Vuoden parhaat (elokuvat) 2017

Elämää vuonna 2017 värittivät Get Out ja Twin Peaksin paluu sekä kymmenet muut taideteokset. Listasimme kiinnostavia.

julkaistu 2018-01-10 / päivitetty 11.01. klo 18:06

KUVA 3

Call Me By Your Name, Armie Hammer ja Timothée Chalamet
Call Me By Your Name, Armie Hammer ja Timothée Chalamet 

KUVA 2

Twin Peaks: The Return, Kyle McLachlan
Twin Peaks: The Return, Kyle McLachlan 

KUVA 1

Get Out, Daniel Kaluuya
Get Out, Daniel Kaluuya 

Filmgoerin kirjoittajat Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Aleksi Salonen ja Jussi Toivola kertaavat tässä kuluneen vuoden parhaimmiston, kuten tapoihin kuuluu.

Aineisto on tietysti varsin rajallinen, mutta tältä pohjalta vuoden paras elokuva oli Jordan Peelen piinaava yhteiskunnallinen kauhukomedia Get Out (3 mainintaa) ja paras sarja David Lynchin, no, erittäin davidlynch Twin Peaks: The Return (2 mainintaa).

Kahdelle listalle pääsivät myös herkkä romanssi Call Me by Your Name, fenomenologinen sotaelokuva Dunkirk, raflaava kaahailu Baby Driver, viileä scifi-spektaakkeli Blade Runner 2049 ja tiivis animaatiohelmi The Red Turtle.

Siinä pohjaa viime vuoden elokuva-aukkojen paikkailuun, alla lisää perusteluineen. Vuosikatsauksiin lukeutuu myös sarjoja, koska vuosi on 2017, tai oli.

Onnekkaasti alkavaa elokuvavuotta 2018!
– Aleksi Salonen ja Filmgoerin toimitus.

Kreeta Korhola

Tällä kertaa rajoitin listan kattamaan vain ne vuoden 2017 uutuudet, jotka saivat Suomen ensi-iltansa saman vuoden puolella. Täten ulkopuolelle on jäänyt koko joukko paitsi vuoden 2016 helmiä jotka saapuivat Suomen teattereihin vasta seuraavan vuoden alussa, myös huomattava määrä tarjontaa vuodelta 2017, jotka näemme vasta talven 2018 aikana. Tällaisenaankin lista on kuitenkin jokseenkin kattava läpileikkaus monipuolisesta elokuvavuodesta.

1. Get Out (ohj. Jordan Peele)

Koomikkona paremmin tunnetun Jordan Peelen rodullisesti latautunut eriskummallinen kauhun ja komedian hybridi on tajuntaa vihlova paradoksi silkan elokuvallisen järjettömyyden ja raadollisen inhorealismin välillä. Peelen näkemys 2010-luvun rasismista ja sen järjestelmällisyydestä yhteiskuntaluokkien eri rakenteissa ei osoittele syyttäviä sormia, mutta pakottaa katsojan etnisyydestä viis veisaten samaistumaan mustan päähenkilön asemaan. Afrikkalais-amerikkalainen äänimaailma Yhdysvaltain itärannikon perivalkoisen juppikuvaston yllä maalaa pirullisen satiirisen yhteiskuntakommentaarin, jolta on mahdotonta ummistaa silmiään.

Baby Driver: Anselm Elgort

2. Baby Driver (ohj. Edgar Wright)

Edgar Wrightin talla pohjassa ja perä edellä porhaltava ryöstömusikaali uudistaa molemmat edustamansa genret. Tanssi ja laulu vaihtuvat pieteetillä orkestroituihin kaahailujaksoihin, jotka jättävät jopa pahasti turvonneen Fast and Furious -sarjan elokuvat pakokaasuihin yskimään. Elokuvan nuori tähti Ansel Elgort todistaa viimein venähtäneensä pääosan komentoonsa ottavan filmitähden mittoihin.

3. Spider-Man: Homecoming (ohj. Jon Watts)

Loganin rinnalla vuoden onnistuneimman sarjakuva-adaptaation manttelista kamppailee aluksi täysin tarpeettomalta tuntunut Hämähäkkimies-saagan uudelleenkäynnistys. Tobey Maguiren ja Andrew Garfieldin aikaisemmin personoima hämis saa nyt nuorennusleikkauksen Tom Hollandin johdolla, ja lopputuloskin tuntuu freesimmältä kuin aiemmat, turhan ryppyotsaiset ja synkeät hämähäkki-inkarnaatiot. Hämis kumppaneineen ovat kuin finnivoidemainoksesta, mutta klassisen Marvel-filmatisoinnin ohella tarjolla on nyt myös parasta high school -elokuvaa miesmuistiin.

