Dennis Potterin käsikirjoittama Laulava salapoliisi on tyylisuuntien runsauden sarvi ja TV-klassikko. Pääosassa väärentämätön sir Michael Gambon.
Dennis Potterin käsikirjoittamaa TV-sarjaa Laulava salapoliisi (The Singing Detective, 1986) pidetään yhtenä englantilaisen televisiotuotannon helmistä. Kyseessä on kunnianhimoinen ja kirjaimellisesti monikerroksinen teos, jonka kuumeisella kertojalle ei aina ole täydellistä otetta tapahtumista tai todellisuuden luonteesta.
Potterin lisäksi suurin nimi on pääosan esittäjä sir Michael Gambon. 60-luvulta saakka näytelleen Gambonin monipuolinen ura kertoo ymmärryksestä eri tyylilajeja kohtaan. Yli sadan roolin seassa on niin Samuel Beckettin näytelmiä kuin esiintymisiä Harry Pottereissa. Tässä hän on vähän kaikkea: koominen, katkera, absurdi, arkkityyppi.
Laulavan salapoliisin useat tapahtumapaikat ja -ajat voidaan rajata yhteen pisteeseen: mieleen. Sairas dekkarikirjailija Philip Marlow (Michael Gambon) makaa sairaalassa ja kuvittelee asioita.
Hän kirjoittaa ja myötäelää päänsä sisällä 40-luvun tietämille sijoittuvaa salapoliisikertomusta, jossa vilisee neuvostovakoojia ja natseja. Se muokkaa todellisuutta, fiktiiviset hahmot pursuavat ulos todellisuuteen. Tyylillisesti se on kuin kovaksikeitettyä film noiria muistuttaen kuvakulmissaan Carol Reedin huimaa Kolmatta miestä (The Third Man, 1949). Mukana on palasia musikaaleista ja kabareesta. Toisessa jatkumossa Marlow näkee kuvia lapsuudestaan toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Hän on sisäänpäin kääntynyt poika, jolla on vaikea äitisuhde.
Marlow’n groteski ihosairaus on kuin spitaali. Se on tehnyt hänestä kehonsa katkeran vangin, Kafkan Gregor Samsa kohtaa Beckettin riutuvan Malonen. Harva toimiva ruumiinosa tuntuu vain nöyryyttävän. Sairaanhoitajan alkaessa levittää rasvaa kipukohtiin, iskee miehelle toistuvasti erektio, jota ei lamaannuta edes poliitikkojen kuivien puheiden muistelu. Omanarvontunnon katoamista vauhdittaa holhoava hoitoväki.
Marlow’n film noir -kuvitelma rakentuu, kuten jännitystä ylläpitävän dekkarin pitää, viitteistä. Aikataso on särkynyt. Marlow on niin heikko, ettei hän pysty kokoamaan tarinaa paperille, vaan jäsentää sitä mielessään. Elitistinen mies hakee maksullista naisseuraa yökerhosta. Seuraa välähdyksiä prostituoidun sinisestä kalmosta, joka nostetaan joesta. Kuvia yökerhosta, jossa hierotaan kauppoja: venäläinen nainen, 15 punnan maksu.
Mukaan Marlow asettaa itsensä, mutta toimintakuntoisena ja vailla sairautta. Hän on laulajana esiintyvä salapoliisi ja naseva kuin Raymond Chandlerin proosa. Nimi on selvä viittaus Philip Marloween, Chandlerin luomaan nokkelaan ja kovaotteiseen yksityisetsivään.
Marlow’n harha ja todellisuus limittyvät toisiinsa näiden tasojen liitoskohdissa sekä ärsykkeiden luomien assosiaatioketjujen kautta. Välillä Marlow toistaa sanonnan harhastaan kuin herännyt ihminen, joka yrittää tavoittaa katoavaa unta.
Vastavuoroisesti jokin todellisuuden ärsyke aukaisee tapahtuman miehen muistilokerosta; äiti harrastamassa seksiä metsän siimeksessä vieraan kanssa, sen liike ja rytmi, leikkautuu sydänkohtauksen saaneen miehen elvytykseen sairasosastolla.
Elämä osastolla, nykyhetkessä, on sänkyyn sidotulle rajattua, mutta Marlow on saamassa takaisin liikuntakykynsä. Muut vuodepotilaat ovat niin ikään vakavasti sairaita, ja ärtymys kaadetaan henkilökunnan niskaan. Sivuhahmojen sanailu muistuttaa tilannekomediaa: siinä on parikin tämän genren arkkihahmoa.
Dekkaritarina on tapa hallita todellisuutta. Eri ulottuvuudet — dekkaritarina, todellisuus, menneisyys — eivät ole autonomisia, vaan toisiinsa sidottuja ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Johtolankana on Marlow’n aiemmin kirjoittama jännitysromaani The Singing Detective, joka heijastuu osaksi eri ulottuvuuksien rakenteita. Lisäksi on olemassa neljäs ulottuvuus, kun aikaisemmat yhdistyvät.
TV-ohjelmaksi Laulava salapoliisi on harvinainen, ei pelkästään sen genrejä yhteen juottavan tyylinsä vuoksi, vaan myös siksi, että se vaatii jaksojen perättäistä katsomista.
Sen palapelimäinen rakenne on kuin Marlow’n korjaantuva ulkomuoto: alussa sekasotku, lopussa jo selväpiirteisempi. Mutta aina autenttinen kuin sarja itse.
Teksti: © 2010 Jaakko Kuitunen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA