Cafe Engel 25. syyskuuta

Kun odotetun [Rec] 2:n saapuminen Suomen valkokankaille on vielä auki, keskittyy huomio loppuvuoden toiseen espanjalaiseen selkäpiin kutkuttajaan. Hierro ei ole kauhua samaan tapaan kuin [Rec] tai mainospuheissa nimetty Orpokoti, vaan se luottaa enemmän psykologisiin jännitteisiin ja painostavaan tunnelmaan. Tarina poikansa menettäneestä naisesta on temaattisesti kuitenkin lähellä Orpokotia, eikä yhteys ole hatusta tempaistu muutenkaan: elokuvilla kun on samat tuottajat.

FilmGoerilla oli tilaisuus jututtaa Hierron ohjaajaa, Gabe Ibáñezia, kun tämä kävi Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien yhteydessä Suomessa. Aiemmin erikoisefektejä ja mainoksia tehtailleelle espanjalaiselle kyseessä on ensimmäinen pitkä ohjaustyö.

Ibáñezin edellinen projekti oli lyhytelokuva Máquina. IMDb:n mukaan kyseessä on kauhupätkä, mutta ohjaaja itse kiistää väitteen. Hän ei myöskään tunnustaudu kauhufaniksi. “Omasta mielestäni Máquina ei ole niinkään kauhua kuin jonkinlaista ‘psykologista kummallisuutta’. Lyhärin nähtyään tuottajat kokivat että minussa olisi ainesta tehdä tämä pitkä elokuva. Siinäkin minua kiinnosti kuitenkin nimenomaan tarinan psykologinen puoli.”

Seuraavan projektinsa Ibáñez kertoo olevan scifiä, mutta siinäkin ohjaajaa kiinnostaa ennen kaikkea tarinan psykologinen sisältö. Omien sanojensa mukaan häntä ei kiinnosta mikään yliluonnollinen: “Jos ajatellaan, mikä minut on vetänyt kauhukerronnallisten elementtien puoleen, on se nimenomaan niiden sisältämät psykologiset mahdollisuudet.”

Scifielokuvaa tehtäessä ohjaajan tausta efektipuolella helpottaa kokonaisuuden mieltämistä, mutta mitään efektispektaakkelia ei Ibáñez ole tekemässä: “Taustani vuoksi pystyn helpommin miettimään, miltä mikäkin tulee elokuvassa näyttämään, tai mikä on paras tapa toteuttaa se. Tulevassa elokuvassa ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse efekteistä, vaan nimenomaan tarinasta.”

Lempiohjaajista keskusteltaessa esiin nousee sellaisia nimiä kuin Kubrick ja Lynch – se, mikäli Ibáñez aikoo tieteiselokuvallaan seurata näiden mestarien jalanjäljissä, jää nähtäväksi. Hierrossa vaikutteet eivät ainakaan juuri paista läpi.

Atlantin yli?

Monet eurooppalaiset ohjaajat, erityisesti kauhun kohdalla, tuntuvat nykyään emigroituvan Yhdysvaltoihin. Ibáñezille on yhdentekevää se, missä hän elokuvansa toteuttaa, mutta Hollywoodiin hän suhtautuu varauksin: “Tämä scifielokuva on itse asiassa tällä hetkellä amerikkalainen tuotanto, mutta aion tehdä sen missä ikinä se vain on mahdollista. Hollywoodissa työskenteleminen muuttuu vaikeaksi siinä vaiheessa kun haluat tehdä jotain persoonallista työtä. Elokuvateollisuus siellä on hyvin persoonallisuudesta riisuva.”

Hierrossa on keskeisessä roolissa äidin ja pojan välinen suhde. Tämän siteen ympärille liittyvää tematiikkaa tunnutaan kauhussa hyödyntävän paljonkin, ja ohjaajalla on tähän yksinkertainen selitys: “Yleisellä tasolla tuota suhdetta kuvataan paljon varmasti sen takia, että sehän on syvin ja vahvin kenenkään kokema ihmissuhde. Toinen asia on se, että kulttuurissamme lapsuuteen on liitetty hyvin voimakas viattomuuden käsite, jolle taas minkäänlainen kauheus on täysi vastakohta. Joten kun yhdistät tämän kauheuden elementin lapsuuteen, on lopputulos tuplasti tehokkaampi, ja sen kerronnallinen voima valtava.”

