1960-luku oli merkittävä vuosikymmen kauhugenrelle. Alfred Hitchcockin Psykon ja Michael Powellin Pelon kasvojen myötä fobiat alkoivat kohdistua enemmän tavanomaisiin, arkisiin pelkoihin. Suuntaus 50-luvun yliluonnollisista ja usein Maan ulkopuolisista pelotteista muuttui psykologiseen, entistä lähestyttävämpään kauhuun. Yhä voimakkaammin yhteiskunnallisiin aiheisiin kantaa ottavat kauhuelokuvat vastustivat etenkin yhdenmukaisuutta, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeisen poliittisen epävakauden seurauksena.

Nopean talous- ja väestönkasvun myötä yhä useamman keskiluokkaisen perheen liikehdintä esikaupunkeihin lisäsi paitsi sosiaalista eristäytyneisyyttä ja vieraantuneisuutta myös yleisiä käsityksiä yhteiskunnan normeista. Television yleistyminen talouksissa edesauttoi vahvistamaan kylmän sodan aikaista ideologiaa amerikkalaisesta perheidyllistä sekä ihanteellisista sukupuolirooleista. Vastarinnan vuosikymmeneksi kutsutulla 60-luvulla nuoret elokuvantekijät kuten George A. Romero pyrkivät irtautumaan normatiivisuuden kahleista haastamalla eritoten näkemystä patriarkaalisesta ydinperheestä.

Minibudjetilla toteutettu, rosoiselle 35mm mustavalkofilmille kuvattu Elävien kuolleiden yö peilaa 60-luvun muutoksen aiheuttamaa pelkotilaa, johon Romeron pessimistinen maailmankatsomus pohjautui. Ohjaajan allegorisesti tulkittava yhteiskuntasatiiri on osoitettu jokaista tarinassa esittävää, yhteiskunnan monimuotoisuutta ruumiillistavaa henkilöhahmoa kohtaan. Jokainen kahdeksasta (vanhemmat ja lapsi, nuoripari, sisarukset, afroamerikkalainen mies) hahmosta kokee yhtä lailla traagisen kohtalon, oli heidän toimensa sitten kuinka jalo tahansa.

Elokuvan lineaarinen juoni on yhtä laskeutumista. Kukkulan päällä olevalta hautausmaalta draaman kaari johdattaa henkilöhahmot aina laakson pohjalle sijaitsevaan maataloon ja sen alimpaan paikkaan, kellariin. Vertauskuvallinen syöksykierre helvettiin – tai Benin (Duane Jones) kuvailemaan “kuoleman loukkuun” – muuttuu pian yhteiskunnallisten murtumien kohtaamispaikaksi, jossa suurennuslasin alle asettuu etunenässä amerikkalaisen perheinstituution kriiisi.

Elävien kuolleiden yössä itse zombit eivät muodosta vastustamatonta uhkakuvaa. Hitaasti kangertelevat elävät kuolleet aiheuttavat vain presenssillään paniikin, jotta kiintopiste säilyy henkilöhahmoissa ja heidän keskinäisissä konflikteissa. Romeron päätös jättää verenhimoiset laahustajat miltei kokonaan taka-alalle on valinta, joka hämärtää rajanvedon fantasian ja realismin välillä. Katsojan on helppo liittää paitsi televisiossa pyörivät uutisraportit Vietnamin sotaan myös elokuvan muu representaatio laajempiin yhteiskunnallisiin kehiin.

Representaatiossaan kärjistettyjä sukupuolistereotyyppejä hyödyntävä Romero kohdistaa ankarimman kritiikkinsä perinteisiä sukupuolirooleja kohtaan. Alusta alkaen patriarkaalinen ylivalta passivoittaa tarinan naishahmot puolustuskyvyttömiksi sivusta seuraajiksi. Barbra (Judith O’Dea) ei veljensä Johnnyn (Russell Streiner) kuoleman jälkeen kykene puolustamaan itseään muuta kuin pakenemalla, kunnes Ben ottaa ohjat käsiinsä ja rakentaa maatalosta suojaisan tukikohdan.

Helen (Marilyn Eastman) ja Judy (Judith Ridley) niin ikään jäävät miesylivallan päätöksenteon ulkopuolelle, ja saavat tehtäväkseen hoitaa äityisvelvotteet huolehtimalla sairastuneesta Karenista (Kyra Schon). Maatalon – eli kodin – funktio joukon suojana ja turvapaikkana palauttaa mieleen tyypillisen keskiluokkaisen omakotitalon, joka kauniista ulkomuodostaan huolimatta toimi 50-60-luvulla usein myös vankilana kulttuurin normien mukaan eläville naisille.

Harryn (Karl Hardman) ja Benin välinen taistelu maatalon herruudesta kulminoituu kaksikosta vanhemman Harryn periksiantamattomuuteen. Harry ei suostu taipumaan ajatukselle kahdesta alfauroksesta samassa talossa, mikä lopulta koituu hänen kohtalokseen. Vahvat perhesiteet puolestaan ajavat niin Barbran kuin Helenin lähes katatoniseen tilaan kohdatessaan lähimmäisensä, sillä kumpikaan heistä ei kykene taistelemaan elävää kuollutta perheenjäsentään vastaan.

Vaikka Romero on kiistänyt Elävien kuolleiden yön loppukohtauksen – jossa Ben saa luodin päähän viranomaisen toimesta – ja Martin Luther Kingin salamurhan välisen korrelaation, on historia itse muovannut elokuvan lopullisen viestin. Benin roolihahmo alun perin kirjoitettiin valkoihoiselle näyttelijälle, mutta Duane Jonesin ollessa koe-esiintyjistä paras, ei Romero muuttanut hahmoa millään tavalla. Rohkea valinta kuin sattumalta punoo yhteen elokuvan jo valmiiksi synkän sanoman siitä, kuinka yhteiskunnassa kukaan ei ole enää pelastettavissa, sillä ihmiskunnan suurin vaara on ihmisluonto itse.

Teksti: 2017 Jussi Toivola

Trilogian päätösosa Elävien kuolleiden päivä esitetään Night Visions –festivaalilla 22.11.