Espoo Cine -festariraportti 2009, osa 2

Espoo Ciné 2009 (2009)

10 päivää laatuelokuvia meiltä ja maailmalta: joukossa mahalaskuja, tasapaksuutta ja toisaalta piristäviä yllätyksiä. Mahtuipa joukkoon yksi mestariteoskin.

Anton Vanha-Majamaa
julkaistu 2009-09-04 / päivitetty 11.08. klo 11:11

KUVA 4

Espoo Ciné -festariraportti, osa 2
Espoo Ciné -festariraportti, osa 2 

KUVA 3

Espoo Ciné -festariraportti, osa 2
Espoo Ciné -festariraportti, osa 2 

KUVA 2

Espoo Ciné -festariraportti, osa 2
Espoo Ciné -festariraportti, osa 2 

KUVA 1

Espoo Ciné -festariraportti, osa 2
Espoo Ciné -festariraportti, osa 2 

20. Espoo Ciné -elokuvafestivaali, 21.-30.8.2009

Tässä artikkelissa saatan päätökseen festariraporttini tämänvuotisesta Espoo Cinéstä. Ensimmäisen osan voit lukea alla olevasta linkistä.

Espoo Ciné -festariraportti, osa 1

“There’s some evil shit going on!” – kauhun nykytila revisited

Nykykauhun taso on aihe, josta on viime vuodet käyty kiivasta polemiikkia. Rinnakkain ovat kulkeneet argumentit amerikkalaisen valtakauhun rappiosta, ja toisaalta “ulkomaisen” kauhun uudesta kukoistuksesta. Samalla kun Hollywood on taantunut remakeihin ja kehnoihin straight-to-dvd -virityksiin (joita tietekin on nähty aina videoiden synnystä lähtien), tuottavat Ranska, Espanja ja Aasia Alexandre Ajan ja Takashi Shimizun kaltaisia tuoreita tekijöitä. Jotka sitten floppaavat rapakon tuolla puolen.

Espoossa oli näytillä kauhua Irlannista Thaimaahan ja Australiaan asti. Suurilta yllätyksiltä vältyttiin, sillä kansainvälisesti moninainen tarjonta oli tasoltaan melko homogeenistä.

Kauhuputkeni alkoi belgialais-thaimaalaisella yhteistyöllä Vinyan, joka julkaistaan piakkoin myös Atlantic Filmin DVD:nä “Kuolemaa kauheampi”-etuliitteellä. Iltamyöhän Andorra tarjosi elokuvalle oivan miljöön: Kino Engelin ohella tämä onkin lempipaikkani katsoa kauhua.

Vinyan on kuvaus nuoren pariskunnan, Jeanne ja Paul Belhmerin (Emmanuelle Béart ja Rufus Sewell), surusta. Belhmerit ovat vuoden 2004 tsunamissa menettäneet pienen poikansa, Joshuan (jota näyttelee ohjaajan oma poika Borhan Du Welz), ja jääneet sen jälkeen avustustöihin katastrofin runtelemaan Thaimaahan. Burmassa kuvatulla videolla tuntuu kuitenkin vilahtavan tuttuun ManU-paitaan pukeutunut poika, ja ainakin Jeanne on vakuuttunut sen olevan Joshua.

Pariskunta värvää paikalliset ohjastamaan heidät Burman vaarallisille vesille, jossa asetelma alkaa muistuttaa yhä enemmän painajaista. Jeanne on vakuuttunut löytävänsä poikansa, Paul on skeptisempi. Asetelma on kuin Nicolas Roegin mestarillinen Kauhun kierre (huomaa myös yhteneväisyydet lapsen punaisessa palttoossa!) istutettuna viidakkomiljööseen – toteutus vaan aivan jotain muuta.

Welzin painopiste on häiriintyneessä tunnelmassa, jonka hän kyllä saavuttaakin paikoin. Puolivälin kieppeille asti myös juoni pysyy jotenkuten kasassa. Viimeinen näytös on kuitenkin jo tuskastuttavan päätöntä juoksentelua ympäri viidakkoa. Miljöö on kolkko ja uhkaava, mutta luonnon ja ihmisen yhteys jää muutaman keinotekoisesti rakennetun kuvan varaan: ympäristöään vierastava mies revitään kirjaimellisesti kappaleiksi, sille antautuva nainen taas riisuu vaatteet ja saavuttaa symbioosin.

Vielä konkreettisemmin ihmisen ja luonnon suhdetta tutkiskeli Jamie Blanksin Long Weekend. Elokuvassa Jim Caviezelin ja Claudia Karvanin näyttelemä pariskunta, Peter ja Carla, karkaavat syvälle Australian metsiin miettimään suhteensa tulevaisuutta. Luonto ei kuitenkaan ota citymaastureineen ja tuhansien eurojen arvoisine retkeilyvarusteineen saapuvia juppeja avosylein vastaan, vaan iskee julmasti takaisin.

Carla on pariskunnasta moraalisesti ylevämpi, Peter taas suoranainen sika. Naistaan huonosti kohteleva, sorsia ja kaljapulloja värjätyssä hiuskuontalossaan ammuskeleva macho ajautuu varsinaiseen ekopainajaiseen, jolle ei näy loppua.

Long Weekend on toteutukseltaan hulvaton. Peterin vieraantuneisuutta luonnosta korostetaan joka käänteessä. Mies ryyppää, roskaa ja ajaa eläinten yli. Mieluisimmat leikkikalut ovat kivääri ja jalkajousi, jotka ruokkivat osaltaan Peterin alfauros-harhoja. Hallinta luonnosta on vain näennäistä, sillä sen todellisen mahdin äärellä mies alistuu itkun partaalle.

Blanksille elokuva on irtiotto Urban Legendsin ja Valentinen kaltaisista teinihorroreista, mutta toteutus jättää silti toivomisen varaa. Vaikka näyttelijät ovat loistavia – erityisesti Caviezel niljakkaassa pääroolissa – ja miljöö kaunis, ei Long Weekend lopulta aivan lunasta odotuksia. Hitaasti alkava elokuva nousee jaloilleen vasta viimeisessä näytöksessä, eikä katsojalle koskaan selviä, onko ekologisen teeman ylikorostaminen tietoinen veto.

Mies ja luonto joutuivat vastatusten myös Jonathan Auf Der Heiden karussa vankikuvauksessa Van Diemen’s Land. Tositapahtumiin pohjaava tarina seuraa kahdeksan vangin pakomatkaa vuonna 1822 halki Tasmanian julman ja arvaamattoman maaston. Kun ruoka ja resurssit ovat vähissä, kääntyvät miehet nopeasti toisiaan vastaan.

Jylhä viidakko tarjoaa upean taustakankaan ihmisyyden pimeää puolta tutkivalle tarinalle. Vaikka ohut käsikirjoitus on kaluttu loppuun hiukan turhan aikaisin, on Van Diemen’s Land silti vahva osoitus ohjaajansa kyvyistä. Tämä nimi kannattaa pistää korvan taakse, vaikka ei helpoin muistettava olekaan.

Festareiden pahin mahalasku oli australialainen teinipätkä Acolytes. Tarinassa nuori kolmikko löytää metsästä ruumiin, ja alkaa kiristää siitä vastuussa olevaa sarjamurhaajaa. Kuviossa on mukana myös sadistinen ex-vanki (Michael Dorman), joka on vastuussa kolmikon kahden pojan, Jamesin ja Markin (Joshua Payne ja Sebastian Gregory), raiskaamisesta.

Jon Hewitt osoittaa kyvyttömyytensä ohjaajana sortumalla kerta toisensa jälkeen naurettaviin hyppyefekteihin. Sisällöttömän säikyttelyn ja absurdin juonen vastapainona tarjoillaan härskiä pehmopornoa, kun 15-kesäinen tyttö keimailee poikaystävänsä päällä tuulikoneen tuivertaessa hiuksissa.

Ilmeisesti en ollut tuskani kanssa yksin, sillä harvalukuinen teatteriyleisö keksi erinäisiä selviytymiskeinoja näytöksen aikana. Osa tyytyi naureskelemaan, osa lähti tylysti pois. Ja osa korkkasi oluen. Valitettavasti itse en ollut uskaltanut salakuljettaa saliin juomia – ovella kun oli nautintoaineet kieltävä plakaatti.

Briteistä oli näytillä Lawrence Gough’n ohjaama Salvage, jossa joulun alla uinuvaa naapurustoa terrorisoi tuntematon uhka. Armeijan erikoisjoukot pakottavat asukkaat telkeytymään koteihinsa, kun rannikolle aiemmin kariutuneen kontin sisältö uhkaa yleistä turvallisuutta. Uhkakuvia maalataan terrorismista, mutta totuus tuntuu olevan jotain paljon hirvittävämpää.

Tai ehkei sittenkään. Salvage paljastuu lopulta varsin perinteiseksi slasheriksi, jossa genren muottia rikkoo lähinnä hieman vanhempi ja vähemmän viehättävä päähenkilö. Beth (Neve McIntosh) on tyttärensä Jodien (Linzey Cocker) joulupyhiksi luokseen saanut nainen, joka jää loukkuun asuntoonsa onnettoman satunnaispanon, Kieranin (Shaun Dooley) kanssa. Jodie on suutuspäissään karannut kaverinsa luo naapuriin.

Halvalla tehty Salvage ei hyödynnä riittämiin terrorismiparanoiaa, eikä toisaalta tarjoile väkivallan tai gorenkaan kannalta mitään tuoretta. Perinteinen ja yllätyksetön tarina pitää katsojan jotenkuten otteessaan, varsinkin kun mukana on pari toimivaa, hahmokeskeisempää kohtausta, mutta ei ole millään tasolla muistettava.

Irlannin edustaja oli ranskalaisen Agnès Merlet’n ohjaama Dorothy Mills. Nimihahmo on häiriintynyt ja harhainen, syrjäisen saaren pienessä kyläyhteisössä asuva tyttö (mainio Jenn Murray), joka tuntuu kärsivän jakautuneesta persoonallisuushäiriöstä. Tapausta saapuu mantereelta tutkimaan Jane Van Dopp (Carice van Houten), psykologi, joka kärsii omista traumoistaan.

Tapaus paljastuu odotettua mutkikkaammaksi, kun saaren uskonnollinen kantaväestö tuntuu pitävän Dorothya porttina edesmenneisiin läheisiinsä.

Tarina on kaukana omaperäisestä. Paljon lainataan Uhrijuhlasta (The Wicker Man) aina eläinnaamioita myöten, ja lapset ovat olleet portteja edesmenneisiin jo pienen ikuisuuden. Irlannin saarimaisemat ovat kuitenkin upeita ja Murray Dorothyn roolissa yllättävänkin monipuolinen. Päähahmo jää kuitenkin persoonattomaksi ja lopetus on turhan venytetty.

Kokonaisuutena Espoon kauhutarjonta paljastui siis pettymykseksi. Uutta Orpokotia tai Marttyyreitä ei nähty, ja edustajia leimasi tuoreiden ideoiden puute. Parhaiten joukosta erottui Long Weekend, joka ei sekään ollut mitenkään ikimuistoinen.

Syksy ei kuitenkaan näytä genren suhteen täysin toivottomalta: tulossa on mm. espanjalainen Hierro, jolta on lupa odottaa paljon. Suomen ensi-iltansa saa lokakuun lopulla myös toistaiseksi tuntematon, mutta tietyissä piireissä kovasti suitsutettu Paranormal Activity, jonka suhteen odotukset ovat korkealla.

Pahan olon lähteillä

Espoo Ciné käsitteli tänäkin vuonna ohjelmistossaan vaikeita asioita. Raiskaus ja perusteeton väkivalta näkyivät teemoina monessa elokuvassa, alkaen aina raporttini 1. osan avanneesta La teta asustadasta ja päättyen tämän artikkelin viimeiseen nimikkeeseen, Kunniattomiin paskiaisiin.

Kokonaisvaltaisin pahan olon ja mielen järkkymisen manifestaatio koettiin itävaltalaisen Michael Haneken kahdeksan vuoden takaisessa mestariteoksessa, Pianonopettajassa. Aikanaan yleisösuosikiksi Espoossa noussut elokuva tuotiin juhlasarjan myötä uudelle näytöskierrokselle, eikä sen teho ole tippaakaan laskenut.

Isabelle Huppert on Erika Kohut, äitinsä (Annie Girardot) nurkissa asuva pianonopettaja. Schubertia ja Schumannia ihaileva Erika on päivätyössään tyyni ja kuivakka, mutta katseiden kääntyessä heittäytyy sadomasokististen halujensa pyörteisiin. Klassisen musisoinnin vastakohtana on pornoluolia, itsensä silpomista ja virtsaleikkejä.

Seksuaalisten poikkeamien privatisointi katkeaa, kun Kohut kohtaa nuoren ja innokkaan oppilaan, Walter Klemmerin (Benoît Magimel), joka rakastuu tiukkaa kuria pitävään naiseen. Asetelma muuttuu valtapeliksi, kun seksuaalista ylivaltaa nauttiva Erika tahtoo Walterin alistavan tätä katkeamispisteeseen asti.

Haneke tutkailee rankkoja aiheita katsojaa säästelemättä. Kuva on koruton ja rehellinen, kuten miehen töissä aina. Ohjaaja vastustaa elokuvillaan tietoisesti helppoa, usein amerikkalaiseksi miellettyä elokuvaa, joka lamauttaa yleisön voimattomiksi sivustakatsojiksi. Pianonopettajan, Funny Gamesin ja Kätketyn kaltaiset elokuvat korostavat katsojan roolia tulkitsijana, ei ymmärtäjänä.

Pianonopettaja herättää kysymyksiä ja pakottaa katsojan ajattelemaan: helppoja vastauksia ei anneta, ja vivahteet on kaivettava esiin väkivallan ja hyväksikäytön alta. Haneke on haluton kirjoittamaan hahmojaan auki edes aivan lopussa, ja äärimmäinen antikliimaksi jättää yleisön typertyneeksi.

François Ozonin toinen pitkä ohjaus, Les Amants criminels (Criminal Lovers, 1999), istuu kuvastoltaan samaan lokeroon, mutta tyyliltään ja sisällöltään spektrin valoisampaan päähän. Juonellisesti Oliver Stonen Natural Born Killersiä paikoin mukaileva, Hannua ja Kerttua mukaan sekoittava elokuva on nihilistinen mediasatiiri, äärimmäinen “what if”-skenaario vääristyneen mediakulttuurin korruptoimista nuorista.

Alice (Natacha Régnier) on nuori ja kaunis koululainen, joka on huomannut voivansa hallita alistuvaa Lucia (Jérémie Renier) mielin määrin. Niinpä kun Alice saa päähänsä surmata häntä lähennelleen Saïdin, on Luc helppo taivutella mukaan juoneen.

Verileikkien jälkeen nuori pari pakenee maalle, ja joutuu pientä mökkiä asuttavan vanhan erakon vangiksi. Isäntä lukitsee tytön kellariin riutumaan, ja pakottaa pojan henkilökohtaiseksi leikkikalukseen.

Toisin kuin aiemmin mainittu Stone-elokuva (jonka käsikirjoitus oli alkujaan Quentin Tarantinon, mutta jota Stone muokkasi surutta suututtaen Tarantinon), Les Amants criminels ei moralisoi eikä saarnaa. Se ei nuiji kritiikkiään katsojan tajuntaan mustavalkoisella populismilla.

Kaiken tämän alla Ozonin elokuva on ehkä sittenkin tarina rakkaudesta, tai rakkauden ideasta. Siitä ehdottomasta kiintymyksen tunteesta, joka sulkee ulkopuolelleen kaiken muun. Joka saa osapuolet uhraamaan ja uhrautumaan, tekemään kaikkensa jotta heitä yhdistävä rakkaus ei tahriintuisi. Loputtomalta tuntuvan tuskan jälkeen on yhä mahdollista puhdistautua menneestä puron kirkkaassa vedessä, rakastella metsän asukkien valvovan silmän alla.

Romeo ja Julia saavat toisensa, vaikka vain hetkeksi, ja se riittää. Rakkauden ei koskaan kuulunutkaan olla ikuista.

Rikos-teeman vuoksi tähän väliin on kenties luontevaa sanoa pari sanaa James Leen romaanin In the Electric Mist with Confederate Dead filmatisoinnista (nimeltään vain “In the Electric Mist”). Kokeneen Bertrand Tavernierin elokuvaversio on tunnelmaltaan onnistunut kuvaus syvän etelän iäkkäästä etsivästä, Dave Robicheaux’sta (Tommy Lee Jones), joka sotkeutuu alati uusia käänteitä saavaan murhamysteeriin.

