Komedia

(2006)

Kyseenalaiset klassikot voivat tarkoittaa myös kulttiklassikkoja. Tällä nimellä ne on helpompi ymmärtää.

julkaistu 2006-10-31 / päivitetty 20.06. klo 20:08

KUVA 2

 

KUVA 1

 

Kyseenalaiset klassikot voivat tarkoittaa myös kulttiklassikkoja. Tällä nimellä ne on helpompi ymmärtää. Ne ovat niitä elokuvia, jotka eivät varsinaisesti ole millään muotoa muuttaneet elokuvanhistoriaa. Joskus ne ovat vedonneet suuriin massoihin, johtuen elokuvien primitiivisestä luonteesta, mutta joskus ainoastaan fanien palvomaksi. Aloittaessamme klassikko-osiomme pitämistä toimitus kävi linjanvetoa siitä, mikä on ja mikä ei ole klassikko. Suurinta epävarmuutta ja hämmennystä aiheuttaneet linjanvedot tulivat esiin genrejen kuten komedia, kauhu, musikaali ja erotiikka saralla. Koska näitä neljää genreä ei pahemmin ole edustettuna klassikko-osiossamme, on pieni yhteenveto niistä paikallaan.

Komedia on neljästä esitellystä genrestä vanhin, laajin ja yleismaailmallisin. Se on myös jollain tapaa hyväksytyin. Kaikkia neljää genreä kuitenkin yhdistää niiden primitiivisyys. Ne vetoavat alkeellisiin reaktioihin ja kauhun erotiikan tapauksessa tarkoituksena on vielä herättää fyysisiä reaktioita. Tästä johtuen niiden asema on paljon alempi arvoinen verrattuna älylliseen draamaan. Kovinkaan kauas ei voida mennä, koska silloin tarkasteltavat elokuvat alkavat muuttua todellisiksi klassikoiksi. Esimerkiksi Chaplinin ja Keatonin varjoon jääneen Harry Langdonin arvo on ainoastaan nimellinen. Muutamista löytyy sitten muutakin.

Vanhimpia mustan huumorin edustajia ja mielipiteenjakajia on tietysti koomikko W. C. Fields. Hänen komiikkansa perustui ironisen ja sarkastisen huumorin yhdistelmään, jonka sukulaisia ovat mm. Laurel & Hardy ja Marx-veljekset. Fields aloitti vaudevillen maailmasta ja elokuvien teon 1920–luvulla. Hänen esittämänsä hahmo oli usein kiroileva ja valehteleva juoppo. Hänen suosittuja inhokkeja olivat niin naiset kuin lapsetkin. Fieldsin komiikka perustui usein pitkiin kohtauksiin, joissa hän yrittää suorittaa yksinkertaista tehtävää, mutta erinäisten häiriötekijöiden takia ei onnistu siinä. Usein kyseessä on kuitenkin hänen oma epäpätevyytensä, josta hän syyttää ja sättii muita.

Fieldsin tajunnanvirtakomiikka muistuttaa juoppojen sekavia höpinöitä, jossa tauoilla ja ajoituksella on myös merkityksensä. Lopulta Fields kuoli alkoholin aiheuttamaan mahaverenvuotoon vuonna 1946. Fieldsin pitkistä elokuvista voisi nostaa elokuvat kuten My Little Chickadee ja Bank Dick. Niiden arvo on melko viihteellinen ja parhaiten hänen tyyliään voi tarkastella lyhytelokuvissa kuten The Dentist ja The Golf Specialist.

Marx-veljesten tyyppistä slapstick-komediaa on nähty myös heidän jälkeensä, mm. täysin amerikkalaiseksi ilmiöksi ovat muodostuneet Three Stooges- ja Abbot ja Costello –elokuvat. Näiden komiikkaa ei pahemmin näe USA:n ulkopuolella ja arvostus on jäänyt sen mukaiseksi.

Merkittävämpiä 1960–luvun slapstick–koomikoita olivat Jerry Lewis ja Mel Brooks. Lewiksen huumori oli slapstick–komedian tyylistä kohellusta, kun taas Brooksin komedia ponnistaa tekstistä. Ei sinänsä ole ihme, että Brooks aloitti tv–sarjojen kirjoittajana ja Get Smart tv-sarjan luojana. Siinä missä Lewiksen elokuvat ovat vain aikansa viihdettä, voidaan Brooksin komedioita nostaa nykypäivänäkin uudelleen tarkasteltavaksi, erityisesti The Producers, josta tehtiin myös uusi versio viime vuoden puolella. Myös 1970-luvun puolella ilmestyneet Blazing Saddles ja Young Frankenstein kuuluvat Brooksin tuotannon huippuihin.

1960–luvun lopussa Flyin Circus –sarjasta ponnistanut komediaryhmä Monty Python teki yhteensä kolme ikimuistettavaa ja anarkista komedian klassikkoa. Monthy Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail, 1975) pilkkasi Englannin legendaa Arthurista, Monthy Python – Brianin elämä (Life of Britan, 1979) kristinuskoa ja The Meaning of Life – elämän tarkoitus (1983) suorasukaisesti kaikkea. Mittaamaton vaikutus mitä Pythoneiden tuotannolla on ollut esim. sketsiviihteeseen, on antanut heille todellisen kulttistatuksen.

Näin ollen heidän klassikkostatustaan ei välttämättä voi edes kyseenalaistaa. Kolmen elokuvan pilkkominen osiin taas on hankalampaa. Pythoneille oli vallankumouksellista että heidän vitseistään puuttui loppukaneetti ja ne noudattelivat melko löyhää rakennetta, jos ollenkaan. Myös jokainen elokuva kulkee omaa rataansa poiketen välillä sivupoluille. Lukeutuen näin taidekerronnan piiriin. Heidän koominen anarkiansa oli osuvaa 1970–luvulla, mutta 1980–luvulla se ei enää ollut valttikortti.

1980–luvulle tultaessa, yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti vaikuttavat elokuvat saivat väistyä isolla rahalla tehtyjen viihdespektaalleiden tieltä. Myös komedian puolella Brooksin ja Pythonien anarkia oli unohdettu. 1980–luvun alussa nousi joukko Saturday Night Livestä ponnistaneiden näyttelijöitä, joille alettiin tarjota elokuvasopimuksia. John Belushi teki jo vuonna 1979 kulttisuosiossa olevan Animal Housen ja myöhemmin Dan Akroydin kanssa Blues Brothersin.

Myös 1990 ja 2000–luvuilla SNL:stä on ponnistanut näyttelijöitä elokuvien pariin, mutta samanlaista elokuvamenestystä ei ole syntynyt. Poikkeuksena tietysti Mike Myersin ja Dana Carveyn Wayne’s World. Osa Wayne’s Worldin menestystä oli jo ennestään tutut hahmot, mutta myös kirjoitustyyli. Näitä elokuvia kuitenkin verottaa niiden heppoisuus ja ne eivät välttämättä kestä aikaa kovin hyvin. Yrityksistä huolimatta SNL:n elokuvista ei sittemmin kovin moni olekaan menestynyt yhtä hyvin kuin Blues Brothers tai Wayne’s World.

SNL:n lisäksi myös muut koomikkoryhmät ovat tehneet elokuvia kuten kanadalainen Kids in the Hall ja Wayansin veljesten luotsaama In Living Color. Wayansin veljesten elokuva Don’t Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood on todellinen kulttisuosikki. Elokuva nojaa pitkälti alapäävitseille ja pössyttelylle, joten kriitikkojen suosiota ei ole toistaiseksi sadellut. Veljesten In Living Color-sarja oli nostamassa mustia koomikoita kuten Jamie Foxxin pinnalle. Myös sarjan ainoa valkoinen koomikko Jim Carrey sai sarjasta loistavan ponnahdusalustan.

Nuoremman polven elokuvankatselijat nostavat Carreyn elokuvista Ace Venturan ja Nuija ja tosi nuija –elokuvat moderneiksi klassikoiksi. Carreyn uran ensimmäiset elokuvat perustuivat pitkälti hänen ”kuminaama” –komiikkaansa, jota hän on sitten myöhemmin yrittänyt karistella pois. Carreyn naamanvääntely on suoraan sukua Lewiksen meuhkaamiselle. Vanhemmalta yleisöltä Carreyn elokuvien jutut ja ideat menevät pitkälti ohi, koska ne ovat melko alkeellisia. Nuija ja tosi nuija -elokuvan huumori on ajoittain hieman älykkäämpää, koska hauskinta on elokuvan mustakomedia ja hahmojen tyhmyys.

Nuija ja tosi nuija –elokuvan tehneet Farrellyn veljekset ehtivät tehdä 1990–luvulla toisenkin komediaklassikon. Sekaisin Marista (There’s Something About Mary, 1998) pitäytyi samankaltaisessa pissa-kakka-huumorissa kuin edeltäjänsäkin, mutta se myös sekoitti käsikirjoitukseensa sketsilähtöistä komediaa. Elokuvan ehkä muistettavin kohtaus tulee elokuvan alkupuolella kun Ben Stillerin hahmolle sattuu onnettomuus vessassa. Tyypillisen farssin tapaan tilanne menee enemmän ja enemmän absurdiksi ihmisten tulviessa sisään. Valitettavasti suhteellisen terävän Maryn, veljesten myöhemmät elokuvat ovat vain menneet alhaisemman alapäähuumorin tasolle. Luonnollisesti valtavirran suosio on mennyt vitsien johdattamaa tietä vessan puolelle.

Yleisesti valtavirrasta poikkeavat komediat sisältävät joko hullua meuhkaamista slapstick–komedian tapaan (Lewis, Carrey), oudohkoa kirjoittamista (Brooks, Pythonit) tai rumaa kieltä ja alapäävitsejä (Wayansin veljekset, Farrellyn veljekset). Näiden välimaastoon sijoittuvat romanttiset – ja teinikomediat. Johtuen niiden tasapaksusta ja kaavamaisesta luonteesta, ne eivät loukkaa ketään, mutta ne eivät myöskään mullista mitään. Suuren yleisön vastaanotto poikkeavia elokuvia kohtaan on aina ennalta arvaamaton. Ajan kuluessa elokuvat kuten Producers ja Holy Grail saavat kuitenkin ansaitsemaansa arvostusta. Vuosien saatossa ne ovat nousseet oikeiksi klassikoiksi.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

LUETUIMMAT – 6KK

ENSI-ILTA

BLU-RAY & STREAM

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202