Kaikki rakkauden tähden - Gertrud

Gertrud (1964)

| ARTIKKELI

Carl Theodor Dreyerin viimeiseksi jäänyt elokuva on kertomus keski-ikäisestä naisesta ja hänen rakkauselämästään.

Kari Glödstaf
julkaistu 2009-11-21 / päivitetty 30.11. klo 15:03

KUVA 4

Gertrud
Gertrud 

KUVA 3

Rakkauden pettymys
Rakkauden pettymys 

KUVA 2

Nina Pens Rode ja Ebbe Rode
Nina Pens Rode ja Ebbe Rode 

KUVA 1

Nina Pens Rode ja Baard Owe
Nina Pens Rode ja Baard Owe 

Tanskalaisen Carl Th. Dreyerin jäähyväisteos, joulukuussa 1964 Pariisissa ensi-iltansa saanut Gertrud on ohjaajansa erikoisimpia elokuvia – sen rinnalle nousee tällä saralla ainoastaan vuonna 1932 valmistunut Vampyr. Omaperäisesti toteutettu, taiteellinen ja vähäeleinen Gertrud saattaa vaikuttaa erikoisuuden tavoittelulta, mutta tosiasiassa Dreyerin joutsenlaulu on kaukana siitä: se on tyyliltään täydellisesti kontekstiinsa sopiva, Dreyerin kerrontatavan kehityskaaren täydentävä kokonaisuus. Gertrud on elokuva, jollaista nykypäivän rymistelyyn ja levottomaan kerrontaan tottuneen katsojan voi olla vaikea sulattaa. Itse olen sitä mieltä, että Gertrud on paitsi ohjaajansa paras äänielokuva, myös parhaita 1960-luvulla tehtyjä elokuvia ylipäätään.

KOHTAUKSIA KESKI-IKÄISEN NAISEN ELÄMÄSTÄ
Lakimies Gustav Kanningin kotona valmistaudutaan juhliin, sillä hän on juuri saanut tietää tulleensa valituksi ministeriksi. Kesken valmistelujen hänen vaimonsa Gertrud ilmoittaa haluavansa avioeron. Rakkaus heidän välillään on Gertrudin mukaan kylmennyt, eikä avioliittoa kannata näin ollen jatkaa. Kanning tyrmistyy ja haluaa tietää miksi näin on käynyt. Gertrud kertoo rakastuneensa toiseen. Hän sanoo lähtevänsä oopperaan, mutta tosiasiassa hän menee tapaamaan rakastajaansa, säveltäjä Erland Janssonia.

Gertrud ja nuori säveltäjä tapaavat puistossa ja keskustelevat yhteisestä tulevaisuudesta. Nuorukainen vaikuttaa epäröivältä, mutta kun Gertrud kertoo ottavansa avioeron miehestään, hän lämpenee naiselle jälleen. Samaan aikaan kun Kanning käy etsimässä Gertrudia oopperatalolta, tämä antautuu rakastajalleen ensimmäisen kerran.

Iltajuhlat yliopistolla. Paikalla ovat niin Gertrudin entinen rakastaja, runoilija Gabriel Lidman kuin Erland Janssonkin. Gertrud tapaa myös vanhan ystävänsä, professori Axel Nygrenin. Iltajuhlan aikana Gertrud saa kuulla, että säveltäjä Jansson on kerskaillut ravintolassa valloituksillaan ja maininnut hänenkin nimensä. Juhlat päättyvät äkisti, kun Gertrud pyörtyy kesken lauluesityksensä.

Gertrud ja Jansson tapaavat jälleen. Nainen pyytää nuorukaista mukaansa, mutta tämä kieltäytyy. Lisäksi selviää, että hänellä on jo suhde toisaalla ja että hänestä on tulossa isä. He eroavat viimeisen kerran. Gertrud käy kotonaan hyvästelemässä vieraisilla olevan runoilija Lidmanin sekä aviomiehensä Kanningin. Gertrud on päättänyt lähteä Pariisiin.

Loppunäytöksessä ikääntyneet Gertrud ja Axel Nygren tapaavat ensin mainitun kodissa. He keskustelevat elämästä ja kuolemasta. Gertrud sanoo valmistautuneensa kuolemaan ja hankkineensa niin hautapaikan kuin –kivenkin. Siinä tulee lukemaan Amor Omnia – rakkaus on kaikki. He hyvästelevät ja Gertrud vetäytyy yksinäisyyteen.