“Esimerkiksi, jos yhdistää sellaisia elementtejä kuin lapsuus ja kuolema, on efekti todella voimakas siksi, että lapsuus on kuoleman vastakohta. Se on kaiken alku ja lähellä syntymää, ja on jotenkin perverssiä yhdistää tällaisia asioita. Täten sillä voi saavuttaa [katsojassa] todella voimakkaan reaktion.”

“[Hierrossa] se hetki kun lapsi katoaa on ikään kuin luova ovi hulluuteen. Äiti kokee lapsensa kadottamisen synnyttämän kauhun kaksinkertaisena: hän on kadottanut lapsensa, joka on luultavasti kuollut, mutta sen lisäksi hän ei voi edes surra tämän kuolemaa sillä ruumista ei löydy. Suruprosessi jää auki ja silloin ovat kaikki portit avoinna hulluuteen.”

Fantasia vs. realismi

Hierroa on verrattu monessa kohtaa Orpokotiin, toiseen espanjalaiseen mysteeriin parin vuoden takaa. Ohjaaja ymmärtää vertailun, mutta huomauttaa myös eroista: “Tärkein yhteinen tekijä elokuvilla on tietenkin se, että niillä on samat tuottajat. Toinen asia on se, että elokuvan markkinoinnissa ollaan pyritty jatkamaan Orpokodin jalanjäljissä. Kolmas iso elementti on se, että keskiössä on nainen ja poika, ja heidän suhteensa on tärkeä elementti käsikirjoituksessa. Mutta jos olet nähnyt molemmat elokuvat, niin tajuat kyllä että yhtäläisyydet päättyvät siihen. Visuaalisesti tai ohjauksellisesti elokuvilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä keskenään.”

“Jos ajatellaan, että Orpokoti on tapa ratkaista tämä keskeinen konflikti [pojan katoaminen] yliluonnollisin keinoin, on Hierro taas elokuva, jossa sama konflikti ratkaistaan realistisemmin ja ehkä psykologisemmalla tasolla.”

Konfliktin taakkaa harteillaan kannattelee María, jota näyttelee Elena Anaya. Ohjaaja kertoo, millaista oli työskentely lukuisten mestarien ohjauksessa jo viihtyneen kaunottaren kanssa.

“Elena valittiin päärooliin kahdesta syystä – ensinnäkin, koska hän on mielettömän lahjakas näyttelijä. Toisekseen sen takia, että tähän tarvittiin sellainen näyttelijätär, joka pystyy kannattelemaan elokuvaa niin, että hän on läsnä 95%:ssa kaikista otoista. Siihen vaaditaan sellaista lahjakkuutta, mikä on enemmänkin visuaalista: kykyä olla läsnä kaikissa kuvissa ilman että katsoja kyllästyy. Työskenteleminen Elenan kanssa oli todella miellyttävää ja hän oli mukana elokuvassa aika erityisellä panoksella.”

“Se mikä Elenan työssä on todella erityistä on se, että oikeastaan hänen vastanäyttelijänsä oli elokuvan tunnelma. Se taas on sellainen asia, joka ei ole läsnä kuvauspaikalla silloin kun kuvataan, joten minun täytyi selittää Elenalle paljon sellaisia asioita mitä yleensä ohjaajan ei tarvitse näyttelijälle selittää. Minun piti todella upottaa Elena kaikenlaiseen informaatioon liittyen elokuvan väreihin, musiikkiin, kuvakulmiin, leikkaukseen; kaikkeen tähän tekniseen osastoon, jotta hänellä olisi jonkinlainen kuva siitä, kuka/mikä on hänen vastanäyttelijänsä. Hän joutui tekemään sellaista työtä, mitä näyttelijätär yleensä ei joudu tekemään prosessin kuluessa, mutta hän teki sen todella upeasti.”

Elena Anayan roolisuoritus onkin parasta Hierrossa, ja hänen hiljattainen hajoamisensa toimii valkokankaalla upeasti. Jokainen voi todeta tämän itse, kun Hierro saa Suomen ensi-iltansa 25. joulukuuta.

Lue Hierron arvostelu.

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa