Alaston lounas: Viimeinen pysäkki, lopputekstit

(2012)

| KOLUMNI

Werner Herzogin karavaani pysähtyi viimeksi Teksasiin dokumentilla Into the Abyss.

julkaistu 2012-06-01 / päivitetty 28.06. klo 23:11

KUVA 1

Into the Abyss
Into the Abyss 

Alaston lounas on sarja tekstisirpaleita. Jack Keroaucin luoman käsitteen teki tunnetuksi William S. Burroughs samannimisellä romaanillaan: “Se tarkoittaa täsmälleen sitä mitä sanat ilmaisevat: ALASTONTA Lounasta — jäätynyttä hetkeä jolloin jokainen näkee mitä on minkin haarukan päässä.” Tästä eetos.

1.

Ei tarvitse olla mikään Werther omatakseen huokoisen mielen. Tajunnan käymistilassa merkityksestä kamppailevat oletettu valhe ja oletettu totuus. Välillä kirkas propagandakin humahtaa sisään vain pyrkiäkseen myöhemmin pintaan omaksuttuna mielipiteenä.

Tästä minulla on esimerkki. Pidin pitkään Werner Herzogia luomakunnan moninaisuuden ymmärtäjänä, virheettömänä maailmankansalaisena. Minulle hän pystyi samaan aikaan toimimaan korkealla älyllisellä tasolla ja säilyttämään lapselle ominaisen välittömyyden ja viattomuuden suhteessa tutkittavaan maailmaan. Nämähän usein kumoavat toisensa.

Jotain muuttui, kun luin Klaus Kinskin kirjoittaman omaelämäkerran Tarvitsen rakkautta useampi vuosi sitten. Siinä Herzogin luottonäyttelijä haukkuu Herzogin pelkäksi hyväksikäyttäjäksi, joka egoistina ei piittaa kuin elokuvistaan ja pyyhkii persettään kantilaisilla imperatiiveilla ihmisen ensisijaisuudesta.

Tiedän, että Kinski oli todistetusti mielenvikainen primadonna, jonka kirjakin taitaa olla vain muita varten pystytetty spektaakkeli, mutta murhaavaa kritiikkiä en ole pystynyt painamaan mielestäni. Nykyään Herzog-kuvassani on Kinskin muotoinen särö. Ehkä Herzog ei olekaan niin vilpitön. Ehkä hän onkin kuin villin lännen friikkisirkuksen isäntä, joka karismansa turvin kykenee peittämään todellisen minänsä — tai töidensä todellisen luonteen.

Aina silloin tällöin yritän potkia kiveä kengästä palaamalla Herzogin Kinski-dokumenttiin Rakas viholliseni, joka on kuvattu noin vuosikymmen Kinskin kuolemasta ja reilu vuosikymmen viimeisestä yhteisestä elokuvasta Cobra Verde. Siinä vakuutellaan ystävyyttä ja katkaistaan huhuilta siipiä; tuntuukin, että Herzogia käsiteltäessä aina ensimmäiseksi on syytä mainita, että hänestä liikkuu paljon keksittyä.

Eri asia on tietysti se, paneeko elokuvaohjaaja pahakseen jaettua kuvaa hänestä arvoituksellisena henkilönä. Tai ehkä koko kysymys on naiivi, sillä mikään ei synny itsestään. Vielä harvemmin syntyy poikkeuksellinen taiteilijakuva ilman heidän jonkinasteista osallistumistaan. Kyynikko puhuisi mediaimagon hallintastrategioista, ja tämän syötin imaiseva redusoisi idolinsa laskelmoivaksi huijariksi — raivolla, jollaiseen kykenee vain itsensä petetyksi tunteva entinen fani.

2.

Herzogin karavaani on matkannut kuudella vuosikymmenellä ja käynyt tekemässä elokuvan varmaankin jokaisella mantereella. Viimeksi se pysähtyi Teksasiin dokumentilla Into the Abyss.