CARL TH. DREYER JA ELOKUVANTEON VAIKEUS
Dreyer oli Gertudia tehdessään jo 75-vuotias, pitkän tien kulkenut elokuvaveteraani. Hänen tuotteliain ajanjaksonsa osui mykkäkaudelle, jolloin hän ohjasi yhdeksän pitkää elokuvaa. Sen sijaan äänielokuvan parissa oli vaikeampaa – Dreyer oli melkein pudonnut siihen tyhjiöön, joka imaisi monia mykän kauden mestareita. Monet tahot pitivät häntä äänielokuvaan sopimattomana ja menneenä suuruutena, joka kohteli näyttelijöitä tyrannimaisesti ja tuhlasi tuottajien rahoja surutta. Tämän lisäksi hänen elokuviensa aiheita pidettiin kaikkea muuta kuin kaupallisina.

Tällaisissa olosuhteissa ja tällaisten arvostelujen alaisuudessa ei ollut helppoa työskennellä. Niinpä Dreyerin pitkät äänielokuvaohjaukset on laskettavissa yhden käden sormilla: Vampyr (1932), Vihan päivä (1943), Kaksi ihmistä (1944), Sana (1954) ja Gertrud (1964). Silti Dreyer kieltäytyi alistumasta kaupallisuudelle tekemään sellaista, mikä ei tyydyttänyt häntä. Elantonsa hän hankki kirjoittamalla satunnaisesti käsikirjoituksia, ohjaamalla lyhytelokuvia (mustan huumorin sävyttämä Matka lautalle on ikimuistoinen) sekä pitämällä yllä pientä elokuvateatteria. Vaikka ohjauksia oli harvakseltaan, suunnitteli Dreyer uusia aiheita intensiivisesti ja alkoi mm. 1940-luvulla hahmotella Jeesuksesta kertovaa elokuvaa, mutta se ei koskaan toteutunut.

Dreyer ei olisi enää välttämättä saanut mahdollisuutta Gertrudinkaan tekoon, ellei hänellä olisi ollut nimeä ja mainetta. Hän oli tehnyt Palladium-yhtiön kanssa sopimuksen vuonna 1943, joka koski kolmea elokuvaa. Vaikka hän oli tehnyt ainoastaan Vihan päivän ja Sanan, ei yhtiö ja sen uusi johto tuntenut enää kiinnostusta kolmannen elokuvan rahoittamiseen. Tällöin kuvaan astui Palladiumin entinen johtaja Tage Nielsen, joka oli paitsi Dreyerin hyvä ystävä, myös hänen suuri ihailijansa. Dreyer sai valita elokuvansa aiheen vapaasti. Dreyer päätti filmata ruotsalaisen Hjalmar Söderbergin omaelämäkerrallisen näytelmän Gertrud vuodelta 1906.

Dreyer oli ollut kiinnostunut Söderbergin tuotannosta jo kauan, aina 1920-luvulta lähtien. Ohjaajan omien sanojen mukaan ongelmana oli tuolloin dialogin runsas määrä, jota oli mahdotonta saada sovitetuksi mykän elokuvan raameihin. Nyt äänielokuvan aikana mitään rajoituksia ei enää ollut, joten Dreyer sai mahdollisuutensa. Mutta kuinka Gertrud, joka ei suinkaan ollut Dreyerille kaikkein mieluisin Söderbergin tuotannosta, palasi hänen mieleensä? Oliko kyseessä kenties Dreyerin anteeksipyyntö omalle vaimolleen, joka oli joutunut laiminlyödyksi elokuvien teon aikana? Oliko Gertrudissa kyse kenties ohjaajan luomasta haavekuvasta omaan äitiinsä, jonka hän oli menettänyt jo hyvin varhain? Vai onko elokuva yksinkertaisesti kertomus rakkauden tarpeellisuudesta tässä kovassa ja armottomassa maailmassa?

