Huonosti käy maan

| ARTIKKELI

Se kerta, kun kävin etsimässä lehdenkeräyspisteestä vanhoja sanomalehtiä talvitakin sisään lämmikkeeksi.

julkaistu 2012-11-23 / päivitetty 27.11. klo 17:05

KUVA 2

Lisbeth Salander (Noomi Rapace)
Lisbeth Salander (Noomi Rapace) 

KUVA 1

Lisbeth Salander (Noomi Rapace)
Lisbeth Salander (Noomi Rapace) 

Etsiessäni lehdenkeräyspisteestä vanhoja sanomalehtiä talvitakin sisään lämmikkeeksi löysin eräästä Keskisuomalaisesta (4.9.2012) kolumniksi nimetyn apologian. Siinä uuden Lara Croft -pelin arvostelijoita käytännössä kutsutaan tietämättömiksi “kukkahattutädeiksi”.

Ensiksi hieman taustaa. Puheenaihe sai alkunsa kesällä, kun peli esiteltiin alan messuilla.

Pelin eräässä kohtauksessa viitataan nuoren Croftin raiskaukseen. Tai itse asiassa se taitaa olla juonellinen ”moottori” tai set up, niin kuin tieteellisen kokeen epäonnistuminen Half Lifessa ja helvetin portaalin aukeaminen DooMissa. (Esimerkkini ovat tarkoituksetta vuosikymmenen tai parin takaa; en ole pelannut uusia enkä oikeastaan vanhojakaan videopelejä aikoihin.)

Päällekarkaus synnytti kritiikin aallon pelin mahdollisesta naisvihamielisyydestä ja mauttomuudesta. Joillekin peli oli jälleen osoitus siitä, että videopelikulttuuri on yhä päiväkodin seinä, jota tupakkapaikan yläkoululaiset räkivät viidettä vuosikymmentä.

Itsekin seurasin kirjoittelua, koska siltä oli vaikea välttyä. Jotkut irvailivat, pitääkö kohtauksen aikana kenties näpyttää peliohjainta raiskauksen estämiseksi.

Kriittistä mielialaa lisäsi toinen lähes samanaikainen tapahtuma.

Eräs YouTubesta tunnettu feministinen dokumentaristi keräsi rahaa tehdäkseen opetusvideon videopelien mustavalkoisesta naiskuvasta. Tämän jälkeen hän alkoi saada tappo- ja raiskausuhkauksia.

Kun hyökkäys ylitti uutiskynnyksen ja kääntyi sosiaalisen median kiertokirjeeksi, ihmiset alkoivat tuen osoituksena lähettää rahaa. Budjetti on nyt kasassa.

*

Keskisuomalaisen kolumnisti kirjoittaa jotain siitä, että raiskauksia on muissakin taiteen lajeissa. Ja että Croftista, yhdestä pelistä ja yhdestä raiskauksesta, noussut myräkkä on osoitus siitä, että asiasta pitävät ääntä siitä tietämättömät.

Ajatus on pohjimmiltaan se, että anatomialtaan tämä “Lara Croft -gate” mukailisi videopelien demonisoinnin linjaa. Sen mukaan videopelit ja esimerkiksi kirjallisuus tai elokuva asetetaan eri asemaan, mitä tulee sallitun sisällön esittämiseen ja kontrolliin viranomaistasolla.

Videopelit on ”uusin juttu”. Se tuo yhä mieleen vaikutteille alttiin lapsiyleisön, vaikka tutkimuksilla pyritään osoittamaan, kuinka vaarikin pelaa ja väkivaltarikollisuutta osoittava käyrä on länsimaissa laskenut sitten Wolfenstein 3D:n, DooMin ja Carmageddonin julkaisun.

Siksi kritiikkiä esitetään muun muassa kasvatuksellisesta ja moraalisesta näkökulmasta. Videopelejä ei välttämättä olla kärkkäämmin sensuroimassa, mutta kärkkäämmin ollaan puhumassa niiden sensuroinnista.