Kun eurooppalainen taiteilija taikka älykkö käsittelee Amerikkaa, häneltä odottaa eurokeskeistä kriittistä näkökulmaa, jossa ”amerikkalainen unelma” paljastetaan ”amerikkalaiseksi painajaiseksi”. Vanhaa ja uutta mannerta verrataan ensimmäisen voitoksi — barbaareilla kun ei ole taidetta ja tapoja, kuuluu omahyväisesti väite, jossa pidempi kulttuurihistoria korotetaan tärkeimmäksi kriteeriksi. Näillä toureilla on pitkä historiallinen taustansa.

Vai olenko tässä, tässäkin, pahasti ajastani jäljesssä. Harrastaako tätä enää muut kuin provokaation Fordin liukuhihnat vitsinä (Lars von Trierin Dogville toimi ajoituksen, Afganistanin sodan, tähden) ja francofiilit ja muut entiset kolonialistit, jotka kokevat Amerikan kulttuuri-imperialismin uhaksi? No, otetaan tämä nyt totena vaikka jännitystä tihentävän kontrastin luomiseksi.

Amerikkalaisessa kontekstissa vasemmistolainen eli suomalaisessa kokoomuslainen muusikko Henry Rollins juonsi muutama vuosi sitten bulkkitavaraa paremman talk show’n The Henry Rollins Show. Lajityyppinsä sisällä katsomisen arvoisen siitä teki lenolettermaisen tapettipuheen korvaaminen ihan oikeallakin asialla.

Eräässä jaksossa vieraana nähtiin Herzog. Ajattelen yhä Rollinsin esittämää kysymystä Los Angelesista ja Hollywoodista, minkä viiden vuoden pohdinnan jälkeen olen tulkinnut johdattelevaksi. Rollins kukaties odottaa, että Herzog kiroaa ne alimpaan helvettiin, mikä on virallinen mielipide.

Herzog ei tietenkään mennyt näin helppoon ja totesi molemmat paikat hyvin mielenkiintoisiksi. Miksi henkilö, joka kartoittaa ihmisyyden rajoja, tahtoisi hävittää näin rikkaan laboratorion? Rollins — hämmentynyt — vaikutti hetken siltä, että hänen olisi syytä inttää vastaan ja korjata harhaiset käsitykset, mutta fanin on kovin vaikea vastustaa idoliaan.

Rollinsin olisi pitänyt tietää paremmin tai värvätä parempi taustatiimi. Herzog on näet todistetusti suuri Amerikan ystävä ja aitoamerikkalaisten ihmistyypin ihailija. Nuoruudessaan hän matkaili paljon myös Yhdysvalloissa ja usein ilman asianmukaisia papereita.

Tämä kaikki kytkeytyy hänen ernopaasilinnamaiseen käsitykseen taiteilijaksi kasvamisesta. Elokuvakoulun sijaan on pikemminkin urheiltava, matkailtava, käveltävä tuhansia kilometrejä, tehtävä hanttihommia, kuunneltava itseään. On opiskeltava elämää, taikatemppuja, nyrkkeilyä, maailman kulttuureja ja vieraita kieliä. Paasilinna tunnetusti muotoili vastaavan: ”Kirjailijaksi ei synnytä. – – On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”

Herzogin tuotannossa Yhdysvalloilla on aivan oma poeettinen kaikunsa. Juuri siellä hän on tehnyt ehkä hienoimmat teoksensa: Wisconsissa fiktiivisen elokuvan Stroszek sekä Alaskassa dokumentin Karhumies, joka oli ilmestynyt Rollisin haastattelun aikoihin.

Stroszekissa, joka on ”siirtolaiskuvaus” saksalaisista Amerikassa, tapaamme ohjaajan, jonka tapa käsitellä ihmisiä on erityisen herkkä. Siinä näkyy kyky kertoa myyttiseksi kasvava odysseia niin, että se puhuu tästä päivästä — valjastaa luonteensa ”universaalina”.

Karhumies on harmaakarhuaktivisti Timothy Treadwellin tarina. Treadwell rakastui karhuihin niin kovasti, että hän eli niiden keskuudessa yli kymmenen kesää. Kunnes tuli — auttamattoman tragikoomisesti — syödyksi. Dokumentti voisi hyvin olla Herzogin taiteellisten pyrkimysten kooda, tuotannon kokoava päätöselementti.

3.

Lokakuussa 2001 kolme ihmistä menettää henkensä urheiluauton tähden. Michael Perry tuomitaan kuolemaan, Jason Burkett saa elinkautisen. Tämä riittäköön alustukseksi; en ole mikään faktoihin hirttäytyvä journalisti. Into the Abyssissa kolmoismurha on se veteen heitetty kivi, jonka renkaita Herzog seuraa. Hän haastattelee vankeja, uhrien omaisia, rikostapahtumaa tutkineita kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen.

Dokumentti ei ole kuin Michael Mooren manifesti, se ei monotonisesti kailota megafonilla korvanjuureen onnistumatta kuitenkaan vakuuttamaan kuin jo valmiiksi samanmieliset. Se ei myöskään ole amerikkalaisen raamattuvyöhykkeen — tässä enemmän geopoliittinen kuin maantieteellinen käsite — moralismin pilkkakirje uusateistisessa hengessä.

En tiedä, onko Into the Abyssilla yhdeksi kulmaksi artikuloitavaa agendaa. Minulle se mallintuu lähinnä negaatioiden kautta, ”olemalla jotain, jota sen kaltaiset teokset eivät tyypillisesti ole”, ja kytkeytymällä Herzogin muuhun tuotantoon.

Idea näkyy parhaiten Herzogin herrasmiesmäisessä tavassa hallita itsensä. Viranomaisille hän kertoo vastustavansa, korjaan, olevansa kohteliaasti eri mieltä kuolemanrangaistuksesta.

Näkemyserojen syyksi hän sovittelevasti tarjoaa kulttuurieroja, sillä hän tulee Saksasta. Tästä häntä voisi pilkata ”kulttuurirelativismista”, mutta taitaa olla niin, että ne ihmiset, jotka tuota sanaa yleensä haukkumasanana käyttävät, kallistuvat kuolemanrangaistuksen kannattajiksi ja löytävät itsensä sympatisoimasta teksasilaisia.

Kuolemantuomituille Herzog taas kertoo, valistuksen hengessä, että vaikka hän pitää heitä ihmisinä, se ei välttämättä tarkoita, että hän pitäisi heistä muuten. Sovitaan, että ollaan eri mieltä.

Vaikka kaikki Yhdysvaltain kuolemantuomitut eivät ole murhaajia ja maailmanhistorian mittakaavassa valtaosa virallisen järjestyksen teloittamista rikollisista on ollut mitättömiä pikkurikollisia, Perry ja Burkett ovat kuitenkin syyllistyneet murhaan.

Kuolemanrangaistusta ei voi ymmärtää eikä hyväksyä, kun sen kanssa vastakkain asettaa ihmisarvon, joka Herzogin epäröiden esitetyissä vasta-argumenteissa palautetaan kristinuskoon. Molemmat ovat uskon asioita eli sokeaa heittäytymistä, joku käyttäisi hienostosanaa transsendentiaalisia. Siinä ihminen on Jumalan luoma ja vain Jumalalla on valta päättää elämästä ja kuolemasta meille tuntemattomiksi jäävistä syistä.

Neljätoistavuotiaana Herzog koki, omien sanojensa mukaan, uskonnollisen herätyksen ja kääntyi roomalaiskatolilaiseksi. Tämä taisi kuitenkin jäädä nuoruuden episodiksi. Siksi en koe, että Herzog vedotessaan Jeesukseen tulisi ulos kaapista kristittynä tai edes flirttailisi ajatuksen kanssa. Pikemminkin hän pyrkii nostamaan esiin sen ristiriidan, joka vallitsee puolustettaessa kuolemanrangaistusta kristinuskolla.

Kuolemanrangaistuksen kannattajat tai hiljaiset hyväksyjät, joita Into the Abyss ei muuten keskitetysti esittele, tukeutuvat kristinuskon kuolemanrangaistusta puoltaviin elementteihin kuin haaksirikkoutunut pelastusrenkaaseen. Ainut tavoite on pitää pää pinnan yläpuolella, oma pää kasassa turvautumalla olemassa oleviin protokolliin. Se on selviytymistä saavutettavissa olevin keinoin.

4.