NAISEN TAPA RAKASTAA
Gertrud on kertomus ikääntyvästä, mutta edelleenkin kauniista ja suositusta naisesta. Hänellä on ollut elämänsä aikana kolme rakkautta: runoilija Gabriel Lidman, joka halusi lopulta lihan iloja enemmän kuin rakkautta, lakimies Gustav Kanning, jolle työ ja ura ovat muodostuneet rakkautta tärkeämmiksi sekä nuori säveltäjä Erland Jansson, jolle keski-ikäinen nainen on loppujen lopuksi vain seikkailu muiden joukossa. Näillä kaikilla miehillä on yksi yhteinen nimittäjä: Gertrudin rakkaus. Heidän puolestaan Gertrud on ollut valmis antamaan kaikkensa, olipa sitten kyseessä lupaava laulajan ura, vapaus, itsenäisyys tai avioliitto. Vastaavasti Gertrud on saanut miehiltä rakkautta, mutta vain heidän ehdoillaan. Kukaan heistä ei ole ollut valmis nostamaan häntä kaiken ympäröivän yläpuolelle. Jo heti pitkässä avauskohtauksessa, jossa Gertrud ilmoittaa aviomiehelleen jättävänsä tämän, ollaan perusasioiden äärellä:

Kanning: Rakastan sinua, Gertrud.
Gertrud: Rakkaus, se on melko suuri sana. Maailmassa on niin paljon mitä rakastat – sinä rakastat valtaa ja kunniaa, itseäsi, viisauttasi, kirjojasi ja havannalaisiasi. Miehen, jonka kanssa olen, täytyy olla täydellisesti minun. Minun on oltava etusijalla.

Gertrud on itsekäs ja periksiantamaton ja tilanne jatkuu. Selviää, etteivät asiat todellakaan ole kuten ennen. Kanningilla on ollut liian paljon ajateltavaa muualla, etupäässä työn saralla.

Gertrud: Nainen rakastaa miestään yli kaiken, mutta tälle työ tulee etusijalla.
Kanning: Eikö se ole sitten luonnollista?
Gertrud: Se on miehinen tapa toimia, luoda. Mutta työn ei pitäisi sulkea naista pois tämän ajatuksista.

Keskustelu muuttuu aina vain terävämmäksi. Näyttää siltä, että pariskunnalla ovat elämänarvot täysin vastakkaiset.

Gertrud: Sen miehen, jonka kanssa olen, on oltava kokonaan minun. Minun on oltava etusijalla. En halua olla satunnainen leikkikalu.
Kanning: Rakkaus yksin ei voi täyttää miehen elämää. Se olisi naurettavaa.

Maailma on täynnä hienoja, kehuttuja ja menestyneitä rakkauselokuvia, joissa kauniit ihmiset rakastavat toisiaan intohimoisesti. Mutta keski-ikäisen naisen rakkauselämästä kertovat teokset ovat todella harvassa. Jo pelkästään tämä tekee Gertrudista kiinnostavan, mutta sen lisäksi mielenkiintoa nostaa sen täydellinen vastakohtaisuus Dreyerin aiempaa uraa ajatellen. Rakkaus on ollut kyllä keskeisessä osassa useissa hänen elokuvissaan, mutta jokseenkin päinvastaisesti. Dreyerin elokuvien naiset ovat miesten alistamia, usein rakkauden saralla pettyneitä, mutta Gertrud on itsenäinen, oman arvonsa tunteva ja täydellä sydämensä ääntä kuunteleva nainen, joka tekee mitä haluaa. Dreyerin testamentissa nainen saavuttaa elämässään täydellisen rauhan ja tasapainon.

Gertrud on todennäköisesti syvällisin ja todenmukaisin elokuva rakastamisen vaikeudesta mitä eteeni on tullut. Väitän, että siinä on enemmän syvyyttä ja roolihahmojen luonnollisuutta kuin valtaosassa kuuluisista ja suosituista vertailukohteistaan. Useimmissa rakkauselokuvissa on selkeästi nähtävillä keinotekoisuus, mutta Gertrud onnistuu tavoittamaan jotain eletystä elämästä valintoineen ja luopumisineen. Siinä on samanlaista hienoutta ja yksinkertaista neroutta kuin Yasujiro Ozun komeissa perhedraamoissa.

