julkaistu 2009-09-11 / päivitetty 09.08. klo 12:12

Draama, Rikos, TV-sarjat

“You know what the trouble is, Brucey? We used to make shit in this country, build shit. Now we just put our hand in the next guy’s pocket.” — Frank Sobotka

1. Keksintö nimeltä kaleidoskooppi
Juonikaavion luettua Marylandin osavaltion Baltimoressa tapahtuva ja HBO:n kirkkainta laatua edustava Langalla (The Wire, 2002—2007) saattaa kuulostaa tavanomaiselta oikeussalidraaman ja rikollisten jahtauksen ristisiitokselta, mutta olen valmis sanomaan, ettei sarja käsittele pelkästään rikollisuutta, ehkei edes pääsijalla.

Kunnianhimoisena projektina Langalla on huomattavasti laajempi skaalassaan kattaen yksityiskohdissaan byrokratian ja todellisuuden kuin joidenkin suurten eurooppalaisten realistien teksteissä (sen tekijää David Simonia on kutsuttu ”Baltimoren Balzaciksi”). Se on koko paketti, koko totuus.

Mistä aloittaa, kun käsiteltävänä on 2000-luvun tärkein amerikkalainen kulttuurityö kaikki taiteet huomioon ottaen, joka pyöri viisi vuotta ja viisi tuotantokautta? Tekijöidensä magnum opus, jossa lukuisat monitahoiset juoniviivat ristivalottuvat, eikä kaikkea viedä loppuun edes viimeisessä, puolitoistatuntisessa ja järjestyksessään 60. jaksossa?

Alusta, kertomalla sarjan pyrkimyksistä sekä David Simonin ja Ed Burnsin motiiveista.

2. Pelin säännöt
Langalla on ennen kaikkea tarina instituutioista, viiteryhmistä, sosiaalisista valtahierarkioista ja todellisuuden eri tasoista — tavoilla, joilla ne esittäytyvät yksilöille. Tekijät nivovat yhteen vähintään kolme eri tasoa, joiden dynamiikka ja toimintamenetelmät ovat lopulta yhteneväisiä.

Alimmaisen tason muodostavat kadut ja niillä käytävä yhteisöt myrkyttävä huumekauppa. Kaman vuoksi hajonneet perheet luovat kasvualustan juurettomille nuorille miehille, jotka syrjäytyvät jo lapsina koulumaailmasta. Terveitä uramahdollisuuksia ei ole. Päätepysäkki on juoksupoika veristä sotaa käyvien jengien palkkalistoilla tai kuolema sivustakatsojana.

Tässä arvomaailmassa noustaan ylöspäin auttamalla johtajaa ja bisnestä. Huumekauppa ja selviytyminen ovat peli, the game, jonka säännöt riippuvat kulloisen jengipomon pyrkimyksistä. Ennen saattoi luottaa sanattomiin kunniasopimuksiin kuten siihen, ettei veritekoja suoritettu sunnuntaina eli kirkkopäivänä, mutta moraali on haihtunut.

Johtaja on harvoin tekemisissä laittomuuksien kanssa, jottei käry kävisi. Sen sijaan hierarkian pahnanpohjimmaiset ovat valmiita uhraamaan itsensä joko jouduttuaan pistoolin väärään päähän tai omaa lyhytnäköistä ahneuttaan. Johtajan oikeat kädet ovat alempiaan käskeviä luutnantteja.

Bisnesneuvotteluissa suositaan ulkoilmoja ja kasvokkain oloa. Puhelimet saattavat olla salakuuntelussa, vaikka hankala prosessi vaatiikin kytiltä mappikaupalla paperisotaa ja resurssien anelua ylimmiltä portailta. Kuvassa kytät tuntuvat olevan yhtä huonosti koulutettuja kuin jahdattavat roistot. Nämä mädäntyneet rakenteet johtavat aivan ylimmäiselle tasolle saakka.

Huumeiden myynti tapahtuu tuliaseilla vallatuilla kadunkulmilla (corners) kymmenien kätösten kautta kuin modernissa tavaratalossa: on kassanhoitaja, myyntimies, johtaja, tavaran toimittajat, kassan lopulta turvataloon vievät, tarvittaessa lihasta suojelemassa kassoja varastavilta yksinäisiltä susilta jne. Kadut ovat täynnä toimeliaita silmiä, jotka varoittavat poliisiautojen lähestymisestä. Vasikoinnista menettää maineen, joskus henkensä. Pääsääntö on, ettei kytille puhuta, vaikkei edes olisi mukana huumepelissä. Stop snitchin’.

