Wes Andersonin tuottavin elokuva sinetöi viimeistään nyt ohjaajan irtautumisen kulttistatuksen kahleista. Andersonin elokuvista on vuosien mittaan tullut oma genrensä, jonka elokuvakatsoja on oppinut tunnistamaan pelkän visuaalisen ilmeen perusteella. On vain yksi Wes Anderson, ja hän on kiistatta ansainnut auteur-nimikkeen.

Andersonin elokuvat eivät pelkkää ylistystä ole saaneet, sillä suurin vastalause hänen elokuvia kohtaan on ollut yksittäisten otosten ihannointi sisällön tähden. Hipsterimäinen vaatetus, hidastetut otokset indiemusiikin tahtiin, pikkunäppärä dialogi ja itsetietoinen keinotekoisuus ovat pahimpien kriitikoiden lausumia – ei sillä, etteivätkö ne pitäisi paikkaansa (sisällön köyhyyttä lukuunottamatta, tietenkin).

Kauttaaltaan leivonnaisteemaa toistava The Grand Budapest Hotel on kaikkea muuta kuin pelkkä tyylillinen pannukakku, vaan täyteläinen hääkakku vaaleanpunaisella sokerikuorrutuksella. Toisin sanoin, elokuva on toistaiseksi Andersonin tyylipuhtain ja kerronnallisesti vaikuttavin teos.

Teknillisten aspektien lisäksi (otoksien symmetrisyys, kohdetta seuraava kamera ja tietokone-efektien välttäminen klassisemman stop motion-animaation sijaan) The Grand Budapest Hotel pysyttelee temaattisesti tutuilla urilla. Jopa samat vitsit ja paikat (hotelli, hissi, juna) toistuvat Andersonin edellisistä elokuvista. The Grand Budapest Hotel yhdistää yhteen täydelliseen nippuun The Royal Tenenbaumsin huumorin, Steve Zissoun vedenalaisen maailman ulkoasun ja Moonrise Kingdomin charmin.

Anderson on yllämainittujen reseptien sekaan ujuttanut poikkeuksellisen synkkiä ja tosipohjaisia teemoja. Omassa Wes Anderson-universumissa oikean maailman tapahtumat ovat usein olemattomia, mutta The Grand Budapest Hotel raottaa ovea lähihistorian realiteetille ja sodan seuraamuksille, joskin fiktiivisessä Zubrowkan miljöössä. Ei siis ihme, että esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva sai R-luokituksen edelliseen PG-12:een verrattuna.

Värillä on väliä

The Grand Budapest Hotel sijoittuu kolmelle eri ajanjaksolle, jossa jokaisella on erillinen kuvasuhde (80-luvulla 1.85:1, 60-luvulla 2.35:1 ja 30-luvulla neliömäinen 1.37:1). Fox Searchlight lähetti teattereille tarkat ohjeistukset miten heidän tulisi esittää elokuvan kehystys, värien kirkkaus sekä äänentoisto. Stefan Zweigin tarinoiden ja Karlovy Varyn hotellin lisäksi Andersonin inspiraatio syntyi photocrom-kuvista, eli uudelleen värjätyistä mustavalkonegatiiveistä. Värimaailman piti alunperin noudattaa photocromin värisävyjä, jotka olisivat olleet 30-luvun päätarinassa huomattavasti haalistuneemmat. Lopputulos oli kuitenkin se, että Grand Budapestin kantavassa väripalettissa esiintyi Andersonin kirkkaimpia kuin myös synkimpiä sävyjä – suurella merkityksellä.

Hotellikohtausten eloisa, eri punaisten sävyjen väripaletti luo kontrastin hotellin ulkopuolella muhivaan konfliktiin toisen maailmansodan aikoihin. Hotellin geopoliittinen sijainti kahden sotaa käyvän maan välissä on vielä pala Andersonin eriskummallista fantasiamaailmaa, kunnes ohjaaja ensikertaa astuu fantasian raamien ulkopuolelle. Sitä myötä synkkenevät myös elokuvan värisävyt, jotka peilaavat Zweigin huomattavasti vakavampia tekstejä.

Andersonin aikuistuneemmassa uutuudessa ainoa haittapuoli on kenties se, että Anderson tuskin enää pystyy ylittämään itseään.

Teksti: 2014 Jussi Toivola