KRITIIKKIÄ JA YLISANOJA
Tänä päivänä tuntuu usein siltä, että elokuvakerronta on karannut täysin kontrollista. Kaiken on oltava aina vain suurempaa, näyttävämpää ja nopeampaa. Rauhallisuus on pahe, hiljaisuus kirous. Kaiken on mentävä eteenpäin jyräävästi, elokuvakerronnan nopeus on ohittanut Abel Gancen ja Sergei Eisensteinin montaasiteoriat ja –kokeilut aikapäiviä sitten.

Gertrudia arvosteltiin jo ilmestyessään liian hitaasti eteneväksi elokuvaksi. Elokuvaväki vannoi ranskalaisen elokuvan uuden aallon nimeen, jonka täydellinen vastakohta Dreyerin elokuva puolestaan oli. Gertrudissa on kahden tunnin kestostaan huolimatta ainoastaan 89 otosta (Sanassa niitä oli 114), joista pisimmällä on mittaa lähes kymmenen minuuttia. Erikoisesta toteutustavasta huolimatta Gertrud oli täysin luonnollinen jatkumo Dreyerin uralla. Viimeisen mykkäelokuvansa Jeanne d’Arcin kärsimyksen (1928) jälkeen, äänen mukaan tulon myötä ohjaajan tyyli oli muuttunut elokuva elokuvalta verkkaisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi. Gertrudissa Dreyer halusi asettaa pääpainon dialogiin. Niinpä elokuva sisältää runsaasti vuoropuhelujaksoja, joissa henkilöt selvittelevät keskinäisiä välejään. Tästä huolimatta kyseessä ei ole keinotekoinen tehokeino, vaan täydellisesti aiheeseen ja kuvaamaansa aikakauteen sopiva ratkaisu.

Elokuvaa arvosteltiin myös siitä, että sen päähenkilöt eivät juuri missään vaiheessa katso toisiaan, edes silloin kun puhuvat toisilleen. Dreyer puolustautui sanomalla, että kyseessä oli näytelmäkirjailija Soderbergin tapa. Hän myös lisäsi, että moinen on varsin yleistä tosielämässäkin – varsinkin silloin, kun puhutaan vaikeista asioista, voi katsekontakti olla suorastaan mahdotonta. Dreyer kummasteli myös sitä, miksi dialogikohtaukset yleensäkin kirjoitettiin siten, että näyttelijät esiintyivät toisilleen? Hänen mielestään oli tärkeää, että katsojat saattoivat lukea näyttelijän kasvoja samalla kun tämä puhui. Dreyerille Gertrud ei suinkaan edustanut vanhanaikaisuutta, vaan pikemminkin uusia kerrontatapoja ja –tyylejä.

Vaikka Gertrud saikin runsaasti kritiikkiä osakseen, oli sillä puolestapuhujansakin. Monet ns. virallisten elokuvalehtien kriitikoista ymmärsivät elokuvan suuruuden ja se sai Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 1965. Jean-Luc Godard piti sitä ”hulluudessaan ja kauneudessaan Beethovenin viimeisten töiden veroisena”. Dreyer itse ei välittänyt kritiikistä, vaan oli varma, että Gertrudin suuruus ymmärrettäisiin kyllä myöhemmin, niin oli käynyt hänen elokuviensa kohdalla aiemminkin.

NÄYTTELIJÄT JA YMPÄRISTÖ
Dreyer kuului niihin ohjaajiin, jotka pyrkivät itse valitsemaan näyttelijät elokuviinsa. Useimmiten hän sai haluamansa ja poikkeuksetta hänen valintansa olivat myös oikeita – Dreyerille näyttelijän taitoja tärkeämpää oli näyttelijä sisäinen palo, hänen sopivuutensa rooliin. Tämän vuoksi hän käytti satunnaisesti myös amatöörinäyttelijöitä.