4. Se (ohj. Andy Muschietti)

Ensimmäinen kuluneen vuoden kahdesta poikkeuksellisen onnistuneesta Stephen King -adaptaatiosta, järisyttävän pelottava Se, käsittelee kauhuelokuvan keinoin niin oman kuolevaisuuden oivaltamista, viattomuuden menettämistä kuin vanhempien uhmaamista ja lapsuuden päättymistäkin. Nostalginen kaverusten kasvutarina kuuluu vuoden parhaisiin elokuviin ja suurimpiin yllättäjiin hätkähdyttävän hybridiluonteensa ansiosta: hyytävää kauhua ja katkeransuloista varttumiskertomusta yhdistelevä Se toimii juuri puhuttelemalla nuorten hahmojensa yksityisiä pelkoja. Kammottavassa klovnihahmossa viihtyvä “se jokin” penkoo uhriensa psyykestä sanoittamattomia pelkoja, joiden representaatioita vastaan on lähestulkoon mahdotonta taistella.

5. Logan (ohj. James Mangold)

Järjestyksessään yhdeksäs X-Men-elokuva ja kolmas Wolverine-kertomus on myös paras Marvel-filmatisointi, minkä sarjakuvajätti on tähän mennessä valkokankaille tuonut. Entistä korkeamman ikärajan turvin Logan esittelee rosoisen ja ultraväkivaltaisen tulevaisuudenkuvan maailmasta, jossa mutantit häilyvät sukupuuton partaalla. Uusi synkempi maailmankatsomus on supersankarin irvikuvaksi kuihtuneen Loganin katkeransuloinen joutsenlaulu. Loganin vanavedessä mieleen jää kaihertamaan ainoastaan mutanttisaagan alkupään elokuvien hukattu potentiaali.

6. Wonder Woman (ohj. Patty Jenkins)

Kovin totisena supersankareihinsa aikaisemmin suhtautunut DC Comics korjasi kurssiaan tänä vuonna suomalla Wonder Womanille viimein omaa titteliään kantavan elokuvan. Naispainotteisen toimintafantasiaelokuvan riemuvoitto tuo mieleen paitsi monia vaiheita läpikäyneen Lara Croft: Tomb Raider -sarjan, myös romanttisten komedioiden neuvokkaat sankarittaret. Naiseutta, erityisesti vahvan naishahmon merkitystä miesvoittoisella kentällä urallaan aiemminkin tarkastelleen Patty Jenkinsin ohjauksessa Wonder Woman on muutakin kuin vain niukka asu ja kultainen lasso.

7. Julma leikki (ohj. Mike Flanagan)

Toinen vuoden huomionarvoisista Stephen King -adaptaatioista on Netflixin tuottama Julma leikki, aikuiseen makuun rakennettu trilleri keski-ikäisen avioparin pieleen menneistä lemmenleikeistä. Carla Gugino varastaa show’n trauman jälkeen psyykensä vangiksi jäävänä olosuhteiden uhrina, ja elokuvan merkittävin anti onkin sen tavassa tutkia ihmismielen ongelmanratkaisukykyä tilanteissa, joissa luovuttaminen tuntuu ilmeiseltä.

Erityismaininta: Jouluprinssi (ohj. Alex Zamm)

Omalla mahdottomuudellaan paikan loppuvuoden elokuvakatsauksessa ansaitsee yksi 2000-luvun parhaista huonoista elokuvista, Netflix-alkuperäistuotanto Jouluprinssi. Romanttisen komedian lainalaisuuksia kuuliaisesti noudattava joulukalkkuna on täydellinen palanpainike joulupöydän antimille, sillä elokuvan tahmean siirappinen tunnelma tyydyttänee pahemmankin makeannälän. Kaikesta myötähäpeän kouristuksia aiheuttavasta kauheudestaan huolimatta Jouluprinssin viikunahilloon kastetussa suklaakonvehtisydämessä sykkii se kuuluisa jokin – ei näin loisteliaan huonoa elokuvaa ihan kuka tahansa saisi aikaiseksi. Terästä glögisi siis ensi joulunakin ja nauti riemastuttavan pöhköstä katselukokemuksesta!

