Far Out, Dude! – Ysärifiilistelyä X-sukupolven silmin

| ARTIKKELI

Kahden vuosikymmenen jälkeen tuntuu sopivalta tehdä nostalgiatrippi voileipäsukupolven elämyksiin.

julkaistu 2013-04-18 / päivitetty 11.02. klo 14:02

KUVA 4

Amyn jäljillä (1997)
Amyn jäljillä (1997) 

KUVA 3

Reality Bites (1994)
Reality Bites (1994) 

KUVA 2

Rakkautta ennen aamua (1995)
Rakkautta ennen aamua (1995) 

KUVA 1

Singles (1992)
Singles (1992) 

Loving someone is just… boom! You totally wanna be with that person all the time and it’s just – you’re just totally enamored of them and you just love them to death. You know what I mean? It’s kind of hard for me to explain true love.

Näin kuvaili korviaan myöten rakastunut nuori nainen vuonna 1998 ranskalaisyhtye Airin musiikkivideolla All I Need. Mike Millsin ohjaama musiikkivideo dokumentoi kahden nuoren skeittarirakastavaisen arkea Ventura, Kalifornian kesähelteessä. Ilmapiiri on huoletonta ja kuherruksen ohella sielukumppanit tekevät sitä mistä eniten pitävät: ottavat rennosti ja skeittaavat. Utopistiset harhaluulot voi unohtaa – tämä on täydellinen maailma.

Reilu neliminuuttinen video sanoituksineen kuvastaa parhaiten 90-luvun nuorten aikuisten aikakautta. Useiden 90-luvun alun ”dramedioiden” mukaan oman identiteetin löytäminen oli ensimmäinen prioriteetti, elämän muut tavoitteet toissijaisia. X-sukupolvi (suurin piirtein vuosien 1965 ja 1980 välillä syntyneet) – tai Generation X – oli Yhdysvalloissa edellistä ja seuraavaa sukupolvea huomattavasti pienempi ja sitä mukaan niin sanottu mustien lampaiden ikäryhmä, joilta oli turha odottaa liikoja.

Edellisten sukupolvien yhdistävä tekijä oli Korean ja Vietnamin sodat vastaavasti, ja X-sukupolven identiteettikriisin vaikuttaja oli merkittävän tapahtuman puuttuminen, joka olisi antanut sen jäsenille yhteisöllisyyden tunteen. Suurta yhdistävää tekijää vaille jääneen sukupolven nuorten tuli itse selvittää oma paikkansa maailmassa, samaan aikaan kun vauvabuumisukupolven keskuudessa velloi työttömyyden ja avioerojen laaja kasvu.

X-sukupolven yhdistävä tekijä lopulta löytyi heidän yhteisestä halusta irrottautua edellisen sukupolven elämäntyylistä. MTV:n suosion myötä tekivät Seattlen alakulttuurin grunge-skenen flanellipaitaiset rokkarit läpimurtonsa, ja toimivat samalla X-sukupolven kasvoina. Bändien – kuten Pearl Jamin, Nirvanan ja Alice in Chainsin – sanoitukset käsittelivät sukupolven sosiaalista eristäytymistä, yleistä tyytymättömyyttä ja halua irtautua. Rähjäinen pukeutumistyyli yhtälailla kuvasi sukupolven tuntemuksia, etenkin kuluttamisen vastustamista.

Vuonna 1990 Time Magazine julkaisi artikkelin ”Living: Proceeding With Caution”, joka pahoin pelkäsi kyseisen sukupolven puolesta. Artikkeli kuvasi X-sukupolvea laiskana, kyynisenä, auktoriteettia kapinoivana, lyhytjänteisenä, televisioon liimattuna, avioliittopelkäävänä ja korporatiivista työelämää vastustavana ikäryhmänä. Käsite ”slacker” – tai velttoilija – usein rinnastettiin X:iin.

Pitivätkö nämä väitteet paikkaansa vai olivatko ne vain median keksimä myytti?

90-luvun elokuvien teemat leikkivät tällä idealla, joka samalla synnytti liudan omaperäisiä klassikoita persoonallisista nuorista aikuisista, joiden perään ei ole haikailtu samalla tavalla kuin John Hughesin kasariklassikoiden – ainakaan vielä.