Näyttelijäryhmän kokoaminen Gertrudiin oli kuitenkin vaikeaa ja Dreyer joutui tekemään myönnytyksiä. Nimiosaan hän suunnitteli maankuulua Bodil Kjeria, mutta vaikka tämän taidot olisivat riittäneetkin, piti ohjaaja Kjeria lopulta rooliin sopimattomana. Niinpä hän kääntyi huomattavasti tuntemattomamman Nina Pens Roden puoleen. Ainoastaan muutamassa elokuvassa aikaisemmin näytellyt Rode sai myös osansa arvosteluryöpystä, sillä häntä ei yksinkertaisesti pidetty uskottavana roolissaan. Itse olen sitä mieltä, että Nina Pens Rodessa on juuri sellaista ylevyyttä ja hienoutta, mitä Gertrudin roolissa vaaditaan. Myös väitteet emotionaalisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä voi unohtaa: sitä vastoin olisi hyvä tarkistaa, mille aikakaudelle ja mihin ympäristöön tarina sijoittuu ja esittää vähättelynsä vasta sitten, mikäli siihen tuntee edelleen tarvetta.

Miesroolit saivat huomattavasti enemmän kehuja. Varsinkin lakimies Kanningia esittävä Bendt Rothe ja säveltäjä Janssonia näyttelevä Baard Owe ovat saaneet runsaasti positiivista huomiota. Molemmat ovatkin tahoillaan ensiluokkaisia ja täysin uskottavia, sen sijaan Dreyerin omaa väheksyntää runoilija Lidmania esittänyttä Ebbe Rodea kohtaan on mahdoton käsittää. Ohjaaja piti Rodea hyvänä näyttelijänä, mutta epäsopivana rooliinsa. Jokainen tehköön omat johtopäätöksensä, minusta Lidman on tahollaan yhtä laadukas kuin kaikki muutkin.

Käsikirjoitus – näyttelijät – ympäristö, siinä Dreyerin elokuvien pyhä kolminaisuus, joista jokaisen oli sovittava saumattomasti yhteen ja täydennettävä toisiaan. Niinpä ohjaaja teki tarkkaa taustatutkimusta selvittääkseen kaikkia elokuviensa aikakausiin liittyviä detaljeja. Dreyerin tarkkuuden ansiosta hänen elokuvansa ovat pienimpiäkin yksityiskohtia myöten komeita aikamatkoja menneisyyteen, olipa kyseessä sitten vuoden 1905 vallankumous Venäjällä (Rakastakaa toisianne, 1922), 1900-luvun alun Tanska (Gertrud) tai 1400-luvun Ranska (Jeanne d’Arcin kärsimys, 1928).

KATSAUS ELETTYYN ELÄMÄÄN
Gertrud on elokuva rakkaudesta ja Dreyerin mukaan myös erotiikasta, mutta ennen kaikkea se on elokuva elämästä, sen pienistä onnen hetkistä, katkerista tappioista, valinnoista, eroista, jäähyväisistä. Sen päähenkilöt ovat elämää nähneitä henkilöitä, jotka hakevat aitoudessaan ja luonnollisuudessaan vertaistaan.

Gertrud on myös kertomus miesten ja naisten erilaisista elämänarvoista, yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksista sekä tietysti myös sukupolvien välisistä eroista ja arvoista. Heidän näkemyksensä ja tekemisensä poikkeavat toisistaan huomattavasti. Gertrudin ja hänen ystäviensä tapana ei ole ollut rehvastella intiimeillä asioillaan, kun taas nuori säveltäjä, joka ei kuulu heidän lähipiiriinsä, tekee juuri näin. Hän ylpeilee humalassa valloituksillaan aivan selkeästi nimiä käyttäen ja ”vetää lokaan myös sen kauniin nimen, jota olen aina rakastanut” (runoilija Lidman). Gertrud ystävineen ei voisi koskaan tehdä niin, sillä ihmisellä on oltava arvonsa ja ylpeytensä. Hän ei suostu fyysiseen kanssakäymiseen ennen kuin on ilmoittanut miehelleen avioerosta. Janssonille sen sijaan seikkailu Gertrudin kanssa ei ole ollut ongelma, vaikka hänen oma naisystävänsä onkin raskaana. Gertrudille rakkaus edellyttää sitoutumista, Janssonille se on hauskan pitoa.

”Katso minua, olenko kaunis? En, mutta olen rakastanut.
Katso minua, olenko nuori? En, mutta olen rakastanut.
Katso minua, olenko elänyt? En, mutta olen rakastanut.”

