta. Hän tekee töitä sen eteen, että pian syntyisi kansojen sulatusuuni, joka tekee Yhdysvalloista, hänen kotimaastaan, eri ”roduista” koostuvan yhden suuren perheen.

Dogville ja Manderlay ovat elokuvia isäkapinasta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Manderlayssakin Grace yrittää todistaa, kuinka tytär ei ole vieläkään kuin isänsä, jonka paikoilleen asettunut näkemys maailmasta ei viehätä muutoksen mahdollisuuteen uskovaa Gracea.

Grace laittaa orjaplantaasin valkoiset passaamaan mustia opettaakseen heille inhimillistä myötäelämistä. Heidän koulunsa on sisäistää, mitä perustuslain takaama yhdenvertaisuusajattelu todella tarkoittaa. Niin ikään vapautettujen orjien tehtävä on ymmärtää, mitä heidän uudet oikeutensa tarkoittavat, mitä demokratia on ja kuinka demokraattisessa järjestelmässä tehdään päätöksiä.

Grace paasaa, mutta yleisö ei piittaa. Kuullun ymmärtäminen paranee vasta sitten, kun isältä lainatut gangsterit toimivat unilukkareina. Mutta ironisesti myös tämä nousee ongelmaksi. Gracen opetusten avulla oppilaat paljastavat opettajansa tekopyhäksi.

Kun orjat ovat viimein kasvaneet vapaiksi, ihmisen mittaisiksi, ja haluavat hallita yhteisöään, heidän päätöksensä eivät miellytä Gracea. Silloin hän uhkaa muuttua ateenalaisesta demokraatista platonilaiseksi filosofikuningattareksi. Sekin on helppoa, sillä hänellä on hallussaan väkivaltamonopoli, pienoisarmeija.

Grace on Lars Trierin karikatyyri nykypäivän poliittisesti korrektista ihmisestä, jolla on Oikeat Liberaalit Mielipiteet. Hän näkee itsensä henkisesti 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeen kasvattina.

Manderlayssa tämä tiedostaja on idiootti, joka tuhoaa kaiken mihin hän koskee. Omasta mielestään hän esiintyy kunnioitettavana vastavoimana kaiken maailman taantumuksellisille kukluxklaneille, jotka vuosisadan alun henkisessä ilmastossa olivat vähän muutakin kuin pelleputiikin myymätön vappunaamari.

*

”Mitäs läksit, nii…”, toteaisi Gracelle Pulttiboisin Kikkeliskokkelis-mies, joka lankattuna kävisi sellaisenaan korvaamaan mustan klovnin, joka Manderlayn hierarkkisessa pienoisyhteisössä täyttää tämän psykologisen lokeron.

Mutta Saarikoskea lainatakseni, mitä tapahtuu todella?

Valkoinen, joka kokee itsensä hyväntekijäksi, saapuu periferiaan, näkee kärsiviä mustia ja käärii hihansa, koska manifest destiny ja hänellä on unelma.

Kun hänen silmin nähtynä mädät mutta todistettavasti pystyssä pysyneet rakenteet on viimein purettu, valkoinen huomaa, niin kuin näissä conradilaisittain virittyneissä kolonialismitarinoissa on tapana, että villit alkavat käydä hermoille.

He eivät esimerkiksi ymmärrä, että vaikka demokraattiseen järjestelmään on sisäänrakennettu mahdollisuus enemmistön hirmuvaltaan, demokraattisen järjestelmän pohjimmainen tarkoitus on kasvattaa, ei vähentää, yksilön oikeuksia.

Lopulta sivistyksen ohut pintalakka kuoriutuu pois, ja akka heiluu ruoska kädessään kuin vihaamansa orjaherra elokuvan alussa. Ja pakenee sitten yöhön, kuin Dogvillessa, sekasortoa, jonka hän itse on aiheuttanut.

Että se siitä demokratian istuttamisesta Afganistaniin ja Irakiin.

“Tää on tää maailma, nii.” Ja: “Heko keko kikkelis kokkelis ympäri Lähi-itää.”

Manderlay on elokuva kolonialismista, jonka se tarjoaa totuutena Uudesta mantereesta, kenties länsimaista. Mutta kolonialismi ei ole totuus Manderlaysta.

*

Manderlay on elokuva kulttuuri-imperialismista. Tallova kulttuuri, joka on otettu naiivina vastaan, on kasvanut kieroon.

Elokuvan rakennusmateriaali on valtava kerääntynyt aalto Amerikasta Eurooppaan kantautuneita signaaleja, kuin amerikkalaisen massaviihteen heinäsirkkalauma. Näistä tähteistä Lars Trier kasaa golemiarmeijan ja kolosseumin, päähahmot ja tapahtumapaikan, ja sitten hän pistää ne tuhoamaan toisiaan suuressa gladiaattoriesityksessä.

Manderlayssa käsitellään kliseisestä sanonnasta toiseen liukuvalla englannin kielellä (John Hurtin kertojaääni) ja keinotekoisella englannin kielellä (dialogi) amerikkalaisuuden ideaa, joka sekin on tarkoituksella kliseinen.