Teemana rakkaus: X-sukupolven helmet

Ethan Hawke ja Julie Delpy

Loistokaveri (Say Anything… / Cameron Crowe / 1989)

Cameron Crowen esikoisohjaus sijoittui Seattleen, grungemusiikin synnyinpaikkaan. Grungen suosio levisi vasta vuonna 1991, mutta tarkkakuuloisimmat saivat jo maistiaisen seuraavan vuosikymmenen populaarimusiikista kun Mother Love Bonen ”Chloe Dancer/Crown of Thorns” soi taustalla elokuvan alussa. Erittäin kehnosti suomennettu Loistokaveri enteili 90-luvun alussa käsiteltyjä teemoja: avioeroperheiden yleistymistä, tulevaisuuden tietämättömyyttä, korporaalisen Amerikan vastustamista ja rakkauden asettamista henkilökohtaisten tavoitteiden edelle.

Singles (Cameron Crowe / 1992)

Crowen toinen ohjaustyö sijoittui yhä väkevämmin Seattlen sykkivän alakulttuurin musiikkiskeneen. Singlesia voidaan pitää ultimaattisena grungen kulta-aikojen kuvauksena, joka vaihtoehtorokin tahdittamana paneutuu jaksoittain parikymppisten sinkkujen parisuhdekiemuroihin. Elokuva valmistui jo alkuvuodesta 1991, mutta sai ensi-iltansa vasta reilut puolitoista vuotta myöhemmin, sillä elokuvan tuottajat eivät päässeet yksimielisyyteen sen markkinoinnista – kunnes Seattlen alakulttuurin buumi levisi ympäri Yhdysvaltoja.

Reality Bites (Ben Stiller / 1994)

Reality Bites seuraa Loistokaverin tapaan vastavalmistuneiden nuorten aikuisten rakkauskuvioita ja heidän koettelemuksia ”oikeassa elämässä”. Elokuva parodioi televisio-pakkomielteistä yhteiskuntaa ja uuden trendin syntyä, jonka ei uskottu olevan pysyvää: tosi-tv:tä. 90-luvun alussa, MTV:n The Real World nousi hitiksi kun se dokumentoi seitsemän, eri taustoista tulevien nuorten aikuisten elämiä. Ohjelma toi esille ajankohtaisia aiheita nuorten aikuisten parissa ja avasi julkisesti keskusteluja muun muassa aidsista, seksuaalisuudesta, monikulttuurisuudesta ja syrjinnästä. Reality Bitesissa nuori dokumentaristi, Leilana (Winona Ryder), toivoo saavan oman tosi-tv -ohjelmansa kuvattuaan kaveripiirinsä kokemukset samankaltaisista aiheista: Vickie (Janeane Garofalo) harrastaa irrallisia suhteita ja luulee olevansa HIV-positiivinen, Sammy (Steve Zahn) toivoo saavan vanhempiensa hyväksynnän homoudestaan ja kyyninen erolapsi, Troy (Ethan Hawke), ei halua olla osana yhteiskunnan oravanpyörää.

Kolmenkesken (Threesome / Andrew Fleming / 1994)

Kolmenkesken ilmestyi teattereihin huhtikuun 4. päivänä vuonna 1994, samana päivänä kun Nirvanan solisti – ja X-sukupolven ikoni – Kurt Cobain riisti henkensä. Tragedia nostatti elokuvan välittömästi yhdeksi X-sukupolven kulttiklassikoksi. Elokuva käsittelee avoimesti seksiä ja homoseksuaalisuuden normaaliutta. Tarinassa omasta seksuaalisesta identiteetistä kamppaileva Eddy (Josh Charles) muuttaa yliopistoasuntolaan ja saa kämppiksekseen umpiheteron, Stuartin (Stephen Baldwin). Kun täydelliset vastakohdat alkavat ystävystymään, astuu kuvioon Alex (Lara Flynn Boyle), kolmanneksi asukkaaksi. Kun Alex ihastuu Eddyyn ja Eddy taas Stuartiin, alkaa kolmikon kesken polyamorinen suhde, jota Andrew Fleming valistaa ilman sen suuremman moraalisen ristiriidan syntyä.

Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise / Richard Linklater / 1995)

Richard Linklaterin indie-mestariteos kahdesta rakastuneesta reilaajasta nousi vasta vuosien jälkeen suuremman yleisön suosioon, kriitikoiden ylistelyistä huolimatta. Linklaterin ja Kim Krizanin terävän käsikirjoituksen avulla elokuva asetti romantiikan riman uuteen korkeuteen. Tarinassa älykkyyden vetovoima yhdistää kahden opiskelijan, Jessen (Ethan Hawke) ja Célinen (Julie Delpy). Yhden päivän ajan pari seikkailee ympäri Wienin kauniita katuja keskustellen musiikista, peloistansa ja rakkaudesta. Katkeransuloinen annos väistämättömällä tavalla päättyvää fantasiaromanssia oli 90-luvun loppupuolella jokaisen rakkaudesta haaveilevan parikymppisen märkäuni.

