DocPoint 2014

(2014)

| FESTIVAALI

Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin elokuvapäiväkirjassa julkaistaan arvioita 28.1.-2.2. järjestettävältä festarilta.

julkaistu 2014-01-30 / päivitetty 06.02. klo 23:11

KUVA 2

Pandora's Promise
Pandora's Promise 

KUVA 1

The Ghosts in Our Machine
The Ghosts in Our Machine 

Elokuvista festivaalin aikana ja jälkeen kirjoittaa Aleksi Salonen.

Antarctica: A Year on Ice

Vetävä viihdedokkari fiilistelee time-lapse-kuvin Antarktiksen toismaailmallisia näkyjä ja naureskelee pitkän valottomuuden vaikutuksilla ihmistaimeen. Itsetietoisuudessaan hieman televisiomainen työ haastattelee rennosti Etelämantereella työskenteleviä, etenkin niitä harvoja, jotka talvehtivat siellä.

Antarktiksella itsekin pitkään työskennellyt ohjaaja-kuvaaja Anthony Powell on itse valmistanut erilaisia kamerakiinnityksiä- ja kiskoja, joiden avulla pysähtynyt luonnonmaisema herää eloon. Tunnelma pidetään mietteliäästä lokaatiosta huolimatta kepeänä pauhaavan musiikkiraidan, eloisasti etenevän kuvavirran ja runsaiden anekdoottien kautta.

Vuoden Antarkitiksella ei odottaisi olevan näin hauska, mutta sen olisi suonut pysähtyvän hieman pidemmäksi aikaa eksistentiaalisten kysymyksien pariin, myös kerronnallisin ratkaisuin. Kuvausjälki ulkokuvissa on ensiluokkaista, sellaista mihin on tottunut BBC:n kärkituotannoissa.

The Plague

Ohjaaja Neus Ballús työskenteli neljän päähenkilönsä kanssa neljä vuotta. Pienessä katalonialaiskaupungissa toistensa elämiin laidoista linkittyvät ihmiset; luomuviljelijä, tämän vanhuuden vaivoista kärsivä, mutta teräväpäinen äiti, äidin filippiiniläistaustainen sairaanhoitaja sekä hieman liian pehmeä painija, joka tekee töitä viljelijän tiluksilla, näyttelevät itseään oman elämänsä avainhetkillä.

Tapahtumat, kuten satoa uhkaava hyönteisvitsaus tai äidin sairastuminen ovat aitoja. Kerronta on vahvasti elokuvallista ja syntyy vaikutelma vain fiktioelokuvalle sallitusta kerronnan vapaudesta. Jää avoimeksi, missä määrin ohjaajan yhteistyö on vaikuttanut pieniin käänteisiin, kuten siihen, että viljelijä tarjoaa kotoa töihin kävelevälle hoitajalle kyydin. Myös leikkauksella luodaan jatkuvuutta, joka ei luultavasti vastaa oikeiden tapahtumien tarkkaa järjestystä.

Liikutaan siis vuosituhannen toisen vuosikymmenen dokumenteille tyypillisessä fiktion ja “toden” rajapinnassa. Kysymys ei elokuvaa seuratessa tunnu painavalta. Päähenkilöiden vähäeleiset, Espanjan pysähtymisen tilaakin metonymisoivat tarinat selvitymisestä kantavat yhtä hyvin kuin naturalistisen taidefiktion vastineissa.

Sivistyksen kehto keikkuu

Frederick Wiseman: At Berkeley

Jo 60-luvulla aloittanut modernin dokumenttielokuvan pioneeri ja mestari Frederick Wiseman jatkaa Yhdysvaltain julkisten instituutioiden läpivalaisua peräti nelituntisella yliopistodokumentillaan At Berkeley. Berkeley oli kuvausvuonna 2010 maailman toiseksi paras yliopisto, mutta ainoa julkinen laitos kymmenen parhaan joukossa.

Ajanmukaisesti Berkeleyn julkisuus on uhattuna. Alle kahdessakymmenessä vuodessa Kalifornian osavaltion rahoitusosuus on tippunut yli 50 prosentista lähelle 10:tä. Loppuosa on kerättävä soveltavalla täsmätutkimuksella, lahjoituksilla ja entistä suuremmilla lukuvuosimaksuilla. Teema on esillä johtajiston kokouksissa.

Kokousten – jotka täsmällisten ja motivoituneiden puhujiensa vuoksi ovat kiehtovia kurkistuksia älykköjen organisaatioon – rinnalla dokumentissa kulkee yhdysvaltalaisittain “liberaali” opetus. Luentoja ja keskusteluja seurataan yhteiskuntapolitiikasta eläinbiologiaan ja robotiikasta rasismiin yliopistolla. Aiheet ovat kiehtovia, opetus tietysti ensiluokkaista. Vain kerran kuvataan käsittämätöntä. Pikku vitsinä Wiseman vie kameran keskelle astrofysiikan pienryhmäopetusta, jonka lyhenteet, graafit ja sanankäänteet voisivat yhtä hyvin olla muinaisenglantia.

