Iranilaisuus Abbas Kiarostamin elokuvissa, osa II

(2008)

| ARTIKKELI

Tämä kirjoitus on suoraa jatkoa aiemmalle tekstille, Iranilaisuus Abbas Kiarostamin elokuvissa.

julkaistu 2010-11-30 / päivitetty 29.06. klo 02:02

KUVA 4

 

KUVA 3

 

KUVA 2

 

KUVA 1

 

Tämä kirjoitus on suoraa jatkoa aiemmalle tekstille, Iranilaisuus Abbas Kiarostamin elokuvissa.

The Wind Will Carry Us näyttää meille myös toisen puolen maalaiselämästä. Naisten rooli yhteisössä, joka on usein esillä Kiarostamilla jonakin tarinan osana, ilmenee kovin erilaisena kuin länsimaisen median yksipuolisen alistettu kuva naisista. Vaikka tämän, kuten myös elokuvan Where is My Friend’s House naiset nähdään usein työn parissa, toisinaan surkutellen kovaa työtaakkansa, eivät he näyttäydy toisen luokan kansalaisina. Ja vaikkei Kiarostami halua maalata auvoisaa kuvaa sukupuolten välisestä ongelmattomuudesta, ei näkymä yksinkertaisesti ole yhtenevä länsimaisen käsityksen kanssa naisista, jotka aktiivisesti on ajettu pois ”tosielämästä”, julkisesta kaupanteon ja miesten maailmasta. Where is My Friends Housen kuvaamassa arjessa, maailma on päähenkilön, lapsen näkökulmasta, pitkälti naisten hallitsema kun päivittäinen toiminta, velvollisuudet ja rutiinit ovat naisten vallan alaa.

Kiarostamin yksinkertaiseen realismiin pyrkivä kuvaus osoittaa, kuinka yhteiskunnassa, jonka sisäistä toimintaa emme tunne, on tosiasiassa voimakkaita naishahmoja. Kiarostami ei toimi anteeksipyytäjänä naisten asemalle Iranissa. Hän näyttää meille pienen maalaiskylän sisäistä toimintaa, jossa naiset, jos eivät ehkä olekaan tasa-arvoisia miesten kanssa, pitelevät muun muassa kasvatusauktoriteetteina merkittävää asemaa yhteiskunnassa, joka arvostaa perhettä ja sukua voimakkaasti. Valta, jota naiset pitävät ei näyttäydy lohdutuspalkintona, eikä miesten ja naisten henkilökohtainen suhde sorron suhteena. Tämä ei merkitse, etteikö sukupuolten välisen suhteen ongelmia toisinaan selviteltäisi kinailussa naisten ja miesten välillä. Esimerkiksi The Wind Will Carry Us:n vanha pariskunta riitelee ”insinöörin” kuullen, miehen syyttäessä naisen työtä helpoksi hänen raataessa pellolla ja naisen todetessa, että mies ei kykene ymmärtämään muuta kuin omaa työtänsä oikeaksi.

Mutta millaisia ovat Kiarostamin päähenkilöt? Koskaan he eivät ole sankarikuninkaita, elokuvan Under the Olive Trees mietteliäs ohjaaja on kenties ilmeisessä auktoriteettiasemassaan lähinnä, mutta valedokumentaarisuudessaan karkaa lopulta määrittelyjä. Close Upin itseään näyttelevä tosielämän filmihullu on pikemmin sympaattinen antisankari, yhteiskuntansa syrjitty. Tenin äitihahmo on moderni kaupunkilaisnainen, joka on vastaesimerkki aiemmin mainitulle yksipuoliselle iranilaisuuden naiskuvalle. The Wind Will Carry Us:n ”insinööri” oppii arvostamaan maalaiskaupungin rauhallista elämänvirtaa ja hyväksymään, ettei ihminen voi määrätä kohtaloaan sen pyörteissä. Where is My Friends Homen pikkupoika saa kovien ponnistelujen jälkeen lopulta velvollisuutensa täytettyä. Näitä päähenkilöjä yhdistää vain niiden erilaisuus ja erikoisuus; Kiarostamin tapa maalata pyöreitä, monilta puolin tuntemattomiksi ja avoimiksi jääviä henkilöhahmoja on juuri hänen tarjoamansa pluralismin sydämessä. Nähtyään näin monenlaisia, aitoja inhimillisiä hahmoja, kuinka kukaan voisi enää uskoa iranilaisuuteen monoliittisena olemassaolon muotona. Kiarostamin tuotannon henkilökaartin monipuolisuus itsessään on eräs sen suurista ansioista iranilaisuuden representaationa. Amatöörinäyttelijöiden runsas käyttö ja vähäeleinen näyttelijätyö vahvistavat tätä vaikutelmaa.

