Vuoden 2010 lopulla kuuden vuoden vankeuteen tuomittu iranilainen Jafar Panahi lukeutuu yhdessä Mohsen Makhmalbafin ja Abbas Kiarostamin kanssa kotimaansa mielenkiintoisimpien ja valovoimaisempien elokuvaohjaajien joukkoon. Filmgoer haastatteli auteuria Sodankylässä vuonna 2006.

“Yksi Sodankylän kansainvälisistä vieraista tänä vuonna oli iranilainen Jafar Panahi. Yhdessä Mohsen Makhmalbafin ja Abbas Kiarostamin kanssa Jafar Panahi lukeutuu Iranin mielenkiintoisimpien ja valovoimaisempien elokuvaohjaajien joukkoon. Hän oli jonkinmoinen ihmelapsi ja kirjoitti ensimmäisen kirjansa jo 10 vuotiaana, josta hän voitti myös palkinnon. Vuosina 1980–90 hän palveli Iranin ja Irakin -sodassa, jonka jälkeen hän siirtyi 90–luvun alussa tekemään elokuvia.

Hänen elokuvissaan yhdistyvät italialaiselle neo-realismille tunnusomainen koskettavuus ja moderni muototyyli. Panahi aloitti lyhytelokuvilla ja siirtyi siitä rohkeasti Kiarostamin apulaisohjaajaksi. Hän avusti Kiarostamia elokuvassa Oliivipuiden katveessa, jonka jälkeen hän ohjasi Kiarostamin käsikirjoituksesta ensimmäisen pitkän elokuvansa. Valkoinen ilmapallo, joka ilmestyi vuonna 1995, on vahva lapsikuvaus neorealismin hengessä. Vaikka Panahin elokuvissa muoto ja tyyli ovat erittäin pinnalla, on realismi todella tärkeää. Panahi käyttää suurimmaksi osaksi pelkästään amatöörinäyttelijöitä ja monet elokuvat kestävät yhtä kauan kuin itse tarina. Panahin toinen elokuva Peili kertoo tytöstä, jonka tavoite on päästä kotiin vaikka äiti ei hakenutkaan häntä koulusta. Kuten muutkin Panahin elokuvat, Peilin kesto on tasan sen verran kuin tytöllä kestää mennä kotiin.

Peilin jälkeiset elokuvat Ympyrä, Grimson Gold ja Offside ovat kaikki kiellettyjä Iranissa. Panahi tarttui jokaisessa koviin aiheisiin joita ei ollut helppo myydä. Ympyrä ja Offside koskettavat naistenoikeuksia Iranissa ja Grimson Gold on raaka trilleri, jossa on pinnan alla kritiikkiä Iranin sääntöjärjestelmiä kohtaan. Panahi on joutunut vaikeuksiin niin elokuviensa kuin iranilaisuutensa takia myös maailmalla. Vuonna 2001, kun Panahi oli matkalla USA:n kautta Buenos Airesin elokuvafestivaaleille hänet pidätettiin. Viranomaisten mukaan häneltä puuttui tarvittava viisumi. Vastustaessaan viranomaisia hän joutui vielä suurempiin hankaluuksiin, koska hän kieltäytyi antamasta sormenjälkijään eikä hän suostunut, että poliisi olisi ottanut hänestä samanlaisia kasvokuvia mitkä yhdistetään rikollisiin. Panahin lisäksi iranilaisuutensa takia kovaan kohteluun ovat joutuneet muutkin elokuvaohjaajat kuten Darious Mehrjui ja Maijid Maijidi, joista jälkimmäinen oli oman tapauksensa aikoihin matkalla Oscar–gaalaan. Panahin tapaukseen lisää omalaatuisuuttaan se, että se tapahtui ennen WTC:n iskuja ja että amerikkalaiset ”yrittivät myöntää” tapauksen jälkeen Panahille ihmisoikeuspalkinnon. Panahin vastineen tuohon palkintoon ja tarkemman kuvauksen tapahtuneesta voi lukea täältä.

Kiireisestä ja unettomasta aikataulusta huolimatta onnistuin Sodankylän tiimellyksessä kysymään herralta itseltään muutaman kysymyksen. Lopulta mietteliään ulkokuoren alta paljastui oikeasti huumorintajuinen ja syvästi empaattinen jalkapallohullu.

FilmGoer: Viimeisen 15 vuoden aikana Iran on noussut johtavaksi elokuvamaaksi sellaisten ohjaajien johdolla kuten Mohsen ja Samira Makhmalbaf, Bahman Ghobadi, Abbas Kiarostami ja te itse. Onko kyseessä jokin iranilaisen elokuvan uusi aalto? Vai voidaanko edes puhua mistään aallosta?

