Jimmy Darmody (Michael Pitt) esitti Boardwalk Empiren ensimmäisessä jaksossa toiveen. Nuori sotaveteraani halusi naivisti mahdollisuuden näyttää kuka on ja mihin tiukan paikan tullen pystyy.

Atlantic Cityn valtataistelu kiehuu vuoden 1920 harmaassa tammikuussa. Mustassa pörssissä myydään kotipolttoista ponua, murhia ja petoksia. Kauppa käy.

Dostojevskin mukaan valtaa suodaan vain niille, jotka uskaltavat siihen tarttua. Eli Thompson (Shea Whigham) puolestaan toteaa kostoa ja katkeruutta säkenöiden, ”kukaan ei ota valtaa, muiden on annettava se”.

Maailmankirjallisuuden suurnimen ja taustalaulajaksi jääneen sheriffin teorioiden mittelö on kutkuttavaa seurattavaa. Kohtaus toisensa perään rakentuu vallan problematiikan varaan. Nokkimisjärjestyksestä kiistellään niin makuuhuoneissa kuin itä-rannikon sikarikabineteissa.

Vuonna 1919 elämä oli vielä helppoa. Korruptiohana ei köhinyt, vaan taalat valuivat Nucky Thompsonin (Steve Buscemi) taskuihin ilman jatkuvaa putkimiehen kaipuuta.

Rasvatun koneiston korvaava vanhan rahan ja kärsimättömän nuorison liittouma ajautuu toistuvasti ongelmiin lyhytnäköisyytensä vuoksi. Putkiston kultapäällyste on laiha lohtu, kun ruoste puhkoo reikiä. Seurauksena on kutkuttavan maltillisesti kehittyvä tarina.

Uusi valtakoneisto tuo mukanaan enemmän verenvuodatusta ja epävarmuutta, sanalla sanoen kiehtovia kertomuksia. Herää kysymys, onko korruptoitunut, mutta asemansa vakiinnuttanut ja näin ollen suhteellisen rauhallinen paha edes haastamisen arvoinen? 1920-luvun liittovaltio on räkäinen pettymys lakiin uskoville.

Kaikkien vaihtoehtojen mädäntyneisyys on erityisen relevanttia näin Yhdysvaltojen presidenttivaalivuotena. HBO tosin esitti tuotantokauden alun perin jo vuonna 2011. Mahtimandaatin tavoittelijat ovat erilaisuudestaan huolimatta pelottavan samankaltaisia verenimijöitä.

Poliittiset virhelaskelmat ovat Boardwalk Empiressa usein lopullisia, vaikka harha-askel ei kostautuisikaan välittömänä lyijymyrkytyksenä. Valta on ystävyyttä sakeampaa. Liittolaisruletti pyörii ja moni menettää elämänsä viinadollarien tähden.

Toisin kuin Deadwoodissa ja The Wiressa, huumausaineiden haittavaikutuksiin lähinnä viitataan. Pääosin alkoholi näyttäytyy ilon ja rahan lähettiläänä.

Atlantic City sijoitetaan rikoskartalle uudelleen. Nucky Thompsonilta riisutaan alastomaksi uhriksi. Yhä useamman gangsterin nenässä heroiini alkaa tuoksua dollareilta ja Yhdysvaltojen itä-rannikon laajuus on muutoinkin käsin kosketeltavissa.

Missään vaiheessa 12 jakson rupeamaa juonen palaset eivät loksahda täysin paikoilleen. Valtalaattojen liike on jatkuvaa, ja kuolemanuhka väijyy veressä kahlaajia läpi väkivaltaisten katujen.

Tuotantokausi on trimmattu ihrasta. Tapahtumat kietoutuvat köynnöskasvin tavoin keskeisten teemojen ja hahmojen ympärille. Finaalin sateisen päätöksen kaltaiset salamat piiskaavat jo valmiiksi komeasti roihuavaa kokkoa.

Juonittelu, uhraukset ja voimavarojen venytys tiivistyvät Jimmy Darmondyyn, Nuckyn entiseen kakkosmieheen. Hänen ristiriitaisten halujen päällystämä vaelluksensa vallan moottoritiellä on syvällinen ja tunteikas. Hahmon kipeän menneisyyden maalaamaa persoona avataan raastavan lohduttomasti.

Teksti: 2012 Jouko Luhtala