Edelle mainitut naisten ja miesten väliset suhteet eivät lopulta kuitenkaan ole juuri näkyvillä Kiarostamin elokuvissa, ja ohjaajan haastatteluissakin on käynyt selville, että hän on vältellyt sen kuvaamista, mitä tapahtuu ”neljän seinän sisällä”. Merkittävä syy tähän on Iranin sensuuri ja muuttunut uskonnollinen ilmapiiri, jossa intiimien perhesuhteiden kuvaaminen tai julkinen näkyminen on tiukasti kiellettyä. Haastattelussaan elokuvan And Life Goes On DVD:llä Kiarostami sanoo välttäneensä aihetta pikemmin alitajuisesti, haluamatta käsitellä sellaista (lapsuutensa) perhettä, jota ei voi enää kuvata koko iranilaisen yhteiskunnan läpäisevän sensuurin ilmapiirin vuoksi. Samassa haastattelussa Kiarostami mainitsee kuitenkin erään ilmentymän tästä yleisestä sensuurista, lasten ja vanhempien suhteen, jota hän on käsitellyt lukuisissa ohjaustöissään.

And Life Goes On:in isän ja pojan suhde on harvinaisen luottamuksellinen, lopussa isä jättää poikansa väliaikaisleirille viritetyn television jalkapallo-ottelua seuraamaan, jatkaessa itse matkaansa. Mutta tässä Kiarostami näyttää kenties ihanteen, jossa lapsen annetaan vapaasti mutta valvotusti tutustua maailmaan. Monilapsisten perheiden suhteet lasten ja vanhempien välillä, jotka Kiarostamin usein maalaiskyliin sijoittuvissa elokuvissa ovat esillä, ovat usein vallankäytön vahvasti värittämiä. Ehkä parhaiten näitä suhteita käydään läpi yksinkertaisesti kuvatussa dokumentissa Homework, jossa Kiarostami työryhmineen haastattelee iranilaisen alakoulun nuoria oppilaita. Kiarostami, joka on aina korostanut haluavansa välttää manipuloimasta katsojan tunteita, löytää tässä elokuvassa auto-otoksen filosofiaa muistuttavan tavan käsitellä ongelmia perheiden sisällä. Menemättä ”neljän seinän sisälle”, Kiarostami löytää takaoven, ja valottaa iranilaisen patriarkaalisuuden ongelmakohtia haastattelemalla lapsia ja kysymällä heiltä muun muassa ”kasvatusväkivallasta” ja koululaitoksen ankarasta kurista. Väkivalta, joka ei visuaalisesti esiinny Kiarostamin aiheistossa lainkaan, näyttäytyy kiinnostavammin juuri henkisen alistavan aspektinsa kautta lasten ujossa käyttäytymisessä ja pelossa etenkin isähahmoa kohtaan.

Pelkistetty, selviä merkityksiä välttävä kerronnan tapa välttää tiukasti vetoamasta katsojan välittömiin tunteisiin affektiivista mimiikkaa hyödyntämällä. Kiarostamin elokuvien näyttelytyö on aina vähäeleistä, joskin silti toisinaan tyyliteltyä. Kiarostami ei tunnetusti käytä juuri lainkaan lähikuvia. Musiikin käyttö on tarkasti rajoitettua – kuten And Life Goes On:in vain kolme kertaa elokuvassa kuultava Vivaldin teos. Hänen elokuviensa juonirakenteet ovat hyvin pelkistettyjä. Tällä kaikella on selvä vaikutus katsojaan, jonka rooli on itse työstää elokuvan aiheita kriittisesti.

Torben Grodahl on kuvannut ihmismielen taipumusta löytää merkityksiä ja koheesiota sieltä, missä sitä ei ensinäkemältä vaikuttaisi olevan. Eräs Kiarostamin elokuville keskeinen yhdistävä elementti on liike. And Life Goes On… on yksinkertaisen road-movie -asetelmansa vuoksi selvin esimerkki. Siinä liikkeestä syntyy metafora elämälle, isästä ja pojasta kaksi näkemisen tapaa elämään. Ja kuten The Wind Will Carry Us:in ”insinööri”, ollaan matkalla maaseudulle oletettavasti keskiluokkaisesta kaupunkilaisuudesta. And Life Goes On…:in alussa poika haluaa ostaa limonadia maanjäristyksen tuhoamasta kahvilasta. Kun auringossa lämmennyt limonadi ei maistu pojalle, kaataa hän sen isältään luvan saatuaan auton ikkunasta. Tällä hetkellä anonyymin äidin ääni pyytää kaatamaan limonadin mieluummin hänen pitelemäänsä kuppiin. Otoksessa auton sisältä on nähtävissä vain vieras käsi, joka edustaa köyhää maalaiselämää. Kontrasti keskiluokkaiseen perheeseen on hienovaraisesti, mutta painokkaasti huomautettu katsojalle. Niinpä, kun Kiarostami vie katsojansa ajomatkalle Iranin maaseudulle, ei tämä tapahdu naiivin eksotismin näkökulmasta. Pikemmin se tapahtuu keskiluokkaisen kaupunkilaisuuden, jota Kiarostami itse ohjaajana edustaa, näkökulmasta.

Tämä viimeinen seikka asettaa kyseenalaiseksi sen, voidaanko ”kiarostamilaista keskustelua” pitää iranilaisena tapana keskustella, vai ohjaajan tapana katsella kohdettaan ja itseään sen osana ohjaajana etäännytetystä näkökulmasta. The Taste of Cherryn päähenkilö pyrkii löytämään vastauksen elämän mielekkyyteen haastattelemalla kyyditettäviään. The Wind Will Carry Us:n päähenkilö kyselee häntä majoittavan perheen äidiltä ja tämän sukulaispojalta arkielämän kuulumisia, mutta hieman kuin ei itse olisi läsnä, naurahdellen ystävällisesti kyläläisten vastauksille. Kiarostami näyttää itse asiassa kaikissa töissään Close-Upista viimeiseen ei-digitaaliseen teokseensa The Wind Will Carry Us, tuovan jonkin version itsestään, tai ulkopuolisesta tarkkailijasta suoraan yhdeksi hahmoksi tarinaan. Mikäli mennään ohjaajan aiempaan uraan, jossa hän teki elokuvia lapsipäänäyttelijöillä valtiolliselle Kanoonille, voidaan tässä kehityksessä nähdä Kiarostamin suhteen muutos päähenkilöihinsä. Voidaan siis olettaa, että kun näkökulma ei ollut enää lapsen, näki Kiarostami tarpeelliseksi tuoda jokin toinen, ei-manipuloiva näkymä diegeettiseen maailmaan.

Juuri tässä rehellisyydessään, ilmiantamalla itsensä yhdeksi hahmoksi, Kiarostami tuo katsojan lähelle iranilaisuutta. Näkökulma maan maaseutuun ei ole suoran, vaan pikemmin ironisen eksoottinen. Niinpä se vieraus, joka syntyisi helposti, voidaan ohittaa, asettamalla se suoraan osaksi tarinankerrontaa ”ulkopuolisen” henkilöhahmossa. Kun tämä katsomisen ja vierauden asenne onkin vain yksi näkökulma muiden joukossa, ei Kiarostami koskaan päädy antamaan helppoja vastauksia tai selityksiä sille mitä hänen elokuvissaan todella tapahtuu. Kiarostami ei ohjaa katsojaa sokeasti ihailemaan maalaiselämän romantiikkaa, mutta ei liioin anna ulkopuolisuuden tehdä pikkukylien asukkaista takapajuisia ja muusta maailmasta irtaantuneita.

Abbas Kiarostamia ei ole tapana pitää poliittisena ohjaajana. Ten toki käsittelee naisen asemaa ensi kertaa avoimesti, muun muassa sovinistisia asenteita omaksuneen pojan hahmon kautta. Selvästi, hänen politiikkansa ei 90-luvulla ole ainakaan suoraa. Neorealistinen aihepiiri ja ympäristöt ovat selvimmät poliittiset merkit, joita Kiarostamin 90-luvun teoksissa on nähtävissä. Kiarostamia voidaan kuitenkin pitää toisenlaisen, filosofisen, pluralistisen poliittisuuden mestarina. Hänen elokuvissaan sekoittuvat faktan ja fiktion rajat, samalla tavoin kuin niissä esitetyissä eri näkökulmissa voi monissa nähdä viisautta, joka ei ole yhteensopivaa toisten kanssa. Kiarostamin elokuvat haastavat katsojan kuvan iranilaisuudesta juuri siksi, koska ne eivät anna siitä mitään tyhjentävää kuvaa. Siinä missä tulkintoja Kiarostamin elokuvista on yhtä monta kuin niillä on katsojia, on iranilaisuus hänen käsittelyssään jotain hyvin todellista, mutta määrittelyjä karkaavaa; maanteiden viiltoja kumpuilevassa maastossa, avunantamista viimeisessä ylämäessä, luoksepääsemättömiä oviaukkoja ja ikkunoita savitiilitaloissa, vanhoja käppyräselkäisiä vanhuksia, jotkut viisaita, toiset vain kärttyisiä, filosofisia keskusteluja puolituntemattomien kanssa, metaforia elämästä. Kaikkea tätä, mutta ei yksinomaan mitään niistä.

Kiarostamin elokuvat onnistuvat kävelemään kapealla polulla, joka sijaitsee ”itseksi tekemisen” ja ”toiseksi tekemisen” välillä.

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202