Jafar Panahi: Ei oikeastaan. Kuten olen sanonut jo aikaisemmin, niin perusta iranilaiselle elokuvalle oli jo luotu ennen vallankumousta. Kyseessä on ehkä enemmänkin, että maailma löysi iranilaisen elokuvan. Olen seurannut tilannetta ja Iranissa on paljon uusia lupauksia ja uusia merkittäviä elokuvia tulee koko ajan lisää.

FilmGoer: Näitä kaikkia ohjaajia kuitenkin yhdistää tyylillinen sekoitus italialaista neo-realismia ja Ranskan uutta aaltoa: Aiheet ovat yhteiskunnallisia ja tavallista elämää lähellä, mutta toteutus on modernia.

JP: Tämä johtuu siitä, että tekijät reagoivat ympäristönsä tapahtumiin, mutta jokainen omalla tavallaan ja tyylillään. Neo–realismikin syntyi Italiassa tarpeesta reagoida tapahtumiin. Siellä missä ihmisoikeudet ovat mitättömiä, löytyy reagointia. Kaikkialla ihmisillä on samat ongelmat, joten ne vetoavat kaikkialla maailmassa.

FilmGoer: Kahden ensimmäisen elokuvasi kohdalla nojasit enemmän neo-realismin suuntaan, mutta niiden jälkeen tyylisi muuttui. Grimson Gold eroaa muusta tuotannosta melko selkeästi, vaikka taustalla onkin kysymykset ihmisyydestä ja yhteiskunnan kaaoksesta. Oliko harppaus rikosgenreen harkittu?

JP: Grimson Goldin käsikirjoitus syntyi muutaman lauseen pituisesta uutisoinnista, jossa kerrottiin kuinka ryöstäjä oli ampunut kultakauppiaan ja sitten itsensä. Uutinen kosketti minua todella paljon. Kun kerroin tapauksesta myöhemmin Kiarostamille, hän tarjoutui tekemään elokuvaan käsikirjoituksen. Pyrin muutenkin tekemään koko ajan erilaisia elokuvia. Jos koko ajan tekisi samanlaisia elokuvia, se alkaisi muistuttamaan liukuhihnatuotantoa.

FilmGoer: Tyylillinen muutos tapahtui kuitenkin selkeinten jo Mirrorin puolivälissä. Miten tuon elokuvan käänne syntyi tai kuinka paljon siinä oli suunnittelua ja kuinka paljon spontaanisuutta?

JP: (nauraen) Totta puhuakseni, en itsekään muista kuinka paljon siitä oli suunniteltua ja kuinka paljon siinä hetkessä syntynyttä. Mutta kuten jo elokuvan nimikin kertoo, tarkoituksena oli kuvata kahta erilaista ulottuvuutta. Kun katsot peiliin näet siinä kaksi eri maailmaa – todellisen ja käänteiskuvan. Kyseisessä kohtauksessa, kun tyttö ottaa siteen pois, hän rikkoo illuusion näiden kahden maailman välillä.

FilmGoer: Ympyrässä jalostit tyylisi hienovaraisempaan estetiikkaan, kuten symboliset kalterit elokuvateatterin lippuluukulla. Määrittelikö aihe tyylin?

JP: Kyllä, ehdottomasti. Ongelma mikä monilla on, on että he yrittävät hyödyntää samaa tyyliä oli aihe mikä tahansa, tai pahimmissa tapauksessa muokata aihe tyylin mukaan. Meille tuo tyyli oli se ainoa oikea. Jos olisimme tehneet sen toisin, se ei olisi tuntunut oikealta.

FilmGoer: Olet joutunut elokuviesi ja varsinkin iranilaisuutesi takia melkoisiin hankaluuksiin, mutta siitä huolimatta tunnut vain voimistuvan ja menevän vieläkin pidemmälle. Tunnetko toteuttavasi jotain erityistä tehtävää?

JP: En ole mikään reformisti. Koen, näen jotain ja sitten esitän sen. Katsoja tekee sitten omat johtopäätöksensä ja kysymyksensä. Katsoja vastaa lopulta itse esittämäänsä kysymykseensä. Yhdellä elokuvalla ei voi tehdä vallankumousta. Yksi voi saada ihmiset ajattelemaan, mutta itse olen jo tyytyväinen jos olen saanut näpäytettyä ihmisiä.

FilmGoer: Koska olette kova jalkapallofani ja MM–kisat ovat paranaikaa käynnissä, voittaako Iran maailmanmestaruuden?

JP: (naurahtaen) Ei sentään. Vaikka olenkin Brasilia-fani, olen seurannut Argentiinan peliä. He ovat pelanneet hyvin ja uskon että he voittavat.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä

Lue myös artikkeli Iranilaisuus Abbas Kiarostamin elokuvissa.