Amyn jäljillä (Chasing Amy / Kevin Smith / 1997)

Kevin Smithin oudosti nimetty (Amy –niminen hahmo ei elokuvassa fyysisesti esiinny) Viewaskewniverse –saagan kolmas elokuva kertoo miehestä, joka rakastuu lesboon. Kuten kolmenvuodentakaiset Kolmenkesken ja Go Fish, 90-luvun romanssit avasit ovet seksistä keskustelun avoimuudelle, niin hetero- kuin homosuhteissa. Kahden ihmisen välisen rakkaustarinan ohella Amyn jäljillä käsittelee kuinka seksuaalisesta liberalismista huolimatta yhteiskunnan vanhat ennakkoluulot kahden sukupuolen välillä – etenkin kaksinaismoralismi – yhä elävät. Quentin Tarantinon suosikkielokuva vuodelta 1997 nostatti erään vielä silloin tuntemattoman Ben Affleckin parrasvaloihin.

Hei, me hengaillaan!

Brian O’Halloran

There are certain movies that you hang out with the characters; so much that they actually become your friends.

Näin kertoi Tarantino Cannesin elokuvajuhlissa 2007 esitellessään Howard Hawksin Rio Bravon. Romanttisten draamojen ohella nouseva trendi 90-luvun alussa oli niin sanottujen ”hangout” -elokuvien suosio. Kyseisten elokuvien tapahtumat sijoittuivat mitä useimmin vuorokauden sisään ja käsittelivät useiden henkilöhahmojen – enimmäkseen nuorten aikuisten – koettelemuksia. Richard Linklaterin vuoden 1991 ohjausdebyytti, Slacker, popularisoi kyseisen alalajin ja avasi samalla portit tuleville elokuville, jossa ”velttoilijat” saivat 15 minuuttisensa valkokankaalla.

Slacker (Richard Linklater / 1991)

Slackerin tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajanjaksoon, jossa tarinankulku liikkuu levottomalla tyylillä henkilöltä toiselle ilman varsinaista päätavoitetta. Slackerin useiden hahmojen väliset keskustelut avartavat 90-luvun alussa eläneiden texasilaisten tuntemuksia ja ajatuksia lähes mistä tahansa. Monet hahmoista ovat koulutettuja työttömiä tai opiskelijoita, jotka jakavat omia kyynisiä näkemyksiänsä kaupungin kaduilla, kahviloissa, baareissa – tekemättä sen enempää.

Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused / Richard Linklater / 1993)

Tarantinon suosikkeihin lukeutuva ja Linklaterin toinen – huomattavasti ammattimaisemmalla tyylillä toteutettu – ohjaustyö nousi Yhdysvalloissa välittömästi sekä yleisön että kriitikoiden suosikiksi. 70-lukua muisteleva – Loistokaveria vielä huonomman suomennoksen saanut – Surutta? Sekaisin oli Onnen päivien ja Greasen tapaan kunnioitus kahden vuosikymmenen takaisille ajoille moderneilla teemoilla. Tarina seuraa Slackerin tavoin kyynistä nykynuorisoa yhden päivän ajalta ja heidän halusta palata ”vanhan kunnon aikoihin”, samaan aikaan kun periamerikkalainen ydinperheinstituutio on hajoamaisillaan.

Clerks – tiskirotat (Clerks / Kevin Smith / 1994)

Smithin ensimmäinen ohjaustyö nousi huimaan suosioon sen jälkeen kun Miramax ja Harvey Weinstein ostivat elokuvan oikeudet itselleen (elokuva maksoi alle 30,000 dollaria, jonka Smith sai itse kerättyä). Dialogipainotteinen, mustavalkokuvauksella maustettu Clerks – tiskirotat sijoittuu Smithin silloisen työpaikan kulisseihin, paikalliseen newjerseyläiseen pikkukauppaan ja kahden aikaansaamattoman työntekijän (Brian O’Halloran ja Jeff Anderson) päivittäisrutiineihin. Kaverusten työpäivä kuluu asiakkaita herjatessa, parisuhdedraamaa selvitellessä, katulätkää pelatessa ja kinastelemalla – X-sukupolven populaarikulttuurin kuumimmasta väittelystä – mikä on paras Tähtien sota -elokuva.