Samu Oksanen

Vuosi 2017 antoi paljon aihetta alakuloon: runsaasti syitä loukkaantua, raivostua, turtua tai voida pahoin. Levottomina aikoina taiteeseen kohdistetut odotukset ja vaatimukset ovat usein joko liian suuria tai pieniä. Uskottelemme, että taide parantaa tai pelastaa, ja vähättelemme sen merkitystä, kun toive ei toteudu. Taiteen todellinen funktio on kuitenkin kaikessa puhuttelevuudessaan yksinkertaisempi: pitää meidät inhimillisinä olentoina. Osaltani nämä elokuvat ja televisiosarjat vastasivat juuri tähän tarpeeseen – valistaen, liikuttaen, yllättäen ja ilahduttaen. Toki elokuvien kumulatiivisesta laadusta viimeisen kahdentoista kuukauden aikana voisi napista, mutta maailman palaessa yleisö sai yhtä kaikki nauttia blockbusterien, indie-helmien sekä dokumenttien anteliaasta kattauksesta.

Baby Driver (ohj. Edgar Wright)

Edgar Wrightin kiihkeä pulp-harjoitelma pokerinaamaisesta pakoautonkuljettajasta on elokuvaharrastajan mielihyväkeskukseen suunnattu endorfiiniohjus. 2000-luvun parhaimmistoon lukeutuva genreohjaaja järjestää kuvat, leikkaukset, efektit sekä musiikin saumattomiksi audiovisuaalisiksi kompositioiksi fanipojan tuikkivalla paletilla. Yksikään elementti ei ole tarpeeton. Laukaukset muodostavat oman rytmiraitansa, samoin kuin staccato dialogi. Autot tanssivat toistensa ympärillä kuin Fred Astaire ja Ginger Rogers. Baby Driverin avausjakson hengästyttävä rytmi säilyy käsittämättömällä tavalla vajaan kahden tunnin ajan. Nuoret elokuvantekijät ammentavat elokuvasta inspiraatiota vielä vuosikymmeniä.

Big Little Lies: Nicole Kidman, Shailene Woodley ja Reese Witherspoon

Big Little Lies (ohj. Jean-Marc Valée)

Kaipasiko kukaan todella uutta tv-sarjaa rikkaista valkoisista naisista? Oikeastaan ei, mutta Liane Moriartyn menestysromaaniin perustuvan Big Little Liesin onnistuu sukeltaa synkkiin vesiin puhkomatta pinnan saippuakuplia. Jean-Marc Valléen ohjaama ja Reese Witherspoonin tuottama minisarja seuraa kalifornialaisäitejä, joiden arki pyörii pääasiassa heidän peruskouluikäisten lastensa ympärillä. Pittoreski maisema kätkee taakseen tietysti jotakin paljon uhkaavampaa. Niin Montereyn vanhempien kreikkalaiskuoro, opettajat kuin puolisot työskentelevät ratkaistakseen ihanneyhteisöä ravistelleen murhan. Big Little Lies ei ole pelkkä murhamysteeri: se on emotionaalisesti kompleksinen satiiri modernista vanhemmuudesta sekä ahdistava analyysi perheväkivallasta, joka voi lävistää perheen psyyken. Hekumallisen draaman, sydänsurujen sekä koomisen lapsellisuuden keskiössä vuorottelevat loistavat Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern ja Shailene Woodley.

Get Out (ohj. Jordan Peele)

Meemigeneraattori, yhteiskunnallinen kommentaari ja metafora ajallemme – Get Out on näitä kaikkia. Jordan Peelen läpimurto on liberaaliin piilorasismiin pureutuva satiiri, jossa mustat miehet suuntaavat esikaupunkeihin valkoisten tyttöystäviensä kera, tapaavat näiden leveästi hymyilevät ja sydämellisesti halailevat perheensä, jotka kertovat äänestäneensä Obamaa, ja viimein muuttuvat omituisen säyseiksi, kuin Stepfordin mustat konsanaan. Osa elokuvan nerokkuutta on tapa, jolla Peele hajottaa säleiksi Yhdysvaltojen rodullisen eheytymisen mytologian ja kokoaa sitten palaset uudelleen joksikin revityksi mutta kauniiksi. Kyseessä on absurdi vainoharhafantasia – ja kutakuinkin täydellinen kauhuelokuva. Lopputulos on hauska, karmiva sekä säälimätön kuin kirurgin skalpelli.

Dunkirk (ohj. Christopher Nolan)

Useimmat sotaelokuvat ovat tarinoita voittamisesta. Dunkirk kertoo selviytymisestä. Kolmelle aikajanalle jakautuva kerronta heittää katsojan keskelle sodan lohdutonta kaaosta maalla, merellä ja ilmassa. Britannian Pyrrhoksen voitoksi osoittautunut evakuointioperaatio touko-kesäkuun taitteessa 1940 nielaisee sisäänsä jalkaväensotilaiden, komentajien, hävittäjälentäjien sekä siviiliveneilijöiden joukon, jonka uhrauksia, itsekkyyttä, pelkuruutta ja sankaruutta Christopher Nolanin insinöörimäinen ohjaus ja Hans Zimmerin tikittävä score rajaavat.

Mudbound (ohj. Dee Rees)

Dee Reesin komea sovitus Hillary Jordanin romaanista yrittää turhaan peseytyä puhtaaksi mudasta, syvälle juurtuneiden ennakkoluulojen hedelmällisestä maaperästä, sekä likaisen tahmeasta substanssista, joka turmelee ja sitoo henkilönsä yhteiskunnan kehitystä vastustavaan maailmaan. Kauttaaltaan modernissa periodidraamassa kahden perheen, mustien Jacksonien ja valkoisten McAllanien, elämät limittyvät toisiinsa Jim Crow-lakien Mississipissä. Vaihtuvien perspektiivien kautta rakkauden, sodan ja rasismin teemat taittuvat samaan aikaan laajaksi eepokseksi ja rakeiseksi henkilötutkielmaksi tavalla, johon vertautuu vain Faulknerin ja Steinbeckin romaanitaide.

Raw (ohj. Julia Ducournau)

Raw on ahnaiden cinefiilien juhlaa, samaan aikaan intiimi sekä äärimmäinen nuoren naisen kasvutarina, johon sekoittuu kannibalismia, mustaa huumoria ja cronenbergimäistä body horroria. Eläinlääketieteellisen brutaalit initiaatiomenot herättävät neitseellisessä kasvissyöjässä identiteettikriisin, ruokahalun, jonka päässä odottavat ihmislihan monimuotoiset tabut. Ranskalaisen Julia Ducournaun pitkä esikoisohjaus upottaa hampaansa tuoreisiin vertauskuviin ja kaataa lajien raja-aitoja tavalla, joka on saanut ihmisiä jopa pyörtymään. Tässä on modernin kauhun feministinen mestariteos!

The Big Sick (ohj. Michael Showalter)

Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin kiireetön, järjestään hupaisa kuvaus heidän parisuhteensa epätavallisista alkuaskelista on elokuva, joka hiipii katsojan sisään. Pakistanilaiskoomikko ja jatko-opiskelija rakastuvat, eroavat ja käyvät yhdessä läpi hengenvaarallisen sairauden. The Big Sick on ”koomikkoelokuva”, joka ei koskaan tunnu epätoivoiselta tai sanomaltaan alleviivatulta, ja käsittelee kulttuurien yhteentörmäystä persoonallisella otteella. Ray Romano ja Holly Hunter ovat Emilyn uupuneina vanhempina juuri niin mainioita kuin arvata saattaa.

The Meyerowitz Stories (ohj. Noah Baumbach)

Omaelämäkerran, screwball-komedian ja eksistentialistisen ikävystymisen rikas kudelma on hengeltään sukua ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin aiemmalle elokuvalle The Squid and the Whale (2005), mikäli edeltäjän keskeiset henkilöt olisivat 30 vuotta vanhempia, ja nuriseva patriarkka edelleen sekä menestyksetön että tyytymätön taiteellisissa ambitioissaan. Sarja toisiinsa tiivistyen kytkeytyviä vinjettejä esittelee Meyerowitz-klaanin: Dustin Hoffmanin tyrannimaisen taiteilijaisän kolme katkeraa aikuista lasta. Kriisi siintää horisontissa, mutta kiihkeiden yhteenottojen jälkeen on lopulta lupa halata ja oppia. Kotoisa, viime kädessä kohottava elokuva ei uhraa hitustakaan Baumbachin tunnusomaisesta nokkeluudesta saavuttaakseen tuon pisteen.