Tämä kaikki johtuu siitäkin, että videopelijournalismi ja videopelien kritiikki on vitsi – myös maailmanlaajuisesti. Kun puuttuu hartiatyötä tekevä kenttä, niin ei kai se ole ihme, että videopelit ovat ivan kohde. Ainut poikkeus on yhdysvaltalainen pelilehti Kill Screen, jonka ongelma on tosin se, että arvostusta peleille hakiessaan lehti seuraa turhan ulkokohtaisesti arvostettujen esseististen julkaisujen — kuten New Yorkerin — kuljetuksia.

Nämä videopelien demonisoijat ovat ”kukkahattutätejä”, koska vain harhaisilla ja pahantahtoisilla ihmisillä on standardeja maailmassa, jossa kaiken ala-arvoisen paskan olemassaoloa puolustetaan sillä, että se peilaa todellisuutta. Mutta tietenkin vain kalpeana aavistuksena, koska todellisuus on fiktiota raadollisempi – ja mitä näitä muita toistensa kanssa vaihdannaisia kliseitä onkaan, jotka refleksiivisesti nousevat esiin, kun tilanne- ja teoskohtainen analyysi ei ole syntynyt deadlineen mennessä.

Kun reaktio – standardien väläytys – tulkitaan hämmentävästi hyökkäykseksi, siihen myös reagoidaan käymällä puolustussotaan. Koomisesti se kasvaa koko ”kahdeksannen taiteenlajin” puolustamiseksi; kritiikki uusinta Lara Croft -peliä kohtaan tulkitaan videopelien kritiikiksi.

Lapsi menee pesuveden mukana. Vannakin päätyy vain kalmon päälle kanneksi

*

Keskisuomalaisen kolumnisti ei tunnu tajuavan, mikä on villakoiran ydin. Ja miksi kolumnistin pitäisi?

Se on tämä: Croft raiskataan, tai raiskautetaan, pelissä siksi, että häntä hallinnoivan pelaajan ja hahmon välille syntyisi intiimi suhde. Pelaajan tehtävä on ohjata pelokas Craft ulos henkisestä labyrintistaan opettamalla hänet taas loikkimaan lohkareelta toiselle. Toisin sanoen pelaaja kasvattaa Croftin sankariksi.

Raiskaus on trooppi, kerronnan apuväline. Se on myös tapa sokeerata – mieleeni tulee korkeimman arvonsa menettänyt saippuasarja, johon epätoivoisesti käsikirjoitetaan äkkivääriä tilanteita, kolari, paha kaksoisveli, murha tai Severi.

Raiskaus ei voisi olla tapa pohjustaa massatuotteen miessankari. Peliä, jossa teini-ikäisen poikapelaajan tehtävä on ikään kuin asettua aikuisen miehen suojelusenkeliksi, kutsuttaisiin aika nopeasti ihan homoksi ja vielä nopeammin pedaritouhuksi.

Sen sijaan mieshahmoa satutetaan useimmiten tapattamalla hänen perheensä. Tämä ei ole ”homoa”, koska se on noin jokaisen itseensä hukkuneen jättiläisvauvan suosikkielokuvan käänne.

Sekin on trooppi.

Kun hahmosta halutaan tehdä kostaja taustatarinan kautta, kunnian ja omantunnon riistäminen on sukupuolisidonnaista. Mies, sankarin ja minkä tahansa tarinan perussukupuoli, kohtaa selittämätöntä väkivaltaa ja naishahmo, jäänne, selittämätöntä seksuaalista väkivaltaa.

Molemmat tähtäävät kokijan emotionaaliselta ohjaukseltaan samaan suuntaan vain pinnallisesti. Molemmat on käsikirjoitettu samalle yleisölle.

*

Videopelidigression jälkeen elokuvaesimerkki.

Amerikkalaisen elokuvateollisuuden massatuotteena David Fincherin ohjaama The Girl with the Dragon Tattoo nojaa tavallaan laracroftilaiseen malliin, mutta alkuperäinen ruotsalainen edustaa enemmän edistyksellistä skandinaavista tasa-arvoa.