Wiseman on kerronnalinen puristi: kaikki luodaan kuvalla ja leikkauksella. Mitään ei-diegeetisiä ääniä tai tekstejä ei käytetä. Luokan ja kokoushuoneen puheenvuorojen intensiteettiä lievennetään leppoisilla tuokiokuvilla kampusalueelta. Rytmitys on niin taitava, ettei neljätuntinen dokumentti ole lainkaan ylipitkä. Melkoinen suoritus, yleensä kun dokumentin ihannepituutena pidetään noin 80 minuuttia.

Loppua kohden fokukseen siirtyy nykyaikaisten protestiliikkeiden näköalattomuus. Maksuttomuutta ja ostoslistallisen muutakin vaativa energiseltä näyttävä opiskelijamielenosoitus sihahtaa yhden päivän aikana tyhjiin. Kohde, yliopiston johto, näyttää olevan väärä, tavoitteet ja keinot harkitsemattomia.

Ei henkilöstökään ole yksimielinen: säästöohjelmat ja organisaatiomuutokset nostattavat kriitisiä äänenpainoja. Vanha kaarti taitaa välillä naureskella partaansa nykyopiskelijoille. Elitismi nostaa päätään Berkeleyssäkin, vaikka ympäröivään maailmaan verraten kiltisti.

Lopun opiskelijateatteriesityksen puhuja veistelee toiveen arjen tavallisen tallentamisesta jälkipolville. Suurmieshistoriassa todelliset muutosvoimat kesytetään osaksi nykyjärjestyksen välttämättömyyttä, toteaa toinen, kriittinen historioitsija. At Berkeley on yksi vastaus toivomukseen. Murroksen hetkellä tallentuu muisto tulevaisuudesta, johon rikkailla ei ollut enää varaa.

Sinfonia vailla kaupunkia

Gianfranco Rosi: Sacro GRA

Dokumentti vei viime vuonna ensi kertaa pääpalkinnon Venetsian elokuvajuhlilla, kun Gianfranco Rosin Sacro GRA nappasi Kultaisen leijonan muun muassa Tsai Ming-liangin, Hayao Miyazakin ja Kelly Reichardtin nenien edestä. “GRA” on 70 kilometriä pitkä kehätie Rooman ympärillä. Rosi teki elokuvansa sen ihmisistä.

Pohdiskelevasti leikattu filmi koostuu viipaleista kulissien takaa: ensihoitaja työvuorossaan ja äitinsä kotona, kahden vanhan prostituoidun istuskelua tien pielessä, palmupuiden konservationistin mietteitä tuholaisten luonteesta, muiden muassa.

Se on kaupunkisinfonia ilman kaupunkia, ympäröivän liikkeen keskellä pysähtymisen hetkellä tavoitettuja ihmisiä. Kameran katse on hellä, se ei halua määritellä seurattaviaan tai herkutella liiaksi erikoisilla yksityiskohdilla. Ohjaaja Rosi löytää ylevää melankoliaa ja lempeää komiikkaa marginaaleista, joinne moni ei ymmärtäisi edes vilkaista.

Eläinmaailman sotakuvaaja herkistyy

Liz Marshall: The Ghosts in Our Machine

Tuotanto- ja koe-eläimet ovat aaveita keskuudessamme, unohdettuja sieluja, pohtii The Ghosts in Our Machine. Sieluja ikuistaa päähenkilöksi otettu aktivistikuvaaja Jo-Anne McArthur, jonka vaikuttavat valokuvat muodostavat suuren osan dokumentin virrasta.

McArthurin kautta rakennetulla henkilökohtaisella näkökulmalla on haettu muotoa tarinalle, turhaan. Homma toimii kun ohjaaja Liz Marshall malttaa antaa kameran ja kuvien puhua, kuten alun kuvauskeikalla turkistarhalle. Useammin valokuvaajan ja tämän ystävien tiivis seuraaminen ja kuuleminen varastaa kuitenkin huomion eläimiltä.

Narratiivi ei etene syvemmälle, eikä eläinten kohtelusta päästä kauhistelua pidemmälle. Loputtomat kameran sulkimen räpsähdykset, kuvat eläinten silmistä ja McArthurin banaalin rajamailla hapuilevat puheenvuorot käyvät ajan mittaan rasittaviksi. Arvokasta työtä tekevästä keskushenkilöstä syntyy papumuhennosten ja asuntoa koristavien Veggie-lehtien kautta väärä kuva ekohurskastelijana.