Louisianan rämeiköstä löytyy vuosikymmeniä virunut, kahlitun tummaihoisen ruumis. Samaan aikaan kaupungissa on alkoholisoitunut Hollywood-näyttelijä Elrod Sykes (Peter Sarsgaard), joka puhuu kohtaamistaan sadan vuoden takaisista Konfederaation sotilaista. Pian Robicheaux’kin tutustuu kuolleista nousseisiin solttuihin. Oman lusikkansa soppaan lyö Julie “Baby Feet” Balboni (John Goodman), hämäräpuuhissa kunnostautunut liikemies ja ikuinen opportunisti.

Perinteiseen etsivätarinaan yliluonnollisia ja absurdejakin mausteita yhdistelevä juoni kantaa loppuun asti, ja värikkäät henkilöhahmot maustavat tarinaa hyvin. Tommy Lee Jones on väsyneenä lainvalvojana mainio. John Goodmanin rooli sopii miehelle kuin nakutettu, vaikka onhan tämä nähty jo miljoonaan kertaan.

Näistä vuosi muistetaan

Festivaalit olivat tasoltaan vaihtelevat, ja joukossa oli muutama elokuva, jotka nousivat selkeästi toisten yläpuolelle. Näistä vuoden 2009 Espoo Ciné muistetaan.

Kuvataiteilijana kunnostautuneen Steve McQueenin ensimmäinen elokuva, Hunger, sai ensiesityksensä Canneissa jo viime vuonna. Meillä elokuva nähtiin tämän vuoden Sodankylässä, ja nyt se saapui myös Espoo Cinéen. DVD-julkaisu on luvassa jo 23. syyskuuta.

Vankilaan pakotettujen IRA-jäsenten arkea kuvaava Hunger on lohduton kuvaus oikeustaistelusta, joka johti lopulta lukuisia henkiä vaatineeseen nälkälakkoon. Elokuva kulkee hahmosta toiseen, mutta fokusoi puolivälin kieppeillä Michael Fassbenderin näyttelemään Bobby Sandsiin. Aatteiltaan järkkymätön Sands, koettuaan muut metodit tehottomiksi, aloittaa nälkälakon, joka koituu lopulta miehen kohtaloksi.

Vankilassa aika on seisahtunut, muutoksen voimaan uskoo enää harva. Dialogi on harvassa, vangit tuhrivat seinät ruoalla ja ulosteilla. McQueenin taiteilijatausta näkyy uskossa yksittäisten kuvien ilmaisuvoimaan. Vangin kädelle laskeutuva kärpänen, selleistä käytävälle valuva virtsa ja sitä moppaava siivooja ovat vahvoja osia kokonaisuudessa.

Tarina jakautuu kolmeen näytökseen. Ensimmäisessä on esillä vankien kollektiivinen kipu: vartijat pahoinpitelevät IRA-solttuja ringissä, mellakkapoliisit pamputtavat. Lyhyillä vierailuilla rakkaat salakuljettavat kirjeitä, valokuvia. Toinen näytös on yksi ainoa kohtaus: huikea, liki kokonaan yhdellä otoksella toteutettu 20-minuuttinen keskustelu Sandsin ja tälle tutun katolisen papin kanssa. (tämä toteutettiin kuvausten 1. päivänä, ja saatiin onnistumaan neljännellä otolla)

Viimeinen näytös keskittyy Sandsin henkilökohtaiseen missioon. Sairaalavuoteessa viruva mies on muuttunut luurangoksi, ja Fassbender laihduttanut rooliaan varten valtaosan elopainostaan. Hurja muodonmuutos korostaa asetelman epäoikeudenmukaisuutta. Valtio tarjoaa saattohoitoa, vaikka voisi vielä pelastaa tilanteen.

Hunger on paitsi vahva työnnäyte visuaalisesti kyvykkäältä McQueenilta ja Kunniattomissa paskiaisissakin nähtävältä Michael Fassbenderilta, myös tärkeä puheenvuoro Irlannin tulenherkästä lähihistoriasta.