Twin Peaks: The Return (ohj. David Lynch)

25 vuotta sitten erikoisagentti Dale Cooper jäi vangiksi Mustan killan kiirastuleen, mutta etsii nyt tietään takaisin mustan kahvin ja kirsikkapiirakan luokse. Twin Peaks on kokeellista taidetta puhtaimmillaan ja sellaisenaan immuuni jokaiselle tulkintayritykselle. Nostalgisen jälleennäkemisen tunne on niin ikään vahva ja koskettava, kun katsoja tapaa kuihtuvan pikkukaupungin harmaantuneen asujaimiston. Katsojan ennakko-odotukset haastava kerronta edellyttää fragmentaarisuudessaan avointa mieltä sekä hiljaista hyväksyntää, että joihinkin kysymyksiin ei ole tarkoitus vastata.

Kerran viikossa katsojat näkevät samaa, suoratoistona Lynchin piilotajunnasta ladattua kollektiivista unta, joka on yhtäältä painajaista, toisaalta slapstickia – yhtä kaikki kieroa fantasiaa. Puhuva ja sähköistetty puu aivoilla? David Bowie uudelleen syntyneenä teepannua muistuttavaksi koneeksi? Sammakon ja kovakuoriaisen hybridi ryömimässä lapsen suuhun? Kuulostaako esoteeriselta nonsenselta? Unen logiikkaa noudattavia kohtauksia on vaikea sanallistaa, mutta syvemmällä tasolla katsoja ymmärtää oitis, mistä on kyse. Twin Peaks on televisuaalinen maksiimi vertaansa vailla. Salaperäisen metsurin sanoja muotoillen tämä on syvälle laskeutuva kaivo ja päihdyttävä vesi. Juo syvään ja vajoa.

Aleksi Salonen

Jaoin vuoden parhaat jälleen elokuviin ja sarjoihin. Listat ovat jonkinlaisessa järjestyksessä, mutta kaikki kannattaa mielestäni kokeilla kokea. Ilman näitä vuosi olisi ollut paljon harmaampi.

Elokuvat

The Florida Project (ohj. Sean Baker)

The Florida Project kuvaa lapsuutta unelmatehtaan kruunun, Orlandon Disneylandin eräänlaisessa esikaupungissa, brändin ja puiston liepeille pystytetyn bulkkiteollisuuden rykelmässä. Neorealistisessa draamassa kertakäyttöteollisuuden ylijäämä, lapsuuden rajaton vapaus ja köyhyyden vaara sekoittuvat kipinöiväksi näkymäksi modernin Yhdysvaltain kulttuuriseen periferiaan, häviäjien todellisuuteen.

The Florida Project: Brooklynn Prince ja Bria Vinaite

Loveless (ohj. Andrei Zvjagintsev)

Zvjagintsev palaa veitsenterävään Venäjän yhteiskunnan sairaskuvaukseen. Kun Leviathan tarkasteli korruption yksilöt jauhavaa jääkautta, on fokus nyt psykologisessa lamaannuksessa, apatiassa ja yhteisön kaipuussa.

Get Out (ohj. Jordan Peele)

Jos Get Out ei olisi niin hauska, se tuskin olisi näin suosittu. Piinaava kulttuuritutkielma todellistaa mustan paranoian opettavaisesti, mutta säännöllisesti katsojan armahtaen. Se kuvaa silti uskottavasti pinnan alla vaanivaa terroria, pelkoa siitä, että kohta joku peruu mustille tehdyt myönnytykset, joita valkoiset ovat suurisydämisyydessään menneet tekemään.

Call Me by Your Name (ohj. Luca Guadagnino)

Hienovireisesti tavoitettujen sosiaalisten pelien kautta kerrottu, rehevästi ja omaperäisesti kuvattu rakkausdraama sijoittuu pohjois-italialaisen kulttuurikartanon miljööseen vuonna 1983. Vaikuttaa erikoiselta todeta, että ehkä vasta nyt valkonkankailla on toden teolla kuvattu kahden miehen rakkautta aivan kuten naisen ja miehen.

Aurinko sisälläni (ohj. Claire Denis)

Aurinko sisälläni on antidootti ajan pragmaattisille rakkaustarinoille, koska se katsoo rakastumisen elohopeaan, epävarmuuteen, ambivalenssiin. Pääosassa Juliette Binoche henkilöi pariisilaista taidemaalariaan jopa omalla mittapuullaan säkenöivän vivahteikkaasti.

