Espoo Ciné järjestetään vielä tänä vuonna tutusti elokuun lopulla, 19.–28. elokuuta. Vuonna 2017 festivaali siirtyykin sitten kulttuuritarjonnan ruuhkahuipulta toukokuulle.

Arviossa keskenään varsin erilaiset avajais- ja päätöselokuvat, joita kuitenkin yhdistää eräs lanka: naisen paikka yhteisössä.

Avajaiselokuva: Isäni Toni Erdmann – ohj. Maren Ade – ★★★★

Cannessissa tuntemattomuudesta yleisösuosioon loikannut melankolinen komedia katsoo erästä etääntynyttä isä–tytär-suhdetta. Välimatkaa luo etenkin suhde työhön ja elämään, vaikkei kumpikaan oikein tiedä, mikä olisi oikea vastaus.

Tytär Ines (Sandra Hüller) on kunninanhimoinen, perfektionistinen konsultti, joka tekee niin paljon töitä, että teeskentelee tekevänsä niitä vielä perhetapaamisissakin. Isä Winfried (Peter Simonischek) on eronnut musiikinopettaja, surullinen klovni, joka nukkuu ulkona koiransa vierellä tämän viimeisenä yönä. Kun hän seuraa tytärtään Saksasta tämän työkomennuspaikalle Bukarestiin, törmäävät arvot hankalasti ja lähentyminen kariutuu.

Absurdin kautta: isä tekeytyy peruukin ja valehampaiden voimin elämäntapavalmentaja Toni Erdmanniksi, joka ui sekatyylillä kovaksikeitettyjen konsulttien maailmaan ja tyttärensä rinnalle. Se toimii elokuvan koomisena johtolankana.

Idea ei kuitenkaan ole nauraa erityisesti konsulteille, vaikka toki naureskellaan ja kirpeästi. Isäni Toni Erdmannin katsoo realistisemmin ja herkemmin, niin ettei tyttären maailmaa ole sinällään tarkoitus asettaa tuomiolle. Inesin kovaa ammattilaisuutta korostetaan tärkeää kokousta edeltävässä kohtauksessa, jossa mieskollegat näyttävät vähän valmistautumattomilta. Homma vinkkaa osuvasti miesvaltaisen alan naisille kovempiin vaatimuksiin.

Kerronnassa on sielläolevaa, levollista vaivattomuutta, joka vie 162-minuuttisen elokuvan ilmavasti alusta loppuun. Siinä se toi mieleen Edward Yangin merkkiteoksen, perhekronikka Yi Yin.

Tarina huipentuu sarjaan hieman uskomattomia tapahtumia. Sillä korostetaan johtoteemaa irrrationaalisen tai ei-rationaalisen mahdollisesta kyvystä tönäistä ihminen pois tunnelukkojen ikuisilta näyttäviltä kiertoradoilta. Isän pukeutuminen mykäksi kansantaruhahmoksi on teoksen visuaalinen ankkuri ja sanaton, tunteellinen kliimaksi. Se korostaa, ettei moniakaan ongelmia ratkaista puhumalla, vaan olemalla.

Peter Simonischek ja Sandra Hüller pääosissa tekevät mieleenpainuvat, liikuttavat roolityöt.

Päätöselokuva: Love and Friendship – ohj. Whit Stillman – ★★★★

Ohjaaja Whit Stillman – joka vieraili vuosi sitten Sodankylän elokuvajuhlilla on yläluokkaisen varhaisaikuisuuden tarkkanäköinen, lempeästi piikittelevä sisäpiirikuvaaja. Vetävä The Last Days of Disco (1998) toimii helppona kosketuksena töihin.

Stillmannia voi helposti kutsua Jane Austenin henkiseksi perilliseksi. Tämän vuoksi jälkimmäisen Lady Susan-romaanin filmatisointia, eli tätä elokuvaa, on odotettu tavallista innokkaammin – myös ohjaajan paluuna 90-luvun tasolle. Hauskan kierteen juttuun luo, että uransa jälkipuolella oleva Stillman otti työn alle juuri Austenin varhaistuotantoon kuuluvan Lady Susanin. Kehityssuunnissa on käänteistä symmetriaa.

Lady Susania ei julkaistu Austenin elinaikana. Syynä lienevät sen hapokkaan satiirinen tapakritiikki ja radikaali naispäähenkilö. Nämä edistykselliset asenteet piiloutuivat Austenin myöhemmissä teoksissa konservatiivisten leninkien alle. Love and Friendship -elokuva esittelee siis monelle tuntemattoman, piikikkään ja lähes anarkistisen Austenin.

Kate Beckinsale sanailee arvokkaan ilkikurisesti Lady Susanina, hyvään elämään tottuneena leskenä, joka peluuttaa aikansa jäykkiksiä toisiaan vastaan turvatakseen tyttärelleen ja itselleen suotuisan taloudellisen tulevaisuuden. Stillman kuvaa tapahtumat neutraalin tyylikkäästi, joten huomio keskittyy sosiaaliseen shakkiin ja partaveitsenterävään dialogiin. Parhaita näpäytyksiä ei alleviivata, joten tarkkana kannattaa olla.

Love and Friendship on ulkoiselta muodoltaan perinteinen pukudraama, joka tekee myyräntyötä: ravistelee genrensä draamankaarellisia ja etenkin naisten moraalia koskevia lainalaisuuksia. Päähenkilönsä tavoin se kääntää vakiintuneet kaavat itseään vastaan. Tällainen muodon ja sisällön harmonia osoittaa korkeaa elokuvallista nokkeluutta. Stillmanin kädenjälki hienostuneen porvarillisena ohjaajana ja ajattelijana, viehättävänä menneisyyden kuriositettiina, näkyy etenkin tässä.

Kirjana keskeneräiseksi jäänyt Lady Susan saa filmatisoinnissa Austenin toisen, niinikään elinaikana julkaisemattoman teoksen, Love and Friendshipin nimen. Se on pienestä sekavuudesta huolimatta ymmärrettävää, koska Stillmannin elokuvakäsikirjoitus on etenkin tarinan muodon osalta voimakkaasti kehitelty. Keskeinen muutos koskee kirjeiksi kirjoitetun romaanin sovittamista erään miessivuhenkilön näkökulmaan.

Teksti: 2016 Aleksi Salonen

Ciné-raportteja aiemmilta vuosilta:
Vuosi 2015,Vuosi 2014, vuosi 2013, vuosi 2012, vuosi 2011, vuosi 2010
sekä vuosi 2009 osa yksi ja osa kaksi.