Fincherin ohjaamassa elokuvassa Lisbeth Salander, kostajaksi kasvanut raiskattu ja häpäisty nuori nainen, on rakastunut Blomkvistiin, keski-ikäiseen sankaritoimittajaan.

Seikkaillessaan landella he ovat selvittäneet ruotsalaisen naisvihan historiaa ja paljastaneet natsiksi noin jokaisen ruotsalaisen, joka on iältään Dignitaksen mahdollinen asiakas.

Fincherin elokuva loppuu tilanteeseen, jossa Salander on liimautunut Blomkvistiin, mutta suhde ei ole symmetrinen. Salander näkee jouluaattona, kuinka Blomkvist viihtyy toisen naisen seurassa. Murtunut Salander heittää lahjaksi ostamansa nahkatakin läheiseen roskikseen ja ajaa moottoripyörällä pois.

Ruotsalaisessa tarinassa tilanne on päinvastainen. Blomkvist on sekaisin Salanderista, jota hän ei kuitenkaan koskaan tule saamaan. Tämän Blomkvist myös ymmärtää. Hän on feministi, joka näkee myös naisen itsenäisenä toimijana.

Salander on valkokankaan klassinen cool-hahmo, nuori kapinallinen, jolla on syy kapinoida. Hän on jukuripäisen itseriittoinen. Hän ei mukaudu yhteiskunnan ja muiden vaateisiin, sillä yhteiskunnalta ja muilta hän ei ole saanut kuin itkemisen aihetta. Hän ei tarvitse punaista tupaa ja perunamaata. Eikä hän tarvitse keskiluokkaista ukkoa, joka on häntä pari vuosikymmentä vanhempi.

Oleellista on tämä: Blomkvist-hahmo on tarinan — romaanitrilogian — kirjoittaneen Stieg Larssonin maltillinen fantasia itsestään. Hän on sankaritoimittaja, feministi, antirasisti, riistokapitalismin kriitikko ja vasemmistolainen humanisti.

Siksi on koomista, kuinka Larssonin alter egosta on tehty posketon melamies, jota tavoittamattomaksi tarkoitettu Salander piirittää kuin Mark Chapman John Lennonia, vaikka se jokin ”kova”, ei revolveri eikä Sieppari ruispellossa, onkin tällä kertaa Blomkvistin taskussa.

Vaikka Salander on kokenut kovia, hän ratkaisee ongelmansa itse. Siinä on kyse voimaannuttamisesta, muotisanaa käyttääkseni. Salander-hahmo ja romaanitrilogia on omistettu raiskatulle naiselle, jonka Larsson tunsi.

Blomkvist tukee Salanderia Larssoninkin tarinassa ja ruotsalaisessa elokuvasarjassa, joka ymmärrettävästi on laajempi kokonaisuus kuin Fincherin elokuva, mutta Blomkvist auttaa Salanderia journalistina, jonka tehtävä on paljastaa yhteiskunnan vääryydet.

Hän ei ryhdy työhön siksi, että se olisi kosintameno. Hän ryhtyy työhön siksi, että häntä ajaa moraalinen imperatiivi. Vallan vahtikoira on parhaimmillaan Pavlovin koira. Ärsykkeen saadessaan se toimii mekaanisesti, vailla itsesensuuria tai itsetietoisuutta.

Skandinavian Salander ei tarvitse sankarimiestä tyydyttämään tarpeitaan, mutta Amerikan Salanderiin sattuu siksi, ettei hän saa Daniel Craigia.

*

Vaikka Lara Croft on lainattu pornokulttuurista ja hänen kuppikokonsa on suurentunut peli peliltä (käytettävissä olevien polygonien kasvanut määrä on tehnyt videopeleistä entistä täyteläisempiä), hänet tunnetaan naispuolisena Indiana Jonesina, joka on vähän niin kuin I was born ready ja lassolla karkuun.