Tulin taannoin katsoneeksi Errol Morrisin, Herzogin ystävän, ohjaaman dokumentin, jolla on aika kammottavan geneerinen nimi: Mr. Death: The Rise and Fall of Fred A. Leuchter, Jr.

Kanadassa 1980-luvun lopulla holokaustin kieltäjä oli pantu syytteeseen. Insinööri Leuchter palkattiin puolustuksen tekniseksi asiantuntijatodistajaksi. Hän matkasi Auschwitziin ja nakutti salaa keskitysleirin rakenteita viedäkseen ne Yhdysvaltoihin analysoitavaksi. Niistä ei löytynyt myrkkykaasujen jäämiä.

Analyysin tekijä, joka ei tiennyt tiilenpalasten alkuperää, ei myöskään tiennyt, kuinka niitä olisi pitänyt käsitellä. Jäämiä olisi pitänyt etsiä keskitetysti yhdeltä pinnalta, mutta tutkija käsitteli kiviä miten sattui, muun muassa murskasi niitä. Ihmisiä myös kaasutettiin rakennuksissa, jotka purettiin aikoja sitten peittelysyistä ja rakennusmateriaaliksi uusille taloille.

Jähmeästi ajatteleva Leuchter kuitenkin vakuuttui, että Auschwitz oli huijaus. Hänelle oli valehdeltu 40 vuotta. Nopeasti koottu Leuchter Report on nykyään samaa sarjaa Siionin viisaiden pöytäkirjojen kanssa. Hänestä tuli holokaustin kieltäjien ”asiantuntijoita”.

Into the Abyssiin tämä kaikki liittyy siten, että ennen kuin Leuchterin ura insinöörinä ajautui karille, hän oli erikoistunut kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon tekniseen puoleen. Eli siihen, kuinka henki lähtee mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.

Hän muun muassa kehitti kunnollisen mutta kohtuuhintaisen sähkötuolin. Häneltä tilattu myrkkyruiskuja annosteleva kone sen sijaan jäi kellariin pölyttymään. Holokaustin kieltäminen ja holokaustinkieltäjien kokouksissa hengaaminen tekivät hänestä nopeasti persona non gratan, ei-toivotun henkilö. Vaimo jätti, ystävät hylkäsivät ja työtarjoukset loppuivat.

Leuchter, joka on ihmistyypiltään kuin Konttorin David Brent, ei missään vaiheessa ajaudu itsetutkiskeluun. Teloitusvälineiden myyminen ei paina omaatuntoa, vaan omaatuntoa painaa se, että kuolemantuomitut teloitetaan kelvottomilla laitteilla, jotka lisäävät heidän tuskaansa.

Hänen näkemyksensä Auschwitzista on täysin lukkiutunut. Omituisinta koko tarinassa on se, että Leuchter ei ole niinkään natsimielinen kuin ”omin silmin näkemäänsä” uskova. Useinhan holokaustinkieltäjät kuten David Irving ovat ihan puhtaita rasisteja, joita yhdistää Hitlerin henkilökultti.

Leuchter tulee kuitenkin paljastaneeksi jotain oleellista kuolemansellien sisäisestä dynamiikasta. Teloitus ei ole roskien lakaisua. Vuosikausien kuluessa vartijoiden ja vankilanjohtajan (”ottoisän”) sekä vangin välille on muodostunut suhde, joka nyt katkaistaan. Kiintymystä ihmisyyden äärirajoilta.

5.

Herzogin haastattelutapaa, joka on välillä kuin Rorschachin musteläiskätesti, en pidä taktiikkana, jonka tarkoituksena on pelata vastustaja pussiin, vaikka hän turvautuukin selvään metodiin. Hän ei hiillosta tai jahtaa yhtä hienotunteisesti kuin Alibin päätoimittaja, mutta kokoaa ja leikkaa haastattelut tarkasti. Väliin jää ilmavuutta, sellaisia hetkiä, jotka siivottaisiin vain tietoa levittävästä dokumentista.

Herzog ei tahdo vain tietoa, hän haluaa ikuistaa haastateltavien olemuksen inhimillisine yksityiskohtineen. Hän pyrkii rakentamaan inhimillistä skaalaa niin kuin ihmismuotoa rakastava taidemaalari, joka mieluummin nostaa kuin peittää yksilöllisyydet. Tästä voisi napata autenttisuuden idean tai ”ekstaattisen totuuden”, jolla Herzog on kuvannut dokumenttiensa todellisuuskäsitettä.

Mutta yhtä hyvin voisi ajatella, että herkeämättömällä katsellaan Herzog yrittää väkivaltaisesti päästä sisään ja käsiksi ”todelliseen”. Haastattelutilanne on aina erikoinen tilanne, sitä on myös kameran eteen joutuminen. Ihminen muuttuu silmissä: tietoisuus itsestä ja tilanteesta kasvaa. Tärkeäksi muodostuu se, minkä Rousseau koki ihmiselon painajaiseksi: että pitää esittää olevansa vähän muita parempi.

Mitä yritän sanoa on tämä. Pitkittyneillä otoksilla tökitään suojakuoreensa vetäytynyttä haasteltavaa, joka ehkä valitsee tarkasti sanansa, mutta ei pysty hallitsemaan kehonkieltään.

Leikkauspöydän lattialle tarkoitettua tavaraa voi käyttää myös aseena. Michael Mooren Fahrenheit 9/11 alkaa kuvamateriaalilla, joka on luonteeltaan takahuonemaista eli kulisseista kuvattua. Siinä esimerkiksi jokin suoraa lähetystä odottava poliittinen pamppu sutii tukkaansa.

Moore pyrkii esittämään poliitikot naurettavassa ja groteskissa valossa, hän pyrkii riisumaan heidän arvovaltansa. Voima piilee siinä, että moitteeton mediaesiintyminen ja -olemus on amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa elinehto. Kilpailussa ei ole sijaa inhimillisille heikkouksille, esimerkiksi fyysisen ruumiin omistamiselle, kun henkilön saavutuksetkin saadaan käännettyä häntä vastaan.

Herzogin kysymykset kuolemantuomitun näkemistä unista sekä tilan- ja paikantunteesta ovat kuin taustatutkimusta tekevän kirjailijan herkkiä luotausyrityksiä tuntea kohteensa. Kuvaava on kohtaus, jossa Herzog kulkee autonkyydissä matkan, jonka kuolemantuomittu on aiemmin kulkenut. Luentatapaan pakotettu katsojakin aistii arjen eli siis vapauden kauneuden.

Tässä voisi jälleen palata kuvauksen ja leikkauksen teoriaan. Kaiken merkitys on oikeanlainen rajaus. Kuolemantuomitulle automatka halki arkipäiväisen näkymän muuttuu uskonnolliseksi kokemukseksi, kun sitä on edeltänyt vankilaelämän vähä-ärsykkeinen arki. Siinä katsotaan hetkeksi kohti aurinkoa eikä pelkästään luolanseinään heijastuneita varjoja.

Yritän jälleen kaivaa esiin soraäänen mahdollisuuden. Joku voi nähdä Herzogin valitseman tien moraalisesti vääränä ja uhrien omaisille epäoikeudenmukaisena. Tähän lopputulokseen pääsee kuitenkin vaivalloisesti, ellei sen oikeuttajaksi kehitä sen vaatimaa subtekstiä, rivien välistä pilkistävää näkymää.

Herzogin kysymysten on nimittäin määrä kirvoittaa ihmisyydestä kumpuavia vastauksia, mikä uhkaa palauttaa kuolemantuomittujen ihmisarvon. Kuin taikaiskusta he näyttävätkin perusjätkiltä eivätkä kauhuelokuvien hirviöiltä. Vaikeampi tällainen on pudottaa nimettömään hautaan.

Vastakkaisena esimerkkinä Herzogin metodille mieleeni tulee amerikkalainen journalisti ja tv-persoona Geraldo Rivera. Huomio on tärkeä. Tässä näkyy myös ero sille, mitä dokumenttielokuva (Herzog) eli taide on ja mitä televisiodokumentti (Rivera) eli ”viihde” on.

Riveran vuoden 1981 Charles Manson -haastattelu on kulttimaineessa. Siinä lakimiehen koulutuksen saanut Rivera painaa päälle kuin yleinen syyttäjä, melko kirjaimellisesti, sillä hän yrittää saada hullun myöntämään hulluutensa ja syyllisyytensä ”Perheensä” suorittamiin murhiin 60-luvulta. Ei onnaa.

Koska koko Mansonin ”juhlahaastattelu” on vangitun pedon ja jo menneen aikakauden pahiksen esittelykierros, siitä ei irtoa kuin yhdentekeviä, joskin viihdyttäviä ääni- ja kuvaklippejä, joissa Manson esiintyy kuin sirkusapina. Hän toimii niin kuin hänen odotetaan toimivan ja häntä kohdellaan niin kuin hän odottaa häntä kohdeltavan. Ja saarnaaja saarnaa maailman tappiin asti.

6.

Into the Abyssista ei löydy teknistä kikkailua, turhaa pintakoreutta, edes hakemalla. Kaltaiselleni amatöörillekin dokumentti palautuu helposti hahmottuviin yksittäisiin rakennuspalikoihin: kuolemantuomittujen, uhrien omaisten ja viranomaisten haastatteluihin, arkistomateriaaliin sekä täydentävään kuvalliseen sisältöön.

Herzogi metodi ja sen kautta dokumentin muoto on poikkeuksellisen hallittu. Siinä on jotain hyvin videopelin kaltaista, mikä ei ole haukku. “Videopelimäisyys” johtuu saavutetusta vuorovaikutuksen illuusiosta.

Herzog ei kertaakaan esiinny kuvissa objektina, vaan puhuu aina kuvan takaa subjektina. Kamera on usein hänen silmiensä tasolla. Maailma otetaan ja hahmotetaan melko kirjaimellisesti Herzogin perspektiivistä, ja perspektiivi on vielä sellainen, että se kuuluu älykkäälle ja korrektille mutta ”tavalliselle ihmiselle”.

Into the Abyssissa poliisin kuvaamaa rikospaikkamateriaalia näytettäessä avautuu rako, jonka Herzog normaalisti täyttäisi kertojaäänellään. Mutta häntä ei kuulla, kuuluu vain kolkko, metallinen ääniraita, joka on kuin kuoleva kääntäisi kylkeään ja katsoisi silmiin. Faktatieto, joka asettaa nähdyn proosalliseen kontekstiinsa, esitetään teksteinä.

Nämä videonauhat ovat hyvin kertovia ja on helppo ymmärtää, miksi Herzog on halunnut käyttää niitä muutenkin kuin ilmeisimmän todistusvoiman vuoksi. Nauhoilla on samankaltainen kehä kuin tuhkan säilömällä Pompejilla tai Little Boyn pysäyttämillä taskukelloilla.

Niissä kuolema tulee koputtamatta, kaikki menee kerrasta poikki. Ihmiset pyyhkäistään siitä yhteydestä, jota ilman heitä on vaikea kuvitella. Hautakummuiksi jää jotain arkipäiväistä sälää, niin banaalia että melkein naurattaa: valot päälle, televisio auki, kananmunankuoret keittiön tasolle. Kammottava tyyneys ja tyhjyys. Kuin löytäisi itsensä hylätystä koulusta.

Karhumiehessä Herzog on vielä tiiviisti esiintyvä hahmo, joka on sattunut ”löytämään” Treadwellin tarinan. Dokumentti on Herzogin osin esseistinen yritys ymmärtää ja selittää ilmiötä, miestä, joka eli karhujen parissa useamman kesän. Into the Abyssista yritys- ja selitysosa on leikattu pois. Nyt hän näyttää alkuperäislähteet muttei samassa määrin tulkitse niitä.

Karhumiehessä Herzogia kiinnosti erityisesti sellainen Treadwellin kuvaama materiaali, joka ei ollut syntynyt tarkoituksellisesti: kamera on jäänyt päälle ja tallentaa mäkeä, jonka kasveja tuuli heiluttaa. Siinä on kummallista panteistista voimaa. Kuin hetken maailma yrittäisi kommunikoida mutta lähetys jää muutamaan vieraaseen merkkiin, pelkäksi aavistukseksi. Treadwellin ”panteismiin” Herzog on pyrkinyt läpi uransa. Voikin olla niin, että tällaiseksi Treadwellin raakamateriaali kääntyy Herzogin rajauksessa tai Herzogin pakottamassa ”luentatavassa”.