Harvat asiantuntijalausunnot on laadusta päätellen äänitetty sanelukoneella ja niitä lämitään sinne tänne kuin pyhiä äänireliikkejä. Analyyttisyyttä ei dokumentistä löydy. The Ghosts in Our Machine tulee moraalisesti oikealta pohjalta, mutta sen viesti vain pilkahtelee esiin kehnon rakenteen ja sentimentaalisen asenteen vuoksi. Terävästi eläinten surkeasta asemasta ovat viime vuosina kertoneet muun muassa dokumentit The Cove ja Säilöttyjä unelmia.

Uraani halkeaa

Robert Stone: Pandora’s Promise

Pandora’s Promise on kantaaottava, pamfletinomainen elokuva ydinvoiman eduista. Sen esittämät väitteet ja tiedot IFR-reaktoreista, ydinjätteen suhteellisesti vähäisestä määrästä ja Tšernobylin onnettomuuden kuolinuhrien todellisesta määrästä (50 välitöntä ja kaikkiaan noin 4000) ovat ravistelevia.

Vakuuttelun pääkeinona käytetään kattavia, henkilökohtaisin anekdootein sävytettyjä haastatteluja muutamilta ympäristöliikkeen jäseniltä, jotka ovat pyörtäneet aiemman ydinvoimavastaisuutensa. Tämä vielä menettelee, mutta epäreilun puolelle lipsutaan tavassa, jolla koko ydinvoiman vastainen liike saatetaan naurunalaiseksi muun muassa yllätyshaastattelun ja mielenosoituksista valittujen pätkien kautta.

Poliittisia realiteetteja nostetaan valikoiden, niin että esimerkiksi energiansäästö ja uusiutuvat energiat saadaan ohitettua lähes olankohautuksilla. Myös yksittäisten geiger-mittausten tapaisia heittoja käytetään, sen sijaan että haastateltaisiin esimerkiksi säteilylääketieteen asiantuntijoita. Taitavasti rullaavana keskustelunavauksena Pandora’s Promise tulee silti todistaneeksi, ettei ydinvoiman kirjaa ilmastonmuutoksen torjunnassa kannata välttämättä sulkea.

Edgar Hagen: Journey to the Safest Place on Earth

Kuivan asiallinen Journey to the Safest Place on Earth on melkein peilkuva itsevarmalle Pandora’s Promiselle. Ydinjätteen loppusäilytyspaikkojen etsintä on epäonnistumisten kavalkadi ja sen päällimmäinen tunnetila epäily. Laaja joukko alan asiantuntijoita ympäri maailmaa toteaa eri sijoitushankkeista yhä uudestaan, että jokin meni pieleen.

Ilmeisen eli maaperän soveltuvuuden lisäksi sijoituksen onnistumisessa suuren painoarvon saa paikallisväestön suostumuksen saaminen. Valtaosa hankkeista on kaatunut paikallisvastarintaan. Maailman ainoa pysyvä sijoituspaikka matalan aktiivisuuden jätteille Yhdysvalloissa näyttää onnistuneen lähinnä pormestarin ja ydinasiantuntijan läheisten välien vuoksi.

Pääseurattava Charles McCombien maltillinen ydinmyönteisyys ja ohjaaja-haastattelija Hagenin skeptisismi muodostaa keskeisen jännitteen. Tuotantoarvoiltaan elokuva on jokseenkin vaatimaton: tyhjäkäyvää kuvaa kokoushuoneista ja lentokentiltä on paljon. Dokumentti olisi hyötynyt tiivistämisestä ja infografiikasta, välillä jankataan verbaalisesti. Kameran päättymättömässä etsinnässä on toki haettu paralleelia itse sijoituspaikan löytämisen vaikeudelle.

Anthony Powell: Antarctica: A Year on Ice

Hardi Volmer, Kiur Aarma: Gold Spinners

Marc Bauder: Master of the Universe

Rithy Panh: The Missing Picture

Kuva 1: Ghosts Media
Kuva: 2: Robert Stone Productions, Vulcan Productions

Seuraa meitä

PINNALLA

Laura Birn ja Tommi Korpela

Tyhjiö

| DVD | 01.02.

Tyhjiö on hilpeä viilto nykypäivän suomalaisen viihdekulttuurieliitin kantapäihin.

Lue lisää »
Satu Silvo on Lumikungatar

Lumikuningatar

| DVD | 08.12.

Päivi Hartzell sovitti Hans Christian Andersenin sadusta tarinan, joka näkee lapsuuden liikkeenä.

Lue lisää »
KiKi Layne ja Stephan James

If Beale Street Could Talk

| 13.02.

Harlemin runollisessa sielunmessussa rakkaus ei suojele rakenteelliselta rasismilta.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

TELEVISIOSSA KE 20.5 KLO 21.00 TV5

Turvatalo

Denzel Washington ja Ryan Reynolds pääsevät tositoimiin addiktoivan viihdyttävässä ClA-jännärissä.


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2019
ISSN 1798-7202