Sota apinoiden planeetasta (ohj. Matt Reeves)

Uuden apinatrilogian väkevä päätösosa vie moraaliasetelman lakipisteeseensä; ihmisten sukupuutto alkaa näyttää houkuttelevimmalta vaihtoehdolta. Siinä tulee paljastuneeksi jotain siitä, mikä tekee ihmisyydestä arvokasta ja mikä ei. Andy Serkis takaa viimeistään tällä roolilla paikkansa historiassa sekä näyttelyn merkittävänä teknisenä pioneerina että näyttelijänä itsessään.

Blade Runner 2049 (ohj. Denis Villeneuve)

Denis Villeneuven (Sicario, Vangitut) jatko-osa on liki moitteeton, joskin esikuvaansa nähden viileän älylliseksi jäävä käsittely ihmisyyden rajoista. Sen erityinen saavutus on elokuvan värikäs, laaja ja kova maailma, jolle päähenkilöt jäävät toiseksi. Harrison Fordin roolityö on hienoin vuosikymmeniin.

The Red Turtle (ohj. Michaël Dudok de Wit)

Studio Ghiblin tuottama mykkäanimaatio on kuin alkumyytti, luonteeltaan ikuinen ja elegantti. Sen vähäeleisessä tarinassa voi nähdä koko elämän allegorian seikkailuineen, unelmineen ja (turhine) ponnisteluineen.

Dunkirk (ohj. Christopher Nolan)

Hiljalleen limittyvänä triptyykkinä kerrottu Dunkirk kuvaa englantilaisjoukkojen evakuointia Dunkerquen satamakaupungista alkukesällä 1940. Christopher Nolanin käsissä historiallinen suurhetki avautuu pienissä tarinoissa lähes abtraktiksi kuoleman teatteriksi, jossa yksilöllinen sankaruus lyö kurkistusaukkoja kauhun ja mielettömyyden vaippaan.

The Workshop (ohj. Laurent Cantet)

The Workshop on ovelasti rakennettu keskustelun takaovi terrorismin vaikutuksiin ja äärioikeistolaisen radikalismin juuriin Euroopassa. Ratkaisu saattaa Laurent Cantetin mukaan piillä tarinoissa, joita heikommista lähtökohdista tulevat kertovat isestään.

Sarjat

Twin Peaks: The Return

Televisiohistorian omalakisimpiin kuuluva sarja etenee madelleen, eksyy yhä uusille harhapoluille ja pettää odotukset. Taiteellisen vapauden outo timantti toimii myös David Lynchin töiden ja keinojen retrospektiivinä.

Better Things: Pamela Adlon ja Mikey Madison

Better Things, kausi 2

Pamela Adlonin ja Louis C.K.:n yksinhuoltajaelämää kuvaava draamakomedia saavuttaa toisella kaudella paikoin humaanin kerronnan kepeyden, jota voisi kutsua elämää suuremmaksi.

Legion, kausi 1

Marvel-universumistakin voi syntyä jotain omaperäistä. Päähenkilön psykoottista romahdusta ja hirvittäviä ajatuskulkuja visuaalisoidaan vavahduttavan kekseliäästi, mutta päähenkilöä samalla psykologisesti ymmärtäen. Phillip K. Dickin hengessä hallusinaatiot ovat tietysti totta, kuten oirekuvaan kuuluu.

Mindhunter, kausi 1

Sarjamurhaajia on mystifioitu ja ihailtu fiktiokerronnassa vuosikymmeniä. David Fincherinkin ohjaamassa Mindhunterissa murhaamisen glooria puretaan keskusteluissa ajatuskuvioiksi ja psykoseksuaalisiksi dynamiikoiksi, jotka ovat lopulta melko yksinkertaisia, mutta yhtä kaikki, vaarallisen tarttuvia.

Rick and Morty, kausi 3

Kevytnihilistisen scifi-huumorin klassikko, jota ei ole syytä ottaa turhan vakavasti. Internetin vaahtosuiset fanipojat sikseen, Rick and Mortyn muljahtelevat konseptit kuplivat täynnä anarkistisen psykedelian vapauttavaa alkuvoimaa.