David Bowien poikanakin tunnettu Duncan Jones nappasi Edinburgin elokuvajuhlilla parhaan uuden brittifilkan pystin scifielokuvallaan Moon, joka sai Suomen ensi-iltansa Espoossa. Sam Rockwellin tähdittämässä, lähitulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa kuu on osoittautunut hedelmälliseksi energialähteeksi. Sam Bell (Rockwell) on saattamassa loppuun kolmen vuoden työkeikkaansa autiolla kuuasemalla, seuranaan vain älyrobotti GERTY (äänenä Kevin Spacey), kun jotain omituista tapahtuu. Mies loukkaa itsensä, ja sairasosastolta herättyään törmää kirjaimellisesti itseensä.

Juoni, josta en viitsi liikoja puhua, on yksinkertainen mutta kiehtova, keskiössä Samin tragikoominen identiteettikriisi ja lohduton dilemma. Rockwell vetäisee uransa parhaan suorituksen lievästi mökkihöperönä astronauttina, joka kaipaa perhettään mutta havahtuu hiljalleen ajatukseen, ettei välttämättä voi enää heitä nähdä.

Ulkokohtaukset on kuvattu sympaattisesti pienoismalleilla: se näkyy yksinomaan positiivisessa mielessä. Elokuvasta hohkaa käsintehdyn tuntu niin ulko- kuin sisätiloissa. Set design on simppeli ja ympäristö eletyn oloinen, kahvitahroineen ja muistilappuineen. GERTY:kin on sarjassaan inhimillisimpiä elokuvarobotteja koskaan.

Moon on vuosikymmenen hienoimpia scifiteoksia, ja on jo ansainnut kulttiklassikon statuksen. Elokuvasta laajemmin tulevaisuudessa, kun sen teatteri- tai DVD-ensi-ilta on ajankohtainen.

Festivaalin päätti itseoikeutetusti Quentin Tarantinon odotettu uutuus, Kunniattomat paskiaiset. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva on saanut järjestään positiivisen vastaanoton maailmalla, eikä se pettänyt odotuksia. Tupaten täyteen ahdettu Tapiolasali todisti Tarantinon hienointa elokuvaa sitten Jackie Brownin.

Moitteita elokuvalle sai jakaa lähinnä hienoisesta ylipituudesta ja kerronnallisesta väljyydestä – molemmat toki ohjaajan jonkinlaisia trademarkeja. Nämä eivät kuitenkaan häirinneet likimainkaan yhtä paljon kuin Death Proofin kohdalla, ja moninaisine juonilankoineenkin Kunniattomat paskiaiset oli nautittava ja ennenkaikkea hauska kokemus.

Kunniattomat paskiaiset sai vastikään myös Suomen virallisen ensi-iltansa, ja Aleksi Salosen kattavan arvostelun voitte lukea täältä.

Kiitos ja kumarrus

Vuoden 2009 Espoo Ciné oli antoisa ja ennen kaikkea hauska kokemus. Espoon kulttuurikeskus tarjosi tasokkaan ja viihtyisän miljöön, jolle vaihtelua löytyi Andorrasta ja Leppävaaran Sellosta. Järjestelyt olivat huippuluokkaa – festariteltassa tarjoiltiin virvokkeita, DJ:n pyörittämää musiikkia ja langaton verkkoyhteys sekä tietokoneita. Työntekijät olivat asialleen omistautuneita ja tietenkin samanhenkisiä.

Erityiskiitos myös ilmaiselle bussikuljetukselle, joka säästi kymmeniä euroja lippukuluissa.

Vaikka en paikalla ollut aktiivisesti kuin puolet ajasta, ehdin nähdä rutkasti elokuvia, ja olo oli jälkikäteen tyytyväinen. Onneksi ähky ei sentään yllättänyt, varsinkaan, kun pian starttaa jo Rakkautta & Anarkiaa. Siitä lisää myöhemmin.

Siellä (ja tietenkin muissa elokuva-aiheisissa karkeloissa vuoden mittaan) nähdään!

Teksti: © 2009 Anton Vanha-Majamaa

——-

Kuvat 1-2: Vinyan (© 2008 The Film, Backup Films, Film4, K2 SA, Motion Investment Group, One Eyed ja Pilchard Productions)
Kuvat 3-4: Long Weekend (© 2008 Arclight Films)
Kuvat 5: Van Diemen’s Land (© 2009 Noise & Light, Inspiration Studios ja Screen Australia)

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202