Disney-Pixarin uutuusanimaatio Coco saa Suomen ensi-iltansa tulevana viikonloppuna. Elokuva on tienannut maailmanlaajuisesti yli 700 miljoonaa dollaria ja voittanut parhaan animaation Golden Globen. Varmaan jo arvaatkin, mistä elokuva kertoo. Prinsessoista, eikö? Tai ehkä sittenkin dinosauruksista?

Ei, vaan kuolemasta: sellaisesta, jossa 12-vuotias sankari todella matkaa tuonpuoleiseen tapaamaan edesmenneitä sukulaisiaan. Tapahtumat sijoittuvat meksikolaiseen kuolleiden päivään, jolloin ihmiset muistelevat keskuudestaan poistuneita rakkaitaan. Menetetyt elävät muistoissamme, kuuluu tarinan viesti. Mitä muistiin tulee, mukana on myös vanhuusiän dementiaa poteva hahmo. Lapsiystävällistä tavaraa siis.

Lastenelokuvat ovat aina kätkeneet sisäänsä opetuksia elämästä. Vaikka useimmat teokset ovat perinteisesti sovittaneet itsensä positiivisten kliseiden kategoriaan – työskentele ahkerasti, ole rohkea, toimi oikein – vuosiin on mahtunut myös karvaita totuuksia: ihmiset ovat julmia (Dumbon oppitunti); kasvat vielä irti lapsuudesta ja sen ansoista (kiitos, Toy Story 2).

Pikkuväen elämän käytyä aiempaa monimutkaisemmaksi ja haastavammaksi lastenelokuvat ovat enenevässä määrin tarjoutuneet ottamaan vastuuta hankalien aiheiden käsittelystä. Mikäli aikuinen on vastahakoinen puhumaan kiusallisesta aiheesta lapselle, on todennäköistä, että elokuva hoitaa homman kotiin.

Kuolema on ollut vaativista aiheista yleisimpiä – vaikkakaan ei yhtä keskeisesti esillä kuin Cocossa. Disneyn ensimmäinen sankaritar, Lumikki, oli orpo, ja pian studio traumatisoi kokonaisen sukupolven surmaamalla Bambin äidin. Itse asiassa päähenkilöitä kuolee valkokankaalla suhteellisesti enemmän lapsille kohdennetuissa animaatioissa kuin aikuisten draamoissa.

Vuoteen 1994 mennessä Leijonakuninkaan Simba koki jo aitoa surua, ja Toy Story 3:ssa (2010) sankarit lipuivat hyväksyen kohti näennäisen varmaa kuolemaa käsi kädessä, silmät kiinni. Lopulta he kuitenkin pakenivat: kuolema oli edelleen juonenkuljetuksen väline. Nykyään juoni rakentuu kuoleman ympärille.

Elämäntuska voi olla aivan yhtä kivulias kannettavaksi kuin kuoleman taakka. Otetaanpa esimerkiksi avausjakso Pixar-animaatiosta Up (2009), jossa kyyneleensä tukahduttava ihminen näyttäytyy tyhjänä, hengettömänä kuorena. Aloitus kartoittaa aikuiselämän jokaisen rangaistuslyönnin vauvan menettämisestä rahahuoliin sekä omien unelmien toistuvaan jäädyttämiseen.

Viimeisen vuosikymmenen aikana Disney-elokuvat ovat kääntäneet katseensa myös ulospäin puolustaen yhteiskunnan kaltoinkohdeltuja ja marginalisoituja. Megahitti Frozen (2013) oli feministinen triumfi, joka juhlisti kahden neuvokkaan ja voimakkaan naispäähenkilön sisaruutta. Elokuvassa vilahti mahdollisesti myös ensimmäinen samasukupuolinen Disney-pariskunta, vieläpä söpöillä lapsilla täydennettynä. Samalla animaatio avasi keskustelun vanhempien väärinkäytöksistä. Ei ilkeiden äitipuolien harjoittamasta julkisesta kidutuksesta vaan Elsan erilaisuuden häpeällisestä polttomerkistä.

Pixarin Inside Out (2015) selätti aiheen, jota lasten on usein vaikein ymmärtää – heidän omat tunteensa. Animaatio, joka sijoittui nuoren ja elämässään kipuilevan tytön pään sisälle, personifioi hänen viisi perustunnettaan, ja havainnollisti suremisen tärkeyttä tavalla, joka rohkaisee ja rauhoittaa syvältä jokaista masennuksen kanssa kamppailevaa lasta.

Ikään kuin tämä ei olisi jo ollut riittävän kypsää, vuonna 2016 ilmestyi antropomorfinen komedia Zootropolis, jonka vaikeasti lyötävä sanoma rodullisesta inkluusiosta on osoittautunut erittäin kumoukselliseksi ksenofobian rehottaessa poliittisessa retoriikassa.

Jotkut väittävät, että pakotamme lapset kohtaamaan ongelmia, joihin he eivät ikävuosiensa puolesta ole valmiita – että meidän pitäisi palata menneeseen, jolloin poikkeuksellisia kuolemantapauksia lukuun ottamatta vastoinkäymiset ratkesivat laululla ja ripauksella uskallusta. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, samoin lasten tapa kokea elämä. On uusia paineita, pelkoja, tilaisuuksia sekä mahdollisuus yhdistää ihmisiä, joiden identiteettejä ja valintoja yhteiskunta jälleen syleilee.

Lapsille elokuvat ovat täydellinen keino hahmottaa kaikkea tätä – ei ainoastaan samaistuttavien tarinalinjojen kautta vaan myös turvallisessa tilassa, jossa he voivat vapaasti esittää kysymyksiä.

Lisäksi animaatiot tarjoavat yhteisen kiintopisteen, jonka pohjalta vanhempien on helpompi vastata lasten kysymyksiin, ja keskustelun kehittyä avoimemmaksi ja rehellisemmäksi. Myönnettäköön, että useimmilla lapsilla ei edes silmäluomi värähdä materiaalille, jonka hämmentävistä ja shokeeraavista vaikutuksista aikuiset huolehtivat. Lapset hyväksyvät yhteiskunnan, jonka heille esitämme. Täten ihmisyyden ilmauksia normalisoivat elokuvat ovat työkalu kohti kattavampaa yhteisöllisyyttä.

Mikä tärkeintä, animaatiot voivat auttaa lapsia selviytymään, kun todellisuus iskee vasten kasvoja. He ovat jo kokeneet osan assosioituvista tunteista epäsuorasti, ja nähneet, miten animaatiohahmot käsittelevät tilannetta. Kenties he ovat jopa pohtineet, miten itse toimisivat vastaavassa asemassa. Jos modernit lastenelokuvat voivat tukea seuraavan sukupolven kasvua lannistumattomiksi, itsestään tietoisiksi ja suvaitsevaisiksi aikuisiksi, minä sanon: jatkakaa ihmeessä.

Teksti: 2018 Samu Oksanen