Kicking and Screaming (Noah Baumbach / 1995)

Noah Baumbach perusti arvostetun esikoisohjauksensa löyhästi omiin kokemuksiinsa ajastaan New Yorkin Vassarin yliopistossa, josta hän valmistui neljä vuotta aiemmin. Elokuva kertoo neljästä vastavalmistuneesta kaveruksesta (Josh Hamilton, Chris Eigeman, Carlos Jacott ja Jason Wiles) ja heidän yhteisestä haluttomuudesta luopua opiskelijan elämäntyylistä. Valmistumisen jälkeen koulutettu nelikko jää asumaan yliopiston kampuksen kupeeseen, kuluttaen aikaa yliopiston baarissa ja keksien erinäisiä tekosyitä seuraavan askeleen ottamiseen.

Mallrats – häiriköt (Mallrats / Kevin Smith / 1995)

Smithin Mallrats – häiriköt jatkaa siitä mihin Tiskirotat jäi. Tavallaan. Nyt budjetti on reilusti suurempi ja pikkukaupan miljöö on vaihtunut konsumerismin ja tylsistyneiden teinien Mekkaan: kauppakeskukseen. Lisäbudjetin myötä nuori ja lupaava ohjaajanalku menetti elokuvan artistisen vallan, joka näkyy elokuvan yliampuvuudessa. Käsikirjoitus on kärsinyt ja vitsit eivät vedä vertaansa Tiskirottien hienovaraiselle ulosannille. Pukumiesten kontrollista huolimatta, Smith onnistuu ironisoimaan X:iin kohdistuneita stereotypioita.

SubUrbia (Richard Linklater / 1996)

SubUrbia on Linklaterin aggressiivisin teos. Tarinassa kaveriseurue (mm. Giovanni Ribisi, Steve Zahn ja Nicky Katt) viettää aikaansa paikallisen huoltoaseman nurkilla, juoden kaljaa ja mollaten huoltoaseman pakistanilaisomistajaa. Linklater kohdistaa kritiikkinsä eritoten ärtyisän keskiluokkaisen nuorison saamaan kasvatukseen, jossa vanhempia kiinnostaa helottavan töllöttimen tapahtumat enemmän kuin jälkipolviensa tekemiset. Rasismi, maskuliinisuus ja alkoholin vaarat ovat muita teemoja joita Linklater erinomaisesti käsittelee.

20 vuotta myöhemmin: Velttoilijat hallitsevat maailmaa

Winona Ryder ja kumppanit

Jo vuonna 1997 X-sukupolven maine oli paranemaan päin. Seitsemän vuotta aikaisemmin X-sukupolvea kritisoinut Time Magazine omisti kesäkuun julkaisunsa X:ille ja myönsi olleensa väärässä heidän suhteen – ja tämä oli vasta alkua. Artikkelissa “Great Xpectations of So-Called Slackers”, Margot Hornblower kirjoitti, “Velttoilijoita? Tuskin. Niin sanottu X-sukupolvi on täynnä kunnianhimoisia yksilöitä, jotka tekevät oikeita asioita – mutta heidän tavallaan”.

Vuonna 2011 Michiganin yliopiston Longitudinal Study of American Youth julkaisi kaksi vuosikymmentä kestäneen raportin X-sukupolvesta. Tutkimuksen neljästätuhannesta jäsenestä 86 prosenttia oli työllistyneitä – korkein prosenttiluku kautta aikain eri sukupolvia verratessa. Työllistyneistä kaksi kolmasosaa oli tyytyväinen nykyiseen työpaikkaansa, joista 24 prosenttia arvioi tyytyväisyytensä (1-10 asteikolla) olevan yhdeksän tai kymmenen. X:ien ansiosta avioerojen määrä vuonna 2011 oli alhaisin neljäänkymmeneen vuoteen ja osallistujien jäsenistä kaksi kolmasosaa oli naimisissa (joista 71 prosentilla oli lapsia).

X-sukupolvi oli perhe-elämässä edellistä sukupolvea aktiivisempi, osallistuen lastensa kasvatukseen ja koulutukseen yhä enemmän. 80 prosenttia vanhemmista odottaa lastensa saavuttavan yliopistotutkinnon ja 39 prosenttia vähintään lukiotutkinnon, sillä X-sukupolvi oli ikäryhmistä koulutetuin. Jäsenistä kymmenellä prosentilla oli vähintään lukiotutkinto ja 43 prosentilla yliopistotutkinto. Yleinen tyytyväisyys X:ien jäsenten keskuudessa asteikolla 1-10 oli huima 7.5. Raportin loppupäätelmä oli että X-sukupolvi on ”aktiivinen, tasapainoinen ja onnellinen”, joka kävi vastoin useita median luomia uskomuksia.

Teksti: 2013 Jussi Toivola

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

LUETUIMMAT – 6KK

ENSI-ILTA

BLU-RAY & STREAM

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202