Myös Into the Abysissa on hetkiä, jolloin jokin suurempi tuntuu ”loksahtavan paikoilleen”. Esimerkiksi kun vankien hautausmaalla haastatellaan pappia, jonka tehtävä on seistä kuolemantuomitun rinnalla, kun myrkkyruiske ammutaan suoneen. Anekdootissa, joka on joko sävyltään panteistinen tai kertoo vain korkeasta stressitasosta, golf-kentän orava saa hänet yhtäkkiä tajuamaan elämän kallisarvoisuuden. Musertavaa on kuitenkin se, että kaikki on hänelle Jumalan kaitsemaa — myös teloitus.

Näin lopuksi pieni takaisinotto on paikallaan. Tässä kontekstissa “panteismilla” tarkoitan sellaista sakraalista kuvaa luonnosta, että se tuntuu alkuperältään luojan luomalta. Samaan aikaan Herzog on kuitenkin vahvasti artikuloinut näkemyksensä luonnosta kaaoksena ja luonnosta taistelukenttänä.

Treadwellia hän ”kritisoi” tai kommentoi juuri siitä, että Treadwell näki luonnon harmonisena kokonaisuutena, kuin raamatun paratiisina, jossa karhujen kanssa voi oppia elämään. Kun hän katsoi karhuja, hän näki, mitä hän halusi nähdä: jalon ihmisen paksussa turkissa. Herzog näkee pelkkää taistelua olemassaolosta. Karhun silmien takana ei ole mitään.

Teksti: © 2012 Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

The Congress tulvii surrealistisia näkyjä

The Congress

Aleksi Salonen | 28.08.

The Congress on nähtävä itse, se on jotain täysin ainutlaatuista.

Lue lisää »
Avajaiselokuva White God on allegoria.

Espoo Ciné 2014

Aleksi Salonen | FESTIVAALI | 22.08.

Espoon elokuvajuhlien festivaaliraportissa arvostellaan elokuvia festivaalin kuluessa.

Lue lisää »
Mickey Rourke ja Jessica Alba

Sin City: A Dame To Kill For

Aleksi Salonen | 27.08.

Pitkässä tuotantolimbossa roikkunut jatko-osa on parhaimmillaan, kun se ei kierrätä edeltäjänsä parhaita paloja.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Shailene Woodley

Tähtiin kirjoitettu virhe

Kreeta Korhola | 11.07.

Huippusuositun nuorten romaanin filmatisointi on parasta teinielokuvaa pitkään aikaan.

Lue lisää »
Roskajoukko vaatii oikeuksia

Snowpiercer

Aleksi Salonen | 11.07.

Luokkayhteiskunnan paluu ja vallankumous ovat Joon-ho Bongin B-dystopian polttoainetta.

Lue lisää »
Teini-ikäiset kilpikonnat

Teenage Mutant Ninja Turtles

Aleksi Salonen | 18.08.

Teinikilpikonnat houkutellaan huonojen ideoiden viemäristä osaksi ilottomia digitienajaisia.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Joaquin Phoenix on Theodor Twombly

Her

Jussi Toivola | Blu-ray | 25.07.

Miehen ja tietokoneen välinen romanssi on raikas tuulahdus romanttisen draaman genreen.

Lue lisää »
Tom Hanks on Walt Disney

Saving Mr. Banks

Jussi Toivola | Blu-ray | 25.07.

Tosipohjainen Saving Mr. Banks on realistinen kurkistus Maija Poppasen kulisseihin, jos Disneyn taikaan riittävästi uskoo.

Lue lisää »

American Hustle

Aleksi Salonen | Blu-ray | 07.07.

David O. Russellin levoton Oscar-täky jäi ansiosta vaille merkittäviä palkintoja.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa

PARASTA JUURI NYT


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Antti Honkala

VASTAAVA TOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Jouko Luhtala, Kreeta Korhola, Marjo Eskola, Marko Pekkanen, Tuija Pyhäranta, Jussi Toivola

SEURAA MEITÄ

Filmgoer RY 1999–2014
ISSN 1798-7202