Hurtin lässyttävä uusvanha ääni on tyrmäävä parodia itserakkaista ja omahyväisistä kaikkitietävistä kertojista, jotka kuljettavat satua arvattavin sanankääntein. Sen kuunteleminen on rypemistä amerikkalaisen markkinamiehen valmiiksi oksentamassa suklaassa, imelässä paskassa. Se on äänellinen vastine Thomas Kinkaden maalauksille.

Radikaaleinta Manderlayssa on poskettoman itsevarma asenne, jolla pahasti kuluneet provokaation merkit esitetään ikään kuin edes yrittämättä revisioida tai varioida niitä. Siinä mennään tavallaan jo sarkasmin tuolle puolen.

Varmaan tämän katkeamattoman nitinän vuoksi elokuvan äänimaisemaa ei hallitse se tuulimyllyjen, viirien, kaivon pumppujen ja oven saranoiden ruosteinen nitinä, joka usein elokuvissa täyttää syvän etelän junttilat ja spagettiwesternien villin lännen kaupungit. Silloin oltaisiin todella menty sarkasmin tuolle puolen.

Kenellä muulla kuin Lars Trierilla riittäisi kantti lopettaa elokuvansa valokuvasarjaan Amerikan lähihistorian kipeistä hetkistä, Ku Klux Klanin huppupäistä, lynkatuista mustista, kansalaisoikeusliikkeen sabotoiduista marsseista ja tavallisista amerikkalaisista esittelemässä arkipäivän fasismiaan?

Tapa lopettaa elokuva ei ole uskalias siksi, että kuvat, jotka eivät ole haudattuja, olisivat pilkatulle kansalle kaikkein kipeimpinä.

Lopetus on uskalias siksi, että tässä yhteydessä nämä kuvat ovat kitschiä. Itse provokaationa se on oppikirjamainen, säälittävä. Se on 60-luvun aatteen paloa, jonka ottaminen tosissaan aiheuttaa kiusaantuneen tunteen kuin Agit Propin kuunteleminen tai vanhan valtauksesta kertovien kolumnien lukeminen.

Itseriittoinen Lars Trier vihaa kompromisseja ja saman vanhan kelaamista, kerrotaan. Siksi on jotenkin käypää ajatella, että valokuvasarja on manikealaista maailmankuvaa vaalivia viikonloppuhumanisteja varten asetettu karhunrauta, joka laukeaa, kun nämä saavat vainun uudesta mahdollisesta aateveljestä ja yrittävät tulla vastaan viireineen ja kunniakirjoineen.

Uskossani vahvana minun on vaikea ottaa tätä muuna kuin nigerialaiskirjeen elokuvallisena vastineena, seireenien lauluna.

*

Kuin sitä korostaakseen, ettei näillä Amerikka-elokuvilla pohjimmiltaan ole mitään tekemistä Amerikan kanssa, Dogvillen ja Manderlayn pääosassa on kärsivä nainen, joka itse asiassa on Lars Trier itse.

Manderlay ja Dogville ovat Lars Trierin .

Grace, valontuoja, saapuu Dogvilleen ja muuttaa kaupungin arjen parempaan. Sitten seuraa romahdus.

Siirrytään Dogvillestä Manderlayhin. Kuvio toistuu.

Paetaan Manderlaysta Washingtoniin. Kuvio toistuu? Jatko on työn alla, ehkä odottamassa herkullista muutosta Yhdysvaltain ulkopolitiikassa, jota pääsisi tuoreeltaan ”kommentoimaan”.

Maanis-depressiivinen Lars Trier muuttaa elokuvan muotokielen ja romahtaa. Syntyy terapiatyönä markkinoitu Antichrist, uuden trilogian aloitus, jälleen paluu huipulle.

Suuri taiteilija ei saa otetta maailmasta. Suuret suunnitelmat kaatuvat kerta toisensa jälkeen. Suuri taiteilija tekee kaikkensa muiden puolesta, mutta hänen matkansa kulkee nöyryytyksestä toiseen. Onnistunutkaan elokuva ei onnistunut. Se jää aina jälkeen tavoitteista.

Dogme 95:sta ei tullut tekemisen kulmakiveä vaan trendi, cinema veriten skandinaavinen lämmitys. Cannesista heitettiin ”natsikommentin” jälkeen pihalle.

Dogvillessa ja Manderlayssa Amerikka riittää jotenkuten taustanäyttämöksi Lars Trierin koettelemuksille. Mutta Melancholiassa tarvitaan jo Wagner, jota maailma tottelee, vaikka ei sitä tietäisikään, ja maailmanloppu.

Pelko perseen alla Mount Everestin huipulta Challengerin syvänteeseen – ja takaisin.

Lars Trierin vaalima kuva itsestään taiteilijana tiivistetyssä muodossa.

Teksti 2012: Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

LUETUIMMAT – 6KK

ENSI-ILTA

BLU-RAY & STREAM

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202