Kun kilpaileva jengi haluaa kulman itselleen, he lähettävät joukkoja tekemään yllätyshyökkäyksen. Yleensä vahvin puoli tarttuu aseeseen. Seurauksena voi syttyä sota ja kasaantuvat ruumiit hidastavat kaupankäyntiä aktiivisten poliisivoimien, toisen tason, pyöriessä ympärillä. Gangstereiden suurin pelko on, että luoti löytää sivullisen tai poliisin. Silloin joudutaan mottiin poliisien puolustaessa omiaan yhtä hanakasti kuin jengit.

Huumepoliisit eivät halua pidättää pieniä tekijöitä, kadulla kapseleita myyviä lapsia, sillä työ ei maksa vaivaa. Jahtaaminen on raskasta, paperityö suurta, eikä nuoria saada kaltereiden taakse. Vaikka saataisiinkin, on kaupungin kurjuus reservi uusille, joita värvätä.

Ongelma ei poistu kuin katkaisemalla kaman päätyminen sitä myyvien taskuun. Tätä keinoa voidaan käyttää myös vastapuolen eliminoimiseksi. Jos jengiltä loppuu kama, loppuu myös kassavirta. Vallatut kulmat menettävät merkityksensä. Puoli, jolla on parhaat suhteet maahantuojiin, on voitokas.

Etsivät — huume- ja murharyhmä — haluavat tehdä laajempia tutkimuksia, joilla päästäisiin kiinni päätekijöihin ja lopulta rahanpesuun, huumerahoilla käytävään kiinteistökauppaan ja muihin investointeihin, jonne jättimäiset huumetulot kumuloituvat. Kaikki on kuitenkin lopulta tilastopeliä, jossa numerot ratkaisevat. Pidätykset, riippumatta suuruusluokasta, näyttävät hyvältä paperilla. Ne toimivat positiivisina mediakeinoina hallinnolle (poliisipäällikkö, pormestari), joka haluaa pitää kätensä vallan kahvassa vakuuttamalla äänestäjät valitsemaan heidät uudelle kaudelle.

Operaatiot ovat budjetille raskaita, ne vaativat huippuluokan kalustoa ja runsaasti ylitöitä tekeviä miehiä. Baltimoren kaupunki on köyhä ja sen sosiaaliset turvaverkot olemattomat: veronmaksajia ei järin houkuttele muutto väkilukuun suhteutettuna yhdelle väkivaltaisimmasta asuinalueista — se on noin Helsingin kokoinen läntti, mutta ruumiita syntyy kuin sotatantereella. Mutta koska kaupungissa ei ole tarpeeksi veronmaksajia, ei ole myöskään resursseja. Probleema on Deloksen.

Kyttien ja konnien yläpuolella on oikeuslaitos, isot pamput, kolmas taso. Kaupungin huipulla on itsekkään agendan omaava pormestari, jonka päätehtävä on lopulta tasapainotella intressiryhmien välillä.

Seurakuntien ja yhteisöjen johtajat ovat vaikutusvaltaisia mielipiteiden muokkaajia, jotka on pakko saada omalle puolelle. Kuten kadulla, myös tässä maailmassa hyvät ja huonot teot muistetaan. Kun etsivä osuu kultasuoneen ja haluaa viedä tapauksen eteenpäin, saattavat ovet sulkeutua. Hän on kaivautunut liian syvälle seuratessaan rahan jälkiä.

Jos vaarana on, että rikostutkimus laittaa päättäjiä huonoon valoon, tapaukset haihtuvat. Etsivät määrätään rangaistuksen omaisesti matalatasoisiin töihin kuten istumaan todistevaraston tiskille vuosikausiksi. Oikeuslaitos suosii sitä, jolla on rahaa, joten myös gangstereilla on vaikutusvaltaisia lakimiehiä. Heillä on vastaavasti kalliita ja vaikutusvaltaisia myyriä sisällä järjestelmässä.

3. Tuotantokaudet ja kosmeettisen viivan periaate
Ensimmäinen tuotantokausi tutustuttaa pääpelureihin. Näkökulmasta riippuen he heiluvat molemmilla puolilla lakia: toiset kaduilla heittäjinä, toiset pukumiehinä päättävissä elimissä.

Raa’an pelin tuloksena päähahmoiksi oletetut hahmot menettävät usein henkensä tai heidät vangitaan. Jako tuotantokausiin on kosmeettinen viiva, sillä perusjuoni pysyy tiiviinä, varsinkin jos näkee Baltimoren olevan huumepelin tärkein keskushahmo, sen uhri.

Viinaan menevä ja vieraissa käyvä, juuriltaan irlantilainen James McNulty (Dominic West) sekä naisen kanssa elävä, juuriltaan aasialais-afrikkalainen Shakima Greggs (Sonja Sohn) jahtaavat muun iskuryhmän kanssa Avon Barksdale -nimistä gangsteria. Hänen uskotaan pyörittävän länsipuolisen kaupungin alamaailmaa riippumatta siitä, ettei kukaan tunnu tietävän, kuka hän edes on.

Ensimmäinen kausi on tyylipuhdas kyttäyskeikka, puhelimien kuuntelua ja epäilyjen valokuvausta, joka samalla avaa ihmistragedioita jahdattujen riveissä: asuinalueidensa vankeja ja tilanteesta pois haluavia.

Sekä toinen että tähän asti viimeisin viides kausi käsittelevät kuolevaa ammattia. Sataman rahtaajat, amerikkalaisen työmiehen asema ylipäätänsä, tullaan korvaamaan koneilla tai tehtaat siirretään tuotantokustannuksiltaan halvempiin maihin.

Sanomalehtien arvostus tiedon pääväylänä on kadonnut, sillä kenttä on sirpaloitunut. Lehdistön alemmuuden tilaa korostaa sairaalla tavalla keksityt lööpit — kaikelta kakofonialta ei kuitenkaan kuultaisi järjen ääntä, se Aldous Huxleyn dystopia, jossa huvitamme itsemme hengiltä ja kulttuuri muuttuu varieteeksi vankilan sijaan toisin kuin George Orwellilla. Mutta Pulitzer-palkinnon veroisia laatuartikkeleita täynnä oleva CV on edelleen avain, koska vielä on olemassa idealistisia päätoimittajia.

Toisella kaudella työjärjestönsä johtaja Frank Sobatka joutuu käymään kuolettavaa kauppaa kreikkalaisten salakuljettajien kanssa saadakseen voitelurahaa, jolla lahjoa asioista päättäviä, ja siten lisätä tavaraliikennettä kituvaan satamaansa.

Kreikkalaisten laittomasti maahantuoma tavara on lisärengas ketjuun, joka mahdollistaa huumekapselien tuotannon. Kolmas kausi tuo kaduille uuden mahtipelurin, Marlon, jonka rinnalla on kaksi kylmäveristä tappajaa. Näistä toinen, maskuliinista kehonkieltä käyttävä nainen, Snoop, on oikeassakin elämässä Baltimoren kovan elämän nähneitä kasvatteja ja istunut linnassa taposta. Roolihahmo ei ole kaukana todellisuudesta.

Tietty autenttinen vaikutelma syntyy myös muista elementeistä kuten käytettävästä ja kieltämättä rikasta kiroilua sisältävästä kielestä. Kriminaalien parissa se on kieliopin murskaavaa slangia ja eri alan ammattilaisten kesken jargonia, jonka avaamisessa ei aina auteta. Esimerkiksi poliisit käyttävät keskenään soljuvasti lyhenteitä, joiden sisällöstä ei sivullinen katsoja aina ota selkoa.

Realismiin pyrkivät valinnat ovat erityisen haastavia, koska televisio halutaan mieltää koko kansan huviksi. Ohjelmisto pitää silloin mitoittaa jokaiselle sopivaksi, luoda standardi sen suhteen, miten ihmiset puhuvat ja käyttäytyvät, vaikka jokainen alakulttuuri ja työmaailma toimivat omilla säännöillään. Usein sorrutaan liialliseen vääntämiseen ja turhan selittämiseen. Varmuuden vuoksi katsojaksi ajatellaan typerys, joka ei muka tajua, ellei hänelle toisteta seitsemään kertaan kuten markkinoinnin päädogmi opettaa.

Kaikessa suuruudessaan Langalla ei kuitenkaan ole mahdoton ymmärtää tai edes liian haastava silmänsä ja korvansa auki pitävälle ja selityksiä hakevalle katsojalle. Pikemminkin se vaatii keskittymiskykyä ja omistautumista, sillä jokainen jakso tuo palapeliin varmasti jotain uutta. Jaksojen perättäinen katsominen on suotavaa. Episodi per viikko (kuten sarjaa esitettiin kotikanava HBO:lla) on kuin lukisi romaania kerran viikossa, ja yrittäisi pysyä parin kuukauden kuluttua kärryillä.

Toinen kausi syventää rikollisuuden anatomiaa suuressa mittakaavassa ja ikään kuin avaa laajempaa kokonaiskuvaa, mutta vasta neljännessä tuotantokaudessa päästään kiinni sosiologin ottein itse pääongelmaan: Mikä luo rikollisen?

Barksdalea aikaisemmin jahdannut ja poliisin riveissä sukulaissuhteiden vuoksi menestynyt Roland Pryzbylewski (kutsumanimi Prez) siirtyy opettajaksi peruskouluun. Koulussa vetää samanaikaisesti ongelmanuorille suunnattua tutkimusprojektia myös ulos potkittu entinen poliisikomentaja. Hän tarjosi laillisesti arveluttavan, mutta toimivan keinon leikata ja eristää huumekauppa myrkyttämästä lähiöitä.

Tutkimusryhmä ymmärtää, kuinka luokan häirikköjen takana on pahimmissa tapauksissa alkavia psykooseja. Gangsterinalut eivät osaa käyttäytyä, sillä heidän suppean näkökenttänsä täyttää vain kadunkulmalla käytävä huumekauppa. Kulma ja välityksen alkeet ovat kaikki, mitä he tietävät ja haluavat tietää maailmasta.

Koulumaailma paljastuukin vain esiasteeksi katuelämään, se opettaa välttelemään virkavaltaa ja kovistelemaan heikompia. Samalla häiriköt pilaavat ilmapiirin ja fiksujen oppilaiden tulevaisuuden.

Koululaitosta ja siitä päättäviä vaivaa poliisilaitoksen tavoin tilastosokeus. Sen sijaan, että opetettaisiin oppimaan, opetetaan vastauksia valtakunnallisiin standardoituihin testeihin — Ed Burns, toinen tekijöistä, on toiminut itse opettajana ja poliisina. Testeillä vertaillaan maanlaajuisesti koulujen iskukykyä ja sitä, osaavatko paineiden alaiset opettajat asiansa vai pitääkö väkeä koulia ja karsia.

Lopettavassa viidennessä kaudessa The Baltimore Sun –sanomalehden keskinkertainen toimittaja on hätää kärsimässä, sillä konserni irtisanoo työntekijöitä kustannussyistä. Hän ryhtyy värittämään juttujaan tekaistuilla lisäyksillä, tavoitteena maineen kasvatus huippujournalistina, Pulitzer-palkinto ja työpaikka arvostetummassa valtalehdessä.

Journalistin etiikan väärinkäyttö nivoutuu yhteen McNultyn kodittomia saalistavaan sarjamurhaajaan liittyvän tapauksen kanssa. Sen kautta McNulty painostaa kuvernööriksi haluavaa pormestaria puuttumaan pelkoa herättävään murhamieheen — siis antamaan lisää rahaa poliisilaitokselle laitteiden ja ylityötuntien muodossa.

Mutta ongelma on jälleen kiperä. Resursseja on rajallinen määrä. Jättiosa on käytetty takapajuisen koululaitoksen tekohengitykseen. Kärsijän sija on vaihtunut; nyt poliisilaitos kokee puutosta, vaikka uusi pormestari, jonka päätavoite ei ole edes Baltimoren johtaminen vaan pääsy kuvernööriksi, on nimenomaan vannonut vähentävänsä rikollisuutta omalla nelivuotisella kaudellaan.

4. Katso ihmistä
Kokonaiskuvaltaan Langalla pysyy harvinaisen tiiviisti kiinni käsittelemässään aiheessa. Jokainen kausi tuo jotain uutta, mutta vanha ei häviä. Ensimmäisen kauden huumelähiön gangsterit ja heidän jälkikasvunsa jatkavat eloaan kuin myös toisen kauden Sobotkan satama ja kreikkalaiset salakuljettajat. Kausien päätösjaksot loppuvat usein tapahtumien summaukseen.

Tyylilleen uskollisena lopetus ei ole jokaiselle hahmolle onnellinen. Pikemminkin todellisuutta aikaisemmin tallentaneet kamerat sulkeutuvat, mutta se sama likainen ja säälitön peli jatkuu pienin muutoksin.

Rattaat — katujen huumepeli, poliitikkojen korruptio, purkalla kasassa pysyvä koululaitos ja niin edelleen — jatkavat jauhamistaan. Vain väliin jäävät ihmiset vaihtuvat. Samalla vaikutusvaltainen susi lampaiden vaatteissa — kuten pohjattomilla taskuilla varustettu läpimätä mutta vaikutusvaltainen poliitikko, joka pitää itseään kansan miehenä — näyttää selviytyvän pelissä voittoisammin kuin luotiin tippuvat tai kaltereiden taakse jäävät gangsterit, vaikka molemmat käyttävät lakikirjaa käsipaperina.

Kyse ei ole tekijöiden kyynisyydestä vaan vastausten etsimisestä. Helvetinmoinen ralli, kuten McNulty toteaa.

Teksti: © 2009 Jaakko Kuitunen