Blue Planet II

Kun syvänmeren ankerias sukeltaa merenpohjan sameaan suola-altaaseen, syöksyäkseen vain hetken kuluttua pakoon spastisen myrkytysshokin kourissa, on katsojakin jo vajonnut syvälle luonnon peilimaailmaan. BBC:n merenalainen suurtuotanto vie modernia luontokuvausta aina vain eteenpäin, kohti seikkailua.

The Young Pope

Paolo Sorrentinon (Suuri kauneus, Youth) hapokkaassa katolisen tekopyhyyden kritiikissä ensimmäinen yhdysvaltalainen paavi (Jude Law) – sattumoisin orpo ateisti – antaa kuurialle kipeän kurinpalautuksen.

The Leftovers, kausi 3

The Leftoversista tuli toisen kauden yllätyspivotin jälkeen valtavirtatelevision eriskummallisin ja surumielisin mysteeri. Pääkäsikirjoittaja Damon Lindelof (Lost) on oppinut virheistään ja keskittyy myös sarjan päätöskaudella epätoivoisten päähenkilöidensä epätodennäköisten draaman kaarien merkityksellistämiseen, leikaten itsetarkoitukselliset pölhöarvoitukset yhtälöstä.

The Deuce, kausi 1

David Simonin ja George Pelecanosin (The Wire) seksiteollisuuden historiaa New Yorkissa valottava draama säilyttää tekijöiden pääteoksen hyveet. Harmaan sävyissä piirretyt hahmot, useiden jaksojen mittaiset kehityskulut ja ennakkoluulojen ravistelu yhdistyvät journalistiseen otteeseen, jossa ilmiöiden oivaltamisen ilo jätetään katsojalle.

Broad City, kausi 4

Nuoren kaupunkihuumorin voimakaksikko (Ilana Glazer, Abbi Jacobson) venyttää absurdeja tilanteita ja anarkistisia tapahtumaketjuja tavalla, joka outoa kyllä saa ne vaikuttamaan täysin luontevilta. Neljännellä kaudella sarja sisältää pidempiä ja vakavampia juonilankoja.

American Gods, kausi 1

Neil Gaimanin pitkäveteiseksikin kutsuttu uskonnonfilosofissävytteinen fantasiaromaani saa Bryan Fullerin (Hannibal) käsittelyssä revittelevän, visuaalisesti räjähtävän käsittelyn, jonka kuumehoureisia tapahtumaketjuja masinoi ilmiömäinen Ian McShane (Deadwood).

Jussi Toivola

Elokuvavuosi 2017 alkoi osaltani katsastamalla gaalojen voitokkaimmat palkintohirmut läpi. Fantastiset La La Land ja Moonlight säilyivät listauksessani läpi vuoden, kunnes kalkkiviivoilla Luca Guadagninon Call Me by Your Name ja Yorgos Lanthimoksen The Killing of a Sacred Deer kiilasivat jälkimmäisen pois viiden kärjestä. Arvostukseni Denis Villeneuveä kohtaan kasvaa vuosi toisensa jälkeen yhä suuremmaksi.

1. The Red Turtle (ohj. Michaël Dudok de Wit)

Studio Ghiblin ensimmäinen kansainvälinen yhteistuotanto on hollantilaisen Michaël Dudok de Witin käsissä perfektionismin taidonnäyte. Japanilaiseen kansantaruun perustuva animaatio kiteyttää dialogittomaan 80 minuuttiin enemmän kuin moni elokuva kahteen tuntiin. Lyhytanimaatioista tunnetun Dudok de Witin lumoavan kaunis ensimmäinen kokopitkä on kertomus ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuudesta, elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta.

2. Call Me by Your Name (ohj. Luca Guadagnino)

André Acimanin menestysromaaniin pohjautuva rakkausdraama on laadukseen ihailtavan harvinainen. Kerronta välttää saman sukupuolen välisen romanssin geneeriset valinnat kielletystä rakkaudesta ja keskittyy täysin tehoin itse aiheeseen: nuoren miehen kasvutarinaan. Michael Stuhlbargin esittämän isän tunteikas hyväksyntäpuhe pojalleen tulee kaikumaan korvissani vielä pitkään.

3. La La Land (ohj. Damien Chazelle)

La La Landin jääminen vasta listani kolmannelle sijalle kielii uskomattoman vahvasta elokuvavuodesta. Nuoren Damien Chazellen toinen täysosuma on koreografi Mandy Mooren tanssikohtauksia ja Justin Hurwitzin nuotilleen svengaavaa, tunteita herättävää ääniraitaa myöten moderni musikaaliklassikko. Karismaattisten Emma Stonen ja Ryan Goslingin välinen kemia hakee vertaistaan.