(16-vuotiaan Gertrudin evankeliumi rakkaudelle)

GERTRUDIN KOHTALO NYKYPÄIVÄNÄ
Vaikka cinefiilit ovatkin aina vannoneet Dreyerin nimeen ja huolimatta siitä, että hänet arvostetaan suurimpien koskaan vaikuttaneiden elokuvaohjaajien joukkoon, on hän suurelle yleisölle kuitenkin suhteellisen tuntematon nimi. Syy ei ole varmastikaan Dreyerissä tai hänen elokuvissaan, vaan siinä, ettei Dreyerin teoksia ole koskaan ollut saatavilla Suomessa: ainuttakaan julkaisua sen enempää videokasetilla kuin DVD:lläkään ei ole. Aivan kuin skandinaavinen elokuva pysähtyisi Ingmar Bergmaniin, Lars von Trieriin ja suomalaisiin osaajiin eikä muista olisi niin väliä. Tämän paremmin asiat eivät ole televisionkaan puolella, jossa esitykset Vampyria (2008) lukuun ottamatta ovat pian kahden vuosikymmenen takaa (1991). KAVA:n Dreyer-retrospektiivillä (2004) ei yksistään pitkälle pötkitä.

Niin Gertrudista kuin muistakin Dreyerin tuotannosta kiinnostuneiden kannattaa suunnata katseensa ulkomaille. Yhdysvalloissa Criterionin julkaisema Carl Theodor Dreyer Collection (R0, NTSC) sisältää komeasti restauroidut versiot Vihan päivästä, Sanasta ja Gertrudista (olkoonkin, että viimeisen kuvasuhde on virheellisesti 1.78:1 eikä alkuperäinen 1.66:1). Kokoelman neljännellä levyllä on Torben Skjødt Jensenin dokumentti Carl Th. Dreyer – Min Metier.

Euroopassa samat elokuvat on julkaissut British Film Institute, mutta erotuksena amerikkalaiseen kokoelmaan, nämä elokuvat voi ostaa myös erikseen. Myös näissä julkaisuissa lisämateriaalia on kiitettävästi.

GERTRUD, 1964 Tanska
Tuotanto: Palladium Ohjaus: Carl Th. Dreyer Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer (Hjalmar Söderbergin näytelmästä) Kuvaus: Henning Bendtsen Lavastus: Kaj Rasch Leikkaus: Edith Schlüssel Puvustus: Berit Nykjӕr Musiikki: Jorgen Jershild, Peter Willemoes (musiikin ohjaus) Äänitys: Knud Kristensen
Näyttelijät: Nina Pens Rode (Gertrud), Bendt Rothe (Gustav Kanning), Ebbe Rode (runoilija Gabriel Lidman), Baard Owe (säveltäjä Erland Jansson), Axel Strøbye (Axel Nygren), Karl Gustav Ahlefeldt, Vera Gebuhr, Carl Johan Hviid, William Knoblauch, Lars Knutzon, Anna Malberg, Edouard Mieche.

Ensi-ilta: 18.12.1964 (Pariisi), 1.1.1965 (Kööpenhamina)

- Lue myös lyhyempi arvostelu

LÄHTEET:
Jean Drum, Dale D. Drum: My only great passion – The Life and Films of Carl Th. Dreyer, The Scarecrow Press Inc., Lanham, Maryland and London, 2000.

Jean Sémolué: Carl Th. Dreyer, Suomen elokuva-arkisto (toim.), Valtion painatuskeskus, 1984.

Antti Alanen: MMM Elokuvaopas, Otava, Keuruu, 2005.

Peter von Bagh: Elokuvan historia, Otava, Keuruu, 2001.

Seuraa meitä

PINNALLA

Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat

| 18.02.

Theron, Kidman ja Robbie sytyttävät MeToo-tulilangan dokudraamassa Fox Newsin ahdisteluskandaalista.

Lue lisää »
Krista Kosonen ja Pekka Strang

Koirat eivät käytä housuja

| 24.11.

Kosonen ja Strang vakuuttavat täysillä viiden tähden tummassa BDSM-romanssissa surusta ja suloisesta kivusta.

Lue lisää »
Taika Waititi, Roman Griffin Davis ja Sam Rockwell

Jojo Rabbit

| 15.01.

Optimistisen ihmisyyden natsisatiiri humoristisen hirveästä sankaripalvonnasta nauraa johtajaveitikan valheiden läpi.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2020
ISSN 1798-7202