Hän lienee myös tunnetuin sellainen videopelien sankari ja videopelisarjan päähahmo, joka on nainen. Ms. Pac-Man on iso nimi hänkin, mutta vaikeampi tapaus määritellä. Hän ei ole ihminen vaan pallo, johon on liimattu naiseuden kliseisiä osoittajia.

Mutta kai kuvaus sopii myös Lara Croftiin. Mene ja tiedä.

Huolimatta siitä, että Croftin voima on samanlaista silmänlumetta kuin dominatrix ruoskimassa miespuolista yritysjohtajaa kammiossaan, uuden pelin myötä Croftista tehdään vain raiskattu ja pelaajasta sankarimentori.

Enää ei seikkailla hahmona. Nyt hahmoa ohjataan kuin marionettia, mikä erotuksena on tarkoituksellinen. Videopelien paras piirre — hahmon ja pelaajan sulautuminen yhdeksi — muuttuu tilaksi, joka muistuttaa psykoosia.

Kyse ei ole siitä, että jotain tapahtuu. Kyse on siitä, miksi se tapahtuu ja mistä se kertoo.

Tämä on korkeampaa matematiikkaa Keskisuomalaisen kolumnistille. Hän lopettaa kirjoituksensa niin kuin puolustuspuhe on syytä lopettaa, kun mitään järkevää ei ole sanottu, mutta vielä pitäisi tuottaa vaaksallinen palstaa, eristettä hihaan: Jos Lara Croft olisi peli, josta kukkahattutäditkin digais, niin siinä Lara kattelis kukkia isossa kartanossa eikä mitään tapahtuis, ettei kukaan järkyttyis.

No, kyllähän jo muinaiset roomalaiset tiesivät sekä henkisesti että fyysisesti, munaskuitaan myöten, kuinka fiktio kalpenee todellisuuden rinnalla tässä varhaisen ensilumen oravanpyörässä, jossa kaikki haluavat vartin julkisuutta.

Teksti: 201 Jaakko Kuitunen

Seuraa meitä

PINNALLA

Lily Franky ja Kairi Jyo

Shoplifters - perhesalaisuuksia

| 27.12.

Varasteleva perhe pysyy yhdessä – japanilainen löytöperhedraama rikoksesta ja rakkaudesta kukoistaa kutsuvassa kurjuudessa.

Lue lisää »
Matthias Schoenaerts ja Léa Seydoux

Kursk

| 14.12.

Sukellusveneonnettomuuden uhreja ja omaisia muistavassa tuomionluvussa syytettyinä seisovat sydämettömät sedät.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Dakota Johnson, Anne-Lise Brevers, Mia Goth ja Majon Van der Schot

Suspiria

| 20.11.

Giallon mestariteoksen kuulaaksi kuviteltu oopiumuni pitelee rikkinäistä peiliä menneisyyttään työstävän kansan kasvojen edessä.

Lue lisää »
Matthias Schoenaerts ja Léa Seydoux

Kursk

| 14.12.

Sukellusveneonnettomuuden uhreja ja omaisia muistavassa tuomionluvussa syytettyinä seisovat sydämettömät sedät.

Lue lisää »
Michael B. Jordan ja Sylvester Stallone

Creed II

| 28.11.

Läski tummuu ja sydän turpoaa uuden sukupolven Rocky/Drago-revanssissa isien korkeammaksi kunniaksi.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Saksanhirvet

Kosketuksissa

| DVD | 08.12.

Metafyysinen rakkaustarina teurastamossa ja unissa toisiaan etsivistä sieluista dominoi Berliinin elokuvajuhlia vuonna 2017.

Lue lisää »
Kurt Russell

The Christmas Chronicles

| Netflix | 10.12.

Ho ho ho ja hehkuviiniä pullo! Kurt Russellin valkoparta cowboy-ukki palauttaa uskon jouluun hyperglykeemisessä sesonkiseikkailussa.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202