4. Blade Runner 2049 (ohj. Denis Villeneuve)

Vuosien jälkeen ilmestyvät jatko-osat harvoin lunastavat odotuksiaan – mikäli suurempia odotuksia on enää jäljellä. Denis Villeneuven ohjaus uskollisesti kunnioittaa Ridley Scottin kolmen vuosikymmenen takaisen alkuperäisteoksen rauhallista tahditusta, joka selittää elokuvan heikon menestyksen lippuluukuilla. Tematiikka tarjoaa luontevaa jatkumoa edeltäjänsä filosofisiin kysymyksiin transhumanismista. Visuaalisesti suurenmoinen Blade Runner 2049 on jälleen mestarillinen näyttö Roger Deakinsin ammattitaidosta kameran toisella puolen.

5. The Killing of a Sacred Deer (ohj. Yorgos Lanthimos)

Kreikkalaisesta mytologiasta tutun Ifigeneian tarinan päivitys nykymuotoon on Yorgos Lanthimoksen omintakeisen tyylin tähden tuskallista nautintoa. Upean yksityiskohtaisesti kamerakulmiin, hahmojen jokaiseen eleeseen ja repliikkiin erityishuomiota kiinnittävä ohjaaja tekee katsomiskokemuksesta hanekemaisen piinapenkin, josta ei halua irrottaa katsetta. Pikavauhtia omien suosikkinäyttelijöiden joukkoon kiitoa tekevä Colin Farrell on jälleen ilmiömäinen.

Seuraa meitä

PINNALLA

Get Out, Daniel Kaluuya

Vuoden parhaat (elokuvat) 2017

Aleksi Salonen | 10.01.

Elämää vuonna 2017 värittivät Get Out ja Twin Peaksin paluu sekä kymmenet muut taideteokset. Listasimme kiinnostavia.

Lue lisää »
Saïd Taghmaoui, Chris Pine, Gal Gadot, Eugene Brave Rock ja Ewen Bremner

Wonder Woman

Samu Oksanen | Blu-ray | 17.01.

DC:n feministinen voimafantasia antaa itselleen luvan pitää hauskaa – ja lopputulos tyrmää kuin paineaalto.

Lue lisää »
Michelle Williams ja Mark Wahlberg

All the Money in the World

Kreeta Korhola | 10.01.

Ridley Scottin jännäri löysi itsensä elokuva-alaa ravistelevan ahdistelukeskustelun myrskyn silmästä.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Daisy Ridley

Star Wars: The Last Jedi

Aleksi Salonen | 14.12.

Komiteakäsikirjoitukselta maistuva jediseikkailu taistelee löytääkseen jonkin syyn olemassaololleen.

Lue lisää »
Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart, Jack Black, Nick Jonas

Jumanji: Welcome to the Jungle

Aleksi Salonen | 18.12.

Sukkela jatko-osa päivittää Jumanjin konsolipeliaikaan, mutta hahmot ovat suoraan 90-luvulta.

Lue lisää »
Saksanhirvet

Kosketuksissa

Samu Oksanen | 01.01.

Metafyysinen rakkaustarina teurastamossa ja unissa toisiaan etsivistä sieluista dominoi Berliinin elokuvajuhlia vuonna 2017.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Emma Watson

The Circle

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

The Circle pyrkii varoittavassa sävyssäänkin erottumaan Black Mirrorin teknopessimismistä, mutta erottuu lähinnä epämääräisyydessään.

Lue lisää »
Anselm Elgort

Baby Driver

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

Stomp ja Drive menevät naimisiin Edgar Wrightin riemukkaassa ryöstömusikaalissa.

Lue lisää »
Cara Delevigne ja Dane Dehaan

Sarjakuvista kankaalle: Valerian ja Atomic Blonde

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.12.

Arviossa Luc Bessonin suuri avaruusooppera ja Charlize Theronin tähdittämä ultraväkivaltapommi ala John Wick.

Lue lisää »

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

Seuraa meitä

Seuraa Filmgoeria Facebookissa
Seuraa Filmgoeria Twitterissä
Tilaa Filmgoerin sisältö RSS-syötteenä
Tsekkaa myös toimituksen leikekirja
Filmgoer Youtubessa
TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2018
ISSN 1798-7202