Soldiers of Odin -katupartiot ovat aktivoineet keskustelun militantin ”kansalaisaktiivisuuden” oikeudenmukaisuudesta ja tarpeellisuudesta. Jotkut vaikuttavat pitävän niitä sekä Suomen itsenäisyyden että eritoten naisten turvallisuuden kannalta välttämättöminä, kun taas Loldiers of Odin -ilmiö kertonee riittävästi reaktioiden kirjavuudesta.

Matthew Heinemanin Cartel Land (2015) piirtää kaksi kuvaa siviilien ylläpitämistä partioista. Toisin kuin Suomessa, molemmin puolin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaa operatoivat ryhmät ovat varustautuneet rynnäkkökiväärein ja luotiliivein. Ihan pelkällä musta huppari ja pilottitakki –meiningillä ei näihin karkeloihin lähdetä.

Dokumentin ilmapiiri on suomalaisittain siitä konstikas, että katuja partioivien kaljuklaanilaisten kaukaiset serkut kuvataan ajoittain verrattain positiivisesti, toisinaan jopa sankarillisesti. Tosin jos rasistipiirit etsivät Cartel Landista oikeutusta toiminnalleen, missaavat he joko tahallisesti tai tahattomasti suuremman kuvan.

Meksikon, maailman huumetuotannon kruununjalokiven tilanne kun ei ole millään tavalla verrannollinen Suomeen. Silmittömät massamurhat ja ihmisten orjatyömäinen hyväksikäyttö ovat maan tapa, jolle hallitus toisensa jälkeen uhoaa tekevänsä jotain ilman näkyviä tuloksia. Pelko, murhat ja korruptio ovat jatkuvia ilmiöitä niin hiekkalaatikoilla kuin lähikaupoissassa, ikään kuin vaaleja ei olisi koskaan ollutkaan.

Rajan toisella puolella amerikkalaisten ”patrioottien” (heidän terminsä) organisoimat partiot ovat muodissa. Rajaseudulla asuvat eivät usko liitto- tai osavaltion kykyyn pitää lakia ja järjestystä yllä. Tämä heikentää dokumentissa nähtyjen lausuntojen perusteella mm. yleistä turvallisuutta, jonka lisäksi pelätään sekä laitonta maahanmuuttoa että huumeiden salakuljetusta.

”Patriootit” kokevat tekevänsä sitä työtä, joka perustuslain mukaan kuuluu keskushallinnolle.

Tämä luoton ja uskon puute, toisinaan jopa suoranainen viha valtiovallan instituutteja kohtaan leimaa kaikkia Cartel Landissa nähtyjä aktiiveja. Ilmiö toistuu niin ikään DocPointissa nähtävässä Roberto Minervinin ohjauksessa The Other Side, jossa automaattikiväärein aseistautuneet valkoisen ylivallan puolustajat valmistautuvat väistämättömäksi väittämäänsä sisällissotaan.

Puheissa on paljon samaa kuin Suomen ”Rajat kiinni! -kansanliikkeen” jäsenten ulostuloissa sosiaalisessa mediassa. Kokemus myyttisen “hiljaisen enemmistön” edustamisesta on vankka, ja koska Obama, Sipilä ja Nieto ovat hylänneet, on ainoa jäljelle jäävä ratkaisu ottaa (väki)valta omiin käsiin ja valaa herranpelkoa ympäristöön. Ja siinä sivussa, tietenkin, omia isänmaallisuus.

Kun puolisotilaalliset meksikolaiset autodefensassit alkoivat kyydittää huumekartellien jäseniä pitkin kaupunkia, oli touhussa vielä sankarillinen ote. Charmantin vigilanten puhuessa vapaaehtoisuudesta, vapaudesta ja rauhasta, on helppo uskoa parempaan tulevaisuuteen. Näin siis silloin, jos uskoo myös siihen, että muutama lisälipas todella ratkaisee rakenteelliset ongelmat.

Lopulta niin Cartel Land kuin The Other Side ovat huutoja vihaisesta epätoivon ja turhautumisen kehästä, jonka ytimestä löytyy määrätön epätasa-arvoisuus ja köyhyys.

Rakenteiden louskuttavat leuat moheltavat hyviksi tarkoitetut teot, ja askel askeleelta tie viettää kohti syntistä omenaa ja tuttua kaaosta. Yleisön hurraus vaihtuu pelkoa heijastelevaan halveksuntaan. Ja sitten “hiljaisen enemmistön” mielipide ei enää kiinnostakaan.

Teksti: